John Grisham: Calicon Joe

Grishamin kirjoihin voi aina luottaa, niiden laatu pysyy samana vaikka juonet kertovat erilaisista asioista. Nyt oli kuitenkin astuttu ulos koko lakimiesaiheesta, mutta Grisham hoiti silti homman hienosti. En vaan osaa baseballin sääntöjä tarpeeksi hyvin, mutta luulen ymmärtäneeni kirjan juonen.

Loppuratkaisu oli hieno, jopa herkkä. Sellaista en ole koskaan odottanut Grishamilta, mutta ehkä se ei lakimiesaiheisiin olisi sopinutkaan...

John Grisham: Calicon Joe (Calico Joe 2012) WSOY, suom. Hilkka Pekkanen
Arvio: *** Virkistävän erilainen Grisham

Alexander McCall Smith: Limpopon yksityisetsiväkoulu, Mma Ramotswe tutkii

Tämä oli nyt se puuttuva kirja jonka mainitsin kirjoituksessani 30.8.2015. Kirjasarjan juonen kannalta tämä oli erittäin tärkeä kirja ja on sääli että juuri tämä jäi väliin, koska kirjan suurin yllätys paljastui liian aikaisin.

Tammi voisi kohta julkaista erikseen kirjan otsikolla Botswanan viisaudet, niin paljon hyviä ja positiivisia ajatuksia mma Ramotswen suuhun on kirjoitettu. Mma Ramotswen pitäisikin olla kaikkien downsiftaajien esikuva.

Alexander McCall Smith: Limpopon yksityisetsiväkoulu, Mma Ramotswe tutkii (The Limpopo academy of private detection 2012) Tammi, suom. Outi Järvinen
Arvio: *** Ihan iloinen

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Kirja tutustuttaa lukijan tetrojen maailmaan. Kyse ei ole geometriasta vaan neliraajahalvantuneista. Yksi keskeinen teema on, saako ihminen itse päättää koska elämänsä lopettaa. Itselläni on asiasta vankkumaton mielipide ja aina minua jaksaa hämmästyttää miten jotkut ihmiset kokevat sen loukkauksena.

Juoni oli hyvä, ei kovin arvaamaton. Tätä olisi lukenut enemmänkin.

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (Me before you 2012) Gummerus, suom. Heli Naski
Arvio: *** Ei kovin yllättävä

Lars Kepler: Nukkumatti

Tulitodistajan arvostelua kirjoittaessani päättelin, että Jurek Walter pääsee vapaaksi tai karkaa hanniballestermäisesti. Jälkimmäinen nyt sitten toteutuu...

Kirjan juoni on taas niin kipeä, että näihin pitäisi laittaa joku varoitus herkkähermoisille.

Lars Kepler: Nukkumatti (Sandmannen 2012) Tammi, suom. Anu Koivunen
Arvio: *** Aivan liian pelottava

Cilla & Rolf Börlind: Nousuvesi

Kirja oli hyvä, mutta jotta voin arvostella sen loppuratkaisua myöten, niin minun on pakko paljastaa osa loppuratkaisua. Jos siis aiot lukea kirjan ilman tietoa juonesta, niin lue kirja äläkä tätä tekstiä pidemmälle. Jos et välitä spoilereista niin anna mennä loppuun saakka. Kirja kannattaa lukea joka tapauksessa.

Alkukuvio oli aika epätodennäköinen: poliisi-opiskelija alkaa ratkoa vanhaa rikosta. Ei todellisuudessa näin käyne. Hän sai kuitenkin apua nykyiseltä ja entiseltä poliisilta. Kirjan juoni kulki hienosti paljastaen asioita pala palalta.

Muutama asia oli kuitenkin hiukan liian epätodennäköistä:
-ei entistä poliisia, joka on nykyään lähes spurgu, voi ottaa mukaan kuulustelemaan epäiltyjä, ei edes Ruotsissa
-ei asiaa tutkiva opiskelija voi olla murhattujen vanhempien lapsi.
Muuten juoni oli hyvä ja hyvin rakenneltu.

Cilla & Rolf Börlind: Nousuvesi (Springfloden 2012) Schildts & Söderströms, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Arvio: **** Hyvä

Donna Leon: Pedon palkka

Donna Leon kuuluu samaan sarjaan kuin vaikka Leena Lehtolainen: "Jätä hyllyyn ja lue sen sijaan jotain parempaa".

Leon käsittelee aina vaan samoja teemoja: ympäristörikoksia, korruptiota ja muita peri-italialaisia ilmiöitä henkirikoksen kuljettaessa juonta eteenpäin. Tylsää...

Monet kirjat ovat saaneet minut matkustamaan kirjojen tapahtumapaikoille. Leon ylläpitää sellaista kuvaa Venetsiasta ja ylipäätään Italiasta, että suorastaan välttelen sitä valitessani tulevia matkakohteita.

Donna Leon: Pedon palkka (Beastly things 2012) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: ** Aika samanlainen kuin aina

Anna Jansson: Haudan takaa

Jansson osaa kyllä juonen rakentelun taidon. Tarinaa viedään eteenpäin hienotunteisesti, eikä mitään oikein edes tapahdu kunnes yhtäkkiä huomaa, että ollaan jännittävän tarinan ytimessä. Esimerkiksi ero Grishamiin on merkittävä. Grishamhan paukuttaa alusta asti täysille, ainakin siis yrittää.

Hiukan alkaa Janssonkin kyllästyttää kun aina ollaan Visbyssä ja keskiaikaviikotkin on aika usein. Toisaalta kiinnostus Gotlannin historiaan ja erityisesti naisen asemaan herää kun lukee näitä.

Päähenkilö Maria Wernin yksityiselämä alkaa saada ehkä hiukan turhan suuren roolin tarinassa, mutta onneksi varsinainen poliisitutkinta on vielä vienyt voiton.

Anna Jansson: Haudan takaa (När skönheten kom till Bro 2012) Gummerus, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Arvio: *** Aika jännä

John Grisham: Puhallus

Muuton seurauksena liityin uuden kirjaston asiakkaaksi, lainasin 2 kirjaa viikon pikalainoina ja unohdin palauttaa ne. Hyvä minä! Olen aina ollut ylpeä kirjaston sääntöjen noudattamisesta ja vasta aivan viime vuosina on alkanut tulla myöhästymissakkoja. Ja nyt tein tällaisen ensivaikutelman...

Valitsin tämän aika randomilla ja olisi varmaan kannattanut jättää hyllyyn.

Juoni vaikutti ensin kekseliäältä, mutta puolen välin jälkeen juoni oli kuin Grishamin "Partnerisssa". Muutenkin Grisham toistaa usein samoja tuttuja, mutta monimutkaisia juonikuvioitaan ja tässä mennään taas aika samoilla linjoilla.

John Grisham: Puhallus (The racketeer 2012) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: ** Samaa vanhaa

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus

On tietenkin väärin arvostella kirjaa niiden odotusten perusteella, jotka TV-sarja aiheutti. No tilanne on kuitenkin se, että TV-sarja on jo katsottu kun kirjoja vastata käännetään. TV-sarja oli koskettava, mutta samalla myös hiukan sekava. Kirja antoi vastauksia moniin epäselväksi jääneisiin tilanteisiin TV-sarjassa. Saman asian olisi voinut ajaa se, että olisi katsonut TV-sarjan kokonaan uudelleen.

Hesarin kuukausiliitteessä oli vähän aikaa sitten juttu AIDS:n ja HIV:n tulosta Suomeen. Gardell käsittelee samaa asiaa Ruotsin näkökulmasta. "Homorutto" kuulostaa hurjalta, mutta tilanteessa, jossa kukaan ei tiennyt mikä tauti on ja toisaalla se levisi nimenomaan tässä yhdessä yhteisössä, lienee nimityskin perusteltu.

Kirjan varsinainen tarina on Benjaminin ja Rasmuksen rakkaustarina, joka päättyy aikanaan Rasmuksen kuolemaan. Benjamin on jehovan todistaja, jonka syntilistalla joulun vietto on suunnilleen yhtä iso synti kuin homoseksuaalisuus. Luterilaisen nykymittapuun mukaanhan kumpikaan ei ole kovin iso synti.

Odotin koko kirjan ajan, että päästään niihin Benjaminin ja Rasmuksen onnellisen arkielämän hetkiin, joita TV-sarjassa oli. Ei päästy. Kirja loppuu heidän tapaamiseensa ja nuo onnelliset hetket keskittynevät sarjan toiseen osaan. Kolmannen osan nimi on "Kuolema" ja sisältökin on siten helppo arvata.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus (Torka aldrig tårar utan hanskar - 1. Kärleken 2012) Johnny Kniga, suom. Otto Lappalainen
Arvio: *** Ei tapahtunut oikein mitään

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu

Odotin jotain Bakhtiarin kaltaista analyysia islamin ja länsimaisen yhteiskunnan yhteentörmäyksestä. Akhtar kertoo kuitenkin pakistanilaisista, jotka elävät omassa yhteisössään Amerikassa. Lasten lisäksi vain muutama aikuinen kaveeraa aidosti "vääräuskoisten" kanssa. Minä-kertojan isä on yksi heistä.

Kirja peilaa islamia suhteessa juutalaisuuteen tavalla, josta ei ainakaan Suomessa paljon puhuta. Tulee väkisin mieleen ajatus, että lopetetaan kouluista uskonnon opetus ja opetetaan sen tilalla uskontotietoutta, jossa käsiteltäisiin aidosti kaikkien uskontojen historiaa ja maailmankatsomusta.

Suomen ja USA:n eroista kertoo myös kirjan nimi. Alkuperäisteoksessa nimi on "amerikkalainen dervissi" ja suomenkielinen nimi taas johtuu yhteen yksityiskohtaan dervissi-tarinassa. Kaipa siinä ajatellaan, että suomalaiselle kelpaa vähän hankalampikin nimi tai että sana "amerikkalainen" viittaa ihan väärään asiaan.

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu (American Dervish 2012) Otava, suom. Katariina Kaila
Arvio: ** Aika turha kirja

Tapani Bagge (toim.): Taksi - 14 dekkaria kumijalasta

Saadaan viihdyttävää lukemista kun 14 kirjailijaa kirjoittaa novellin samasta aiheesta. Ihmettelen vaan suuresti sitä sovinistista lähestymistapaa, jolla mukaan on otettu vain miehiä.

Moni tarina muistutti rakenteeltaan niitä tv-pätkiä, joita 1980-luvulla näytettiin "Alfred Hitchcock esittää" -otsikon alla: jännä tarina , joka loppuessaan onkin täysin arvaamaton ja vielä vähän pahempi. Monessa tarinassa oli keskenään samoja teemoja, mutta se on kai ymmärrettävää kun pääotsikko on noinkin rajaava.

Yksi parhaista tarinoista oli Seppo Jokisen "Miljoonatippi", joka kertoi vuodenvaihteesta 2049-2050 ja komisario Koskisen lapsenlapsesta. Kuuluisimpien kirjoittajien (Rönkä, Jokinen, Sipilä ja Kilpi) erottuivat edukseen, mutta Nykäsen "Katoamistemppu" jäi aika ohueksi.

Tapani Bagge, Markku Ropponen, Seppo Jokinen, Harri Nykänen, Jarkko Sipilä, Matti Rönkä, Juha Numminen, Tuomas Lius, Kari Häkämies, Eppu Nuotio, Antti Tuomainen, Marko Kilpi, Max Manner, Henry Aho: Taksi - 14 dekkaria kumijalasta (2012) Crime time
Arvio: **** Nopeasti luettu

Colin Duriez: Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien

Olin kuullut paljon kuulopuheita Tolkienin elämästä ja Tarun synnystä. Tämä kirja vahvisti suurimman osan siitä todeksi. Olin kuullut aiemminkin suomen kielen käytöstä haltiakielen perustana, mutta Duriez mainitsee myös gaelin kielen samassa tarkoituksessa. Tarina ruotsin kielestä örkkikielen pohjana jäi kuitenkin vaille vahvistusta.

Kirja ei ollut mitenkään laaja ja tyhjentävä kokonaisuus. Se raapaisee pintaa kielitieteen kannalta sen verran että ei-filologi pysyy kiinnostuneena eli kaipaa hiukan lisää tietoa kielten taustoista.

En lakkaa ihemettelämästä filologiaa tieteenä: miten yksi ihminen voi hallita niin monta kieltä niin syvällisesti, että voi keskustella sujuvasti 1000 vuotta sitten kirjoitettujen tarinoiden nyansseista. Varsinkin kun muinaisislannin puhujia taitaa olla aika vähän jäljellä...

Colin Duriez: Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien (J. R. R. Tolkien. The making of a legend. 2012) Minerva, suom. Jere Saarainen
Arvio: *** Mielenkiintoinen

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Tätä kirjaa suositteli työkaverini, joka on syntyisin Pohjoisen puolelta. Odotin hiukan vähemmän actionia ja enemmän pohdiskelua Pohjoisen taloudellisista mahdollisuuksista selvitä ilman Etelää. Tulevan Pohjois-Suomen budjetin tulopuoli perustuisi uhkapeliin. Uskoisin että menestymisen mahdollisuuksia löytyisi ilmankin esim. kaivosteollisuutta verottamalla.

Kirja kertoi kuinka Pohjois-Suomi valloitti Etelän roikkuhousujen juostessa karkuun. Näkökulmia oli kolme: Etelän elikersantti, joka luuli olevansa Vilho Koskela, pätkätyötoimittaja sekä Pohjoisen kakkosmies, jonka heikkoutena oli gangsta-rap.

Alikersantti Purola on hauska hahmo, jossa lienee pieni pala kirjailijaa itseäänkin. Purola toivoo olevansa tämän sodan Koskela ja huutaa apuun jatkuvasti Edviniä, Mollea ja Väinöä. Toisaalta Purola on katsonut Taistelutoverit niin monta kertaa, että tietää missä jaksossa on elokuvalunta, joka pilaa koko jakson. Samaa muistan itsekin pohtineeni joka kerran Bastognea katsoessani. Purola on töissä yliopistolla, tykkää turkinpippureista ja omaa omasta mielestään liian monta leukaa.

Reportteri Aino Riski hakee koko ajan vaan parempaa asemaa työelämässä. Sen hän saakin, mutta tapa jolla hän sen saavuttaa on helppo kuvitella miehen kirjoittamaksi... Toni Morottaja, Kutturan gangsta, on paras hahmo. Kun muu Pohjoinen halveksii kaikkea Etelän edustamaa, Morottajalla on rap mielessä koko ajan. Koomisinta on se kun Morottaja kuvittelee somalitaustaisen Abdin olevan rappari, vain koska Abdu on nigga.

Heikkinen osaa nostaa pinnalle juuri niitä asioita, jotka tositilanteessa tekisivät Etelästä heikon. Ei osata olla kylmässä, edetä lumessa, ajatella kokonaisuuksia... En tiedä onko Pohjoisessakaan kaikki kunnossa, mutta uskon että saamelaisilla on edellytyksiä elää ulkona vielä silloinkin kun infrastruktuurin sortuminen on tuhonnut suurimman osan meistä Etelän ihmisistä.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta (2012) Johnny Kniga
Arvio: **** Varsinainen tarina

Riku Korhonen: Nuku lähelläni

Alkuasetelma muistuttaa hiukan Alsterdalin Kadonneita, jonka luin vastikään. Päähenkilö Teemu saapuu vieraaseen suurkaupunkiin hakeakseen kuolleen velipuolensa ruumiin ja hoitamaan juoksevat asiat.

Kirjan alku virittää tunnelman mellakalla ja naamiolle jännitykselle, mutta kirja eteneekin täysin odottamatta rakkausromaaniksi, tosi oudoksi sellaiseksi. Parisuhde, josta kerrotaan on hyvin epätasapainonen ja ristiriitainen.

Hienoa kirjassa on kerronta pilvenpiirtäjän puutarhoista. On hienoa, että niinkin "synkkään" ja luonnosta vieraaseen elementtiin yhdistetään luonto. Jäin vaan miettimään, että puutarhojen kohdalla kerroskorkeus on varmaankin korkeampi ja rakenteet nurjahtavat helpommin. Onkohan puutarhojen kohdalla ylimääräisiä jäykisteitä tai onko pystyrakenteet vaan poikkileikkaukseltaan isompia...

Riku Korhonen: Nuku lähelläni (2012) WSOY
Arvio: *** Metka

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

On tosi omituista kun joku joka ei ole jonkunmaalainen, kirjoittaa silti senmaalaisen päähenkilön. Ala-Harjan ranskalainen päähenkilö ei käyttäytynyt, syönyt, eronnut tai tehnyt mitään muutakaan siten kuin ranskalainen tekisi vaan nimenomaan niin kuin suomalainen tekisi. Minulle ei tullut mieleen missään kohtaa että päähenkilö olisi ranskatar.

Juoni oli saanut huomiota Ala-Harjan siskon syytöksistä siskon pojan saurauden käsittelystä kirjassa. Aivan syyttä. Juoni oli niin ohut että on vaikea kuvitella, että sitä olisi oikeasti tapahtunut. Ei lapsen leukemiaa ja yhtä avioeroa käsitellä parissa sadassa sivussa, varsinkin kun mukana on vielä melkoinen kasa Normandian maihinnousua.

Kaiken kaikkiaan huonosti kirjoitettu ja mitäänsanomaton kirja.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (2012) Like
Arvio: * Tosi huono

Blaine Harden: Leiri 14 - pako Pohjois-Koreasta

Jatkan Pohjois-Korea -teemalla. Siinä missä Demickin "Suljettu maa" kertoi nälänhädästä ja systeemin rapautumisesta monen pakolaisen kertomuksen perusteella, Harden kertoo yhden tarinan. Hänkään ei purematta niele tarinaa vaan pyrkii tarkistamaan yksityiskohtia muista lähteistä.

Päähenkilö Shin syntyy poliittisella leirillä vanhemmille, jotka "saavat" perustaa perheen palkinnoksi ansioistaan. Toisiaan he eivät tietenkään saaneet valita puolisoikseen. Shin ei opi oikein muuta kuin selviämään hengissä. Leirillä syntyneelle ei synny edes tarvetta päästä pois, koska ei tiedä että asiat voisi olla paremmin. Shin kohtaa kuitenkin kahteen otteeseen ulkopuolelta tulleen ja päättää karata.

Harden tuo esille paljon positiivisemmalla tavalla toiveet järjestelmän murtumisesta kuin Demick. Onhan kirjojen julkaisullakin väliä vuosi ja toisaalta Demick kirjoittaa pidemmästä aikajänteestä kuin Harden.

Blaine Harden: Leiri 14 - pako Pohjois-Koreasta (Escape from camp 14 2012) Gummerus, suom. Ruth Jacobson
Arvio: **** Järkyttävä

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valket yöt

Juoni oli hyvin tavallinen suomalainen rikosromaani puoleen väliin asti. Ihmettelinkin miksi loppuratkaisu näyttää jo häämöttävän vaikka satoja sivuja on vielä jäljellä. Juoni oli kuitenkin niin pirullinen, että se mikä oli näyttänyt ihan tavalliselta dekkarilta muuttui puolessa välissä psykologiseksi trilleriksi.

Poliisien henkilökuvat jäivät ohueksi. Varsinkin Sonja Friberg oli kuvattu hyvin miehisestä näkökulmasta. Ehkä mieskirjailijoiden kanattaisi jättää naishahmot epäselvemmiksi, jos ei kyvyt riitä uskottavaan kuvaukseen...

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valket yöt (2012) Myllylahti
Arvio: **** Todella yllättävä

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen

Kirjan alussa luotiin kuvaa tarinasta, jossa menneisyys herättää ikäviä muistoja, joita pitäisi käsitellä: ylipaino, kiusaaminen, psykopaatti-isä. Juonen edetessä käy ilmi, että kyse onkin jostain muusta.

Kirjan alkuosa loi tunnelman, joka hämmensi ja lopulta myös aiheutti kauhua. Kauhu perustui pitkälti siihen, ettei lukija ymmärtänyt millä reunaehdoilla tarina kulkee.

Pohdin kirjaa lukiessa onko kirja omaelämänkerraliinen, koska se tuntui siltä. Siihen en ole oikein löytänyt pitävää vastausta.

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen (2012) Otava
Arvio: *** Pelottava

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

En muista miksi olin tämänkin varannut, mutta kun sain tämän käsiini, niin en olisi millään malttanut lopettaa.

Aluksi luin tätä kuin mitä tahansa romaania, mutta jo kirjan alkupuolella minulle alkoi tulla vahvasti sellainen olo, että olisiko sittenkin taustalla joitain oikeita tapahtumia. Puolen välin jälkeen alkoi kirjan toinen osa, jonka alussa tehtiin selväksi, että oli 30.9.1930. Siinä kohtaa omassa elämässäni tapahtui jotain, minkä vuoksi jouduin lopettamaan lukemisen. Heti kun pystyin niin päätin tarkistaa Wikipediasta mitä tapahtui tuona syyskuun lopun päivänä. Jo ensimmäinen hakutulos kertoi, että Onni Happonen kuoli silloin. Eli spoilasin itseltäni koko kirjan lopun samalla tavalla kun spoilasin sen nyt teiltä!

Kirja oli hienosti kirjoitettu, ehkä punaisten silmälasien läpi, mutta hyvin kuitenkin. Toivottavasti Jaakonaho kirjoittaa jatkossakin kirjoja. Tyylillisesti kuljetaan lähellä Sirpa Kähköstä ja aihetta käsitellään anttituurimaisesti.

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä (2012) Otava
Arvio: **** Hieno

Harri Nykänen: Raid - Susiraja

Marraskuussa taisin mainita, että Nykänen kirjoittaa turhaan Kafka-sarjaa, koska Raid on niin hyvä. No Raid on hyvä, mutta kirjat on liian lyhyitä. Nämä menee kertapuraisulla ja juonikaan ei ole kovin monisäikeinen.

Kaikki tutut hahmot oli taas kasassa Sundmania myöten ja juonikin oli suunnilleen niin kuin ennen: Sundman pulassa, Raid pelastaa, Jansson saa oikeat rosvot kiinni Raidin avulla, jossain välissä Raid on tappanut/vahingoittanut oikeita rosvoja ja lopussa Raid ratsastaa auringonlaskuun.

Toivoisin, että Nykänen keksisi jotain uutta, Raid on hieno hahmo, mutta kirjat ei enää toimi. Toisaalta palan halusta lukea kirjan, joka kertoisi Raidin elämänkerran. Lienee turha toivo!

Harri Nykänen: Raid - Susiraja (2012) Crime Time
Arvio: *** Lyhyt