31.10.2013

John Grisham: Viimeinen valamies

Toisilta ihmisiltä saattaa loppua maito tai pyykinpesuaine. Multa loppuu kirjat, tai ainakin niiden puute haittaa paljon enemmän kuin satunnainen pyykkäämistauko. Taitaa kertoa arvomaailmasta jotain...

Joskus myös tarvitaan lohtukirjaa ja Grisham soveltuu siihen hyvin: ei liikaa väkivaltaa, ei juurikaan rakkautta, vain se oikeusjuttu ja siihen liittyvä viitetarina. Myös Grishamin luoma Clanton on jo niin tuttu ja turvallinen paikka.

Tässä ehkä ainoa oikeasti koskettava tarina on neiti Callien ja hänen poikansa Samin surullinen tarina.

John Grisham: Viimeinen valamies (The last juror 2004) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: *** Niin turvallinen

Jo Nesbø: Veritimantit

Juoni oli todella kekseliäs, mutta eräällä tavalla jo niin nähty. Ensin on murha ja murhaajaa etsitään uhrin henkilökohtaisesta elämästä. Sitten tulee lisää murhia, pohdinnan jälkeen löytyy kuvio ja päästäänkin sarjamurhaajajahtiin. Kolmas vaihe onkin tajuta, että sarjamurhaaja ei ole murhaaja ollenkaan vaan uhri, joka yritetään lavastaa sarjamurhaajaksi kostoksi ja yksi murhasarjan murha onkin hyvin henkilökohtaisista syistä tehty murha.

Juoni on kyllä nerokas, mutta jotenkin tuntuu, että näinkin on tehty jo monta, monta kertaa. Kirja on kuitenkin kymmenen vuotta vanha ja on vaikea sanoa vaikka tämäntyyppinen juoni olisikin esitelty ensimmäisen kerran juuri tässä kirjassa. Enpä tiedä...

Jo Nesbø: Veritimantit (Marekors 2003) Johnny Kniga, suom. Outi Menna
Arvio: *** Ihan hyvä

29.10.2013

Tuomas Kyrö: Kunkku

Alkuasetelma kirjaan on hersyvän hauska: monarkiassa nimeltä Suomi pudotetaan kunkku pois paikaltaan. Kirjassa seurataan kunkun elämää toimeentulotuella ja niitä unelmia, joita pudotetulla kunkulla on. Samalla käydään läpi menneisyyttä kunkun syntymästä alkaen kohti valtakunnan menetystä.

Kunkun unelmat ovat ihanan tavallisia: yhteinen joulu perheen kesken. Perheenjäsenten halut ovat hiukan toisenlaisia: ex-vaimo haluaa takaisin kuningattareksi ja toinen tytär etsii itseään ja makaa sohvalla.

Kyrön kekseliäisyys Suomen asioiden suhteen on briljanttia, erityisesti pidin Gallen-Kallelan maalaamasta freskosta, jossa kunkun esi-isä taistelee Tšingis-kaanin kanssa. Yksityiskohdat muistakin maista ovat hauskoja, esimerkkinä eteläinen naapuri, joka on käynyt Neuvostoliiton kanssa sekä talvi- että jatkosodan. Ruotsin tilanne on vain niin epätoivoinen, että meinaa surku tulla.

Siinä maailmassa, josta Miika Nousiainen kirjoitti "Vadelmavenepakolaisen", on pitkä matka tähän maailmaan, jossa ruotsalainen haaveilisi pääsystä salmiakkivenepakolaiseksi Suomeen.

Tuomas Kyrö: Kunkku (2013) Siltala
Arvio: **** Hersyvä

14.10.2013

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Tuntuu, että olen viime aikoina lukenut vain keskinkertaisia tai jopa huonoja kirjoja. Olen ehkä antanut niille neljä tähteä viihdyttävyydestä, mutta mitään mieleenpainuvaa niissä ei ole ollut. Olen vuosien varrella yrittänyt lukea kaikki Agatha Christien dekkarit kutakuinkin kirjoittamisjärjestyksessä, riippumatta siitä olenko lukenut kirjan jo aiemmin. Olen vasta päässyt 1930-luvun alkuun eli paljon on vielä jäljellä.

Varailin Helmetin kautta kirjoja ja muistin vihdoin tarkistaa Christie-listani tilanteen. Huomasin, että Idän pikajuna oli jäänyt jostain syystä väliin ja että ko. kirja löytyy myös omasta hyllystäni. Sillä hetkellä tunsin riemua, jota on vaikeaa selittää. Onhan kirja ollut luettavissa koko ajan hyllyssäni, mutta jotenkin se tuntui pelastavan tämän masentavan kirjasyksyn!

Olen lukenut kirjan monesti ja nähnyt siitä ainakin yhden filmatisoinnin. Muistan siitä aina ruhtinatar Dragomirovin ryppyisyyden ja kreivi Andrenyin uhrautuvaisuuden. Juonessa ei siis ollut mitään yllätyksiä odotettavissa...

Ja silti jaksoin innostua joka kappaleesta. Lukiessa tiesin mitkä yksityiskohdat ovat tärkeitä oikeasti ja mitkä vain siksi että syyllisyys kohdistuisi johonkin määrättyyn henkilöön. Oli erittäin rentouttavaa lukea Poirot-kirjaa, jossa ei tarvitse miettiä ja arvailla vaan antaa vain tekstin soljua.

Teininä pidin kirjoista, joissa oli kaavio-kuvia. Ne olivat kiinnostavia poikkeuksia kaiken sen, sinänsä kiinnostavan, tekstin keskellä. Tässäkin kirjassa on erittäin tärkeää tietää missä järjestyksessä hytit olivat ja toisaalta mistä oli vaunun ulos- ja sisäänkäynti. Sitä varten järjestys oli piirretty nätisti kaavioon:


Loppuratkaisukin oli sinänsä yllättävä, että Poirot aikoi esittää poliisille eri tarinan kuin todellisuus oli. Olen monesti pohtinut pientä puutetta juonessa. Jos kiristyskirje, jossa mainittiin Armstrongin nimi, olisi palanut kokonaan, ei Poirotilla olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvittää tarinaa. Minusta Christie jätti ratkaisemisen mahdollisuuden vähän liian ohuen langan varaan.

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express 1933) WSOY, suom. Leena Karro
Arvio: ***** Ehdoton ykkönen

3.10.2013

Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa

Alkuinnostuksen jälkeen nämä Jungstedtit vaikuttavat suunnilleen yhtä tylsiltä kuin Liza Marklunditkin kolmen kirjan jälkeen. Juoni oli itseasiassa ihan hyvä, mutta se oli kirjoitettu niin sormella osoittavasti, että murhaaja oli selvillä jo puolenvälin jälkeen vaikka kirjailija ilmeisesti luuli säilyttävänsä salaisuuden loppuun saakka.

Gotlannista maalataan kuitenkin kiintoisa kuva. Yleensä tällainen jatkuva yhden kohteen maalailu alkaa kyllästyttämään, mutta jotenkin Jungstedt saa keskiaikaisen Visbyn kuulostamaan ihan must-kohteelta

Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa (I denna stilla natt 2004) Otava, suom. Leena Peltomaa
Arvio: *** Ei kovin jännä

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu

Odotin jotain Bakhtiarin kaltaista analyysia islamin ja länsimaisen yhteiskunnan yhteentörmäyksestä. Akhtar kertoo kuitenkin pakistanilaisista, jotka elävät omassa yhteisössään Amerikassa. Lasten lisäksi vain muutama aikuinen kaveeraa aidosti "vääräuskoisten" kanssa. Minä-kertojan isä on yksi heistä.

Kirja peilaa islamia suhteessa juutalaisuuteen tavalla, josta ei ainakaan Suomessa paljon puhuta. Tulee väkisin mieleen ajatus, että lopetetaan kouluista uskonnon opetus ja opetetaan sen tilalla uskontotietoutta, jossa käsiteltäisiin aidosti kaikkien uskontojen historiaa ja maailmankatsomusta.

Suomen ja USA:n eroista kertoo myös kirjan nimi. Alkuperäisteoksessa nimi on "amerikkalainen dervissi" ja suomenkielinen nimi taas johtuu yhteen yksityiskohtaan dervissi-tarinassa. Kaipa siinä ajatellaan, että suomalaiselle kelpaa vähän hankalampikin nimi tai että sana "amerikkalainen" viittaa ihan väärään asiaan.

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu (American Dervish 2012) Otava, suom. Katariina Kaila
Arvio: ** Aika turha kirja