29.1.2008

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet

Pitkästä aikaa löytyi kirja, jota oli ilo lukea. Tämä on oikea, perinteinen kirja.

Juoni ajoittui vain yhteen päivään, mutta sitäkin kuumempaan ja tapahtumarikkaaseempaan. Jatkosodan alkupäivien Kuopio ei välttämättä kuulosta jännittävältä, mutta välillä lukiessa pystyi aistimaan kovat mukulakivikadut ja tyhjyyden, jonka aiheuttivat pois lähetetyt lapset.

Henkilöitä oli joka lähtöön ja erityisesti Tiihosen Juho teki minuun vaikutuksen. Miten ennakkoluulottamasti hän olikaan lähdössä Mikkelin kautta Arabiaan, vaikkei ymmärtänyt etäisyyksistä mitään ja huolehtimassa ventovieraasta pikkutytöstä, jonka äiti jätti pikkupojan vahdittavaksi.

Kirjassa kuvattiin hienolla tavalla naisten turhautumista tilantessa, jossa lähes kaikki miehet (ja pojat) olivat sodassa, eikä naisilla ollut mitään merkittävää tekemistä.

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet (2007) Otava
Arvio: **** "Suuri" kirja

21.1.2008

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

En tiedä miksi odotin kirjalta paljon. Eihän se Snellman/Kaurasen tuotanto kovin ihmeellistä ole tähänkään asti ollut (paitsi ehkä Pelon maantiede). Kirja oli joka tapauksessa vähän liian monimutkainen kerronnaltaan. Aihe sinänsä on kyllä tärkeä.

Kirja seurasi ainakin neljää eri aikaa kolmen ihmisen näkökulmasta. Se jo sinänsä tekee kerronnan sekavaksi. Ei ne Jasminin äidin näkökulmat olleet edes kovin kummoisia juonen kannalta. Loppuratkaisu jää vähän liikaa lukijan mielikuvituksen varaan. Miksei nykyään voi kirjoittaa kirjoihin loppuja? Kaikki vaan aina jätetään siihen mihin ne jää eikä yhtään vaivauduta haromaan langanpäitä yhteen...

Kirjan epilogi oli täysin turha. Jos Snellman yrittää siinä kirjoittaa jotain "prostituution lyhyttä historiaa", hän kyllä epäonnistuu. Se on huono, epäjohdonmukainen ja lähteet mainitaan sekavasti vasta kiitoksissa.

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt (2007) Otava
Arvio: * Aika huono

17.1.2008

Johan Bäckman: Saatana saapuu Helsinkiin - Anna Politkovskajan murha ja Suomi

Kirjoittaja väittää kirjoittavansa "totuuden niin kuin sen itse näkee", Anna Politkovskajan silmälasien lävitse. Selvä! En ole lukenut yhtään Politkovskajan kirjoittamaa kirjaa eli ainakin on vaikea arvostella "tyylisuunnan" valintaa. Ymmärrän että kirjoittaja yrittää olla tarkoituksella provokatiivinen, mutta tämä toimisi paljon paremmin puolen sivun sanomalehtikolumnissa kuin 170 sivun kirjasessa.

Osa tekstin pohjana käytetyistä oletuksista on varmasti oikeita. Ne kuitenkin peitetään sellaisen sonnan alle, että alkuperäinen ajatuskin tuntuu kohta naurettavalta. Kirjoittaja käyttää väärin monia sanoja, mm. "jihad".

Kaikkein suurin ongelma kirjassa on se, että kirjoittaja viittaa toisten teksteihin ja sanoihin ja takertuu niissä jokaiseen mahdolliseen sanaan, kuten "varmaankin" - eikä kirjoittaja olekaan varma -tyyppisesti. Sitten hän itse omassa analyysiosassaan kirjan lopussa sortuu ihan samaan ja pahempaakin: Kappaleessa VII "Kirjeitä Venäjältä" kirjoittajaa viittaa moskovalaisen Svetlanan kirjeeseen ja kirjoittaa "Se edustaa varmasti osuvasti moskovalaisen älymystön yleistä mielialaa". Miten niin varmasti? Yhden mielipiteen perusteella tehdään johtopäätös koko ryhmän mielipiteestä. Jos joku kirjan henkilö olisi tähän sortunut, niin sitä olisi ruodittu kirjassa sivukaupalla.

Harmittaa, että luin koko kirjan. Täytyy välttää tämän hullun kirjoja jatkossa!

Jos joku miettii miksi puhun kirjoittajasta ja kirjasesta, niin tässä tapauksessa ei vain voi puhua kirjailijasta ja kirjasta.

Johan Bäckman: Saatana saapuu Helsinkiin - Anna Politkovskajan murha ja Suomi (2007) Russia Advisory Group
Arvio: - Jättäkää väliin

10.1.2008

Jari Järvelä: Romeo ja Julia

Ei uskois, että tällasta paskaa laitetaan Finlandia-ehdokkaaksi: Kieli oli huonoa (ne perhanan pilkut), juoni oli huono (mitä tekemistä Roomeon ja Juulian kanssa?) ja asiavirheitä ja epäjohdonmukaisuuksia tulvi joka sivulla vastaan.

Kirjan alkusivulla kirjailija toteaa: "Kaikki pilkut ovat itseni päättämiä, ja vastaan niistä vain itse." Mua ei vaivaa ne pilkut, jotka kirjassa on vaan ne jotka sieltä puuttuu. Suunnilleen yksi per virke.

Juonta en viitti kommentoida, melkosta väkivallalla mässäilyä. Kirjan loppulauseet kuvaa koko kirjan henkeä:

"Ettekö te saatanan kusipäät ymmärrä mitä olette tehneet? asekätinen sähähtää, hermostuu siitä niiauksesta.

Me vaan rakastettiin toisiamme. "

Tosi hyvä perustelu tappaa viis ihmistä. Kai sitä olis voinu rakastaa muullakin tavoin...

Sitte ne virheet: ei ihminen elä viikkokausia pelkällä hillolla, kyllä joku huomaa heti jos kotiavustaja häviää kesken kierroksen ja vaikka mitä. Ei varmaan tarvii tän kaverin kirjoihin enää koskea...

Jari Järvelä: Romeo ja Julia (2007) Tammi
Arvio: - Kipee kirja

9.1.2008

Hannu Väisänen: Toiset kengät

Omituinen kirja. Ei pitäisi kai arvostella Finlandia-voittajaa, mutta arvostelen silti: Kirjana ihan OK, muttei millään tavalla mukaansatempaava.

Tällainen kirja Oulusta herättää heti muistoja Paavo Rintalan Pojista. Paikat on samoja ja aikakausi kaukana menneisyydessä, vaikka onkin parikymmentä vuotta myöhempää kuin Rintalalla.

Kirja ei sinällään ja juoneltaan paljoa säväyttänyt, mutta muutama herkullinen kohta löytyi: ukkokoti, naapurin telkkarin tuijottelu lumihangessa ja "iltiksi" haukkuminen.

Hannu Väisänen: Toiset kengät (2007) Otava
Arvio: **

6.1.2008

Leena Lehtolainen: Luonas en ollutkaan

Kirjan kertoja on kirjailija, joka alkaa pyynnöstä kirjoittaa erään perheen kohtaloa näiden omien päiväkirjojen pohjalta. Koko asetelma on teennäinen: jos tämä kirja muka olisi se jota minä-kirjailija kirjoittaa, miksi tämä sitten on enemmän kirjailijan päiväkirja täytettynä toisten päiväkirjateksteillä eikä "oikea" kirjamainen kirja. Toinen suuri epäjohdonmukaisuus on, että kirjailija haluaa suojella perheen lasten ja muidenkin yksityisyyttä mahdollisimman pitkälle, mutta ei ajattele ollenkaan oman avionrikkojan roolinsa paljastumista kirjan julkaisun myötä.

Kirjassa on taas Lehtolaiselle niin tuttu nimimaailma: Eestinlaakson koulu, Riku Rämesuo, Matti Morottaja. Tosi raivostuttavaa! Onko ne -nen loppuiset tavalliset sukunimet, jotka ei rimmaa etunimien kanssa ihan mahdottomia käyttää?

Juoni on aluksi ihan nätisti rakenneltu, mutta loppu jotenkin pliisu. Miksei Riku vaikka ota jotain toista identiteettiä ja ilmaannu perheensä läheisyyteen tai miksei eläinaktivistit ole enempää kuvassa mukana?

Kuitenkin luin kirjan käytännössä yhdeltä istumalta, joten ei kerronta kai kovin huonoa ollut...

Leena Lehtolainen: Luonas en ollutkaan (2007) Tammi
Arvio: ** Huonoin Lehtolainen ikinä

4.1.2008

Susanna Alakoski: Sikalat

Kirja kertoo suomalaisperheen elämästä Ruotsin Ystadissa joskus 70-luvulla. Päähenkilö, Leena, on pieni tyttö joka huolehtii perheestään ja myös rakastaa ja häpeää sitä. Kirja koostuu hyvinkin yksityiskohtaisista ja melko irrallisistakin kohtauksista, joista kutoutuu koskettava tarina.

Monista kohdista tunnistin itseni: miten sitä voikaan hävetä, vihata ja rakastaa perhettään samaan aikaan. Jotkut kohtauksista oli niin kamalia että teki mieli jättää lukematta, kun omat tunteet tuli niin pinnalle. Lopulta kuitenkin kirja loppui ihan liian äkkiä.

Varsinkin "Vadelmavenepakolaisen" jälkeen tämä kirja antaa ihan uudenlaisen kuvan Ruotsista. Toisaalta kaikkien Henning Mankellien jälkeen kirja näyttää nyös toisenpuolen Ystadista.

Susanna Alakoski: Sikalat (Svinalängorna 2007) Schildts
Arvio: **** Vaikuttava

1.1.2008

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Kirjan perusidea on hauska: kansallisuustransvestiitti, Kouvolassa syntynyt päähenkilö (Mikko) haluaa olla ruotsalainen. Kirjan alkupuoli kertoo Ruotsi-fanin elämästä Suomessa ja samalla käsitellään perusteellisesti kansankodin ja ruotsalaisen sosiaalidemokratian käännekohtia. Kun Mikko muuttaa Ruotsiin ja alkaa tosissaan ruotsalaiseksi, koko kirjan sävy muuttuu. Siihen asti melkein kaikki on tapahtunut abstraktilla tasolla, mutta nyt päähenkilö periaatteessa tappaa kaksi henkilöä. Loppua kohden käänteet muuttuvat vieläkin vauhdikkaammiksi. Lopussa Mikko tajuaa ruotsalaisessa vankilassa pystyvänsä iloitsemaan Suomen tekemästä maalista jääkiekko-ottelussa Ruotsia vastaan.

Mielenkiintoisin ajatus on oikeastaan se, että Mikon pitää oppia iloitsemaan Suomen menestyksestä ollakseen todellinen ruotsalainen. Hän ottaa ensi alkuun todella raskaasti Suomen Euroviisu-voiton, mutta ruotsalainen mentor opastaa, että siitä pitää iloita eikä olla murtunut Carolan häviöstä. Itse asiassa se on Mikolle liikaa, että Ruotsi antaa Lordille täydet pisteet!

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (2007) Otava
Arvio: *** Hauska tapaus