28.12.2008

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Tämä ei varsinaisesti taida olla oikea kirja. Sivuja on vain 115 ja lukemiseen meni pari tuntia.

Juoni on aluksi ihan hauska: Englannin kuningatar löytää palatsin takapihalta vahingossa kirjastoauton ja innostuu lukemisesta. Pikkuhiljaa siinä sitten rutiinit muuttuu kunnes kuningatar lopussa kertoo kirjoittavansa kirjan ja luopuvansa kruunusta. Joopa joo.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (The uncommon reader 2007) Basam books, suom. Heikki Salojärvi
Arvio: * Kirjake

Arne Nevanlinna: Marie

Tämä kirja oli tosi hyvä, mutta kirjan viimeinen lause pilasi kaiken.

Kirja kertoo Mariesta, joka viettää elämänsä viimeisiä vuosia jonkinlaisessa vanhainkodissa ja muistelee elämäänsä. Lähimuisti on vaan aika huono ja todella pahat asiat hän käärii mielessään möykyiksi, jotka voi työntää kokonaan syrjään.

Sivujuonteena on yöhoitaja ja Marien pojan tyttärentytär, joka tajuaa yhteyden vasta kun Marie on jo kuollut. On tietysti traagista, ettei Marie koskaan tietoisesti tavannut poikansa jälkeläisiä, mutta siihen se olisi voinut jäädäkin.

Kirjan viimeinen lause nimittäin on päiväkirjamerkinta 21.12.2004: "Erityinen ja ihana joulunaika odottaa Khao Lakissa." Tämän perusteella ihmettelen suuresti miksi tämä kirja oli päässyt Finlandia-ehdokkaaksi asti. Olisko valitsijoilta jäänyt loppu lukematta?

Arne Nevanlinna: Marie (2008), WSOY
Arvio: *** Koskettava

Jarkko Sipilä: Seinää vasten

Nämä Sipilän dekkarit on ihan hyviä, juoni on hyvä ja kerrontakin ihan ok, mutta nämä voisivat olla vähän pidempiä ja samalla siis vähän "vaikeampiakin". Tässä juoni oli jo aika moniulotteinen, ei ollut vain oikeaa ja väärää vaan ainakin kaksi oikeaa ja lukematon määrä vääriä. Lähes kaikki pelasivat vain ja ainoastaa omaan pussiin. Ainoa konkreettinen "porukka" oli poliisit, tietenkin Suhonen jää sen ryhmän ulkopuolelle.

Suhonen on varmasti hahmo jollaisia poliisi oikeastikin tarvitsee, mutta joka joutuu aina välillä käymään vähintään harmaalla alueella, jollei ihan mustallakin joskus.

Jarkko Sipilä: Seinää vasten (2008) Gummerus
Arvio: ** Tavanomainen

24.12.2008

Antti Tuuri: Surmanpelto

Kirja kertoo 17-vuotiaasta pojasta, joka joutuu vuonna 1918 vankileirille vartijaksi venäläisiä vartioimaan Uusikaarlepyyhyn. Päähenkilö opiskelee koko ajan matematiikkaa ja fysiikkaa eikä oikein sopeudu leirin vartijaksi.

Kirja tuo esille sen puolen sodasta joka on jäänyt vähemmälle huomiolle eli venäläisten kohtelun valkoisten puolelta. Ainakaan tässä tapauksessa se ei taida olla ihan korrektia. "Suomen sotasurmat 1914-1922" tietokanta kertoo, että Pjotr Popof ja Baraniecki olivat olemassa, mutta ilmeisesti monet muut asiat on jo ikuisesti unohdettu. Esim. ko. tietokannasta ei löydy muita Uusikaarlepyyssä tapettuja. Se saattaa johtua siitä, ettei henkilötietoja yksinkertaisesti ole. Kaiken kaikkiaan tietokannassa on alle 800 venäläistä. Voin kuvitella, että todellinen luku on paljon suurempi.

Antti Tuuri: Surmanpelto (2008) Otava
Arvio: *** Tärkeä aihe

23.12.2008

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Tämä oli hyvin selkeä jatkoteos kirjalle "Tyttö joka leikki tulella". Kannattaa siis lukea nämä Larssonin dekkarit järjestyksessä.

Arvostelin edellistä kirjaa siitä, että se oli väkisin tehty jatko-osa edelliselle kirjalle. Tässä kirjassa ei ole sitä vikaa. Tässä kyllä sidotaan ne kymmenet langanpäät jotka edellisestä jäivät roikkumaan mutta siihen oli selkeä tarve. Edellisessähän Lisbeth jää henkihieverissä odottelemaan ambulanssia. Tässä hän tervehtyy ja lähes kaikki häneen liittyvät väärinkäytökset ja salaisuudet selvitetään.

Suomentaja on keksinyt tässä kirjassa ainakin yhden käännöksen lisää ilmastointiteipille: hopeateippi.

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes 2007) WSOY, suom. Marja Kyrö
Arvio: *** Jännä

20.12.2008

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä

Luin viime keväänä "Viimeisen savotan" ja siitä rohkaistuneena uskalsin tarttua tähän Päätalon esikoiseenkin. Heti kirjan alussa selvisi mistä tässä on kyse: talon rakentamisesta, "Mammonalinnan", ihmiskennoston.

Päähenkilä on mestari Mauno Joensivu, joka on muuttanut pohjoisesta Tampereella ja toimii mestarina Rakennusliike Rantanen Oy:n työmailla. Kirjassa kuvataan rakentamista hyvin yksityiskohtaisesti. Voin hyvin kuvitella keväisen aamun, jolloin työmaalla tuoksuu märkä maa, märkä puutavara ja sementti. Kirjassa tuodaan esille myös rakennustyön nurjia puolia: holtiton alkoholin käyttö, raskaan työn aiheuttamat vammat ja sairaudet.

Hyvin vahva ammattiyhdistysliike taisi hankaloittaa tuohon aikaan todella paljon töiden etenemistä, turhia istumalakkoja oli paljon. On helppo ymmärtää miksi elementtirakentaminen yleistyi nopeasti. Sillä päästiin melkein kokonaan eroon kalliista ja hankalasta rappareiden ja muurareiden ammattikunnasta. Työelämän säännöt olivat aika erilaisia kuin nykyään: tilipussi jaettiin perjantaisin, töitä oli myös lauantaisin ja irtisanomisajat olivat max. päivän. Jonkinlainen työehtosopimuskin oli, mutta se merkitsi vain pohjahintoja, kenenkään ei ollut pakko niillä hinnoilla tehdä vaan lisää sai pyytää, mutta mestarin ei tietenkään ollut pakko maksaa.

Hauska sana oli "laastienkeli", siis nais-repsikka, joka kantoi ja sekoitti laastia. Lempinimet olivat myös hauskoja: Vaahtolainen-Takanen, Elefantti-Jussi ja Milli-Vuorinen.

Kaiken kaikkiaan kielenkäyttö kirjassa oli melkoista. Voin kuvitella että 1950-luvulla se on herättänyt paljon porua.

Kirjassa oli myös täysin turha rakkaustarina. Tämä kirja sopii hyvin rakennusalan ammattilaisille, muille se voi olla vähän liian tekninen.

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä (1958) Gummerus
Arvio: *** Romaani rakentamisesta

15.12.2008

Henning Mankell: Syvyys

Nämä kaikki Mankellin Wallanderin jälkeiset kirjat (Tanssinopettajan paluu, Kiinalainen, Italialaiset kengät) ovat toistensa kaltaisia. Niissä on silmitöntä väkivaltaa, lähtemistä ja kaiken jättämistä ja täysin järjetöntä käytöstä. Toisaalta näitä samoja teemoja käsiteltiin jo Wallander-dekkareissakin. Niissä ei päähenkilö kuitenkaan syyllistynyt rikokseen.

Tässä kirjassa päähenkilö on ruotsalainen merenmittaaja vuosina 1914-15, joka tapaa saaristossa yksinelävän naisen ja pettää vaimoaan. Puolen välin jälkeen tarina sai koko ajan absurdimpia piirteitä.

Pieniä virheitäkin oli: on tyypillisen ruotsalaista Mankellille kuvitella, että ahvenanmaalaisen hylkeenpyytäjän nimi olisi täysin suomalainen.

Henning Mankell: Syvyys (Djup 2004) Loisto, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: ** Ihan samaa taas

13.12.2008

Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan

Tästä kirjasta tulee väkisin mieleen kolme kirjaa, jotka olen viime vuosina lukenut: Laura Honkasalon "Sinun lapsesi eivät ole sinun", Susanna Alakosken "Sikalat" ja Miika Nousiaisen "Vadelmavenepakolainen".

Kertomuksen kehys oli hyvin samankaltainen kuin Honkasalon tarinassa. Molemmissa oltiin kommunisti- tai sosialistiperheen lapsia ja molemmissa vanhemmat erosivat päähenkilön ollessa aika nuori. Molemmissa äiti oli se "suurempi" sosialisti. Tässä kirjassa Åsa jää kuitenkin isälle kun Honkasalon Nelli jää äidille. Molemmat alkavat kuitenkin opiskella historiaa myöhemmin. Tämä oli tositarina mutten tiedä oliko Honkasalon kirja sitä.

Ympäristö oli kuin Alakoskella. Oltiin Ruotsissa ja asuttiin surkeassa lähiössä, Alakoskella Ystadissa ja tässä Västeråsissa. Molempien kotona ryypättiin paljon ja aiheutettiin lapsille "suorittaja-kompleksi". Yhteiskunta oli 1970- ja -80-lukujen Ruotsissa aika samanlainen kuin se on ollut Suomessakin, mutta sekä "Sikalat" että tämä valotti sitä vähän lisää. Esim. keskikalja kiellettiin (on kai edelleen kielletty Ruotsissa) ja Systemit laitettiin kiinni lauantaiksi. Suomi ei siis taida olla ainoa "holhousyhteiskunta" Pohjolassa.

Miika Nousiainen valaisi ruotsalaista sosiaalidemokratiaa ja sen ihanuutta kirjassaan ja tässä vähän syvennettiin Ruotsinkin poliittista historiaa lisää vasemmalle.

Hämmentävintä oli yhtäläisyydet Honkasalon kirjan kanssa, jo kirjojen nimetkin ovat hyvin samankaltaiset. Suuri ero Alakosken kirjaan oli se että "Sikaloissa" oltiin kuitenkin suomalaisia vaikka asuttiinkin Ruotsissa, mutta Linderborg niputtaa suomalaiset siirtolaiset samaan nippuun kaikkien muiden maahanmuuttajien kanssa.

Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan (Mig äger ingen 2007) Like, suom. Leena Peltomaa
Arvio: *** Todentuntuinen tarina

10.12.2008

Virpi Hämeen-Anttila: Sokkopeli

Juoni oli hyvin rakennettu, mutta se oli saanut huomattavasti vaikutteita Dan Brownilta. Aika ajoin kirja oli tosi jännittävä ja suorastaan pelottava. Mutta...

Loppuratkaisu oli nähtävissä jo kahden kolmanneksen päästä. Kaiken kaikkiaankin monien yksittäisten kohtausten loput olivat jotenkin liian klassisia, ihan kuin olisin lukenut ne jo aikaisemmin jostain.

Virpi Hämeen-Anttila: Sokkopeli (2007) Otava
Arvio: ** Melkein huono

7.12.2008

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Hämmentävä tarina Karista, jonka veli Petr osallistuu seikkailukilpailuun. Kilpailussa edetään Greenwichistä nolla-meridiaania "pitkin" Etelänavalle ja sieltä 180-meridiaania pitkin Pohjoisnavalle ja takaisin Greenwichiin. Kari liittyy mukaan Ranskassa ja Petr kuolee jo ennen Pohjoisnapaa. Joukkueessa on lisäksi englantilainen pariskunta Graham ja Isla.

Tarinassa jää liian monta langanpäätä auki: mitä Graham oikein puuhailee vajassaan, kuka pihalla hiippailee, kuka kouluttaa saaren koirat pitämään laittomat maahantulijat poissa ja miksi rantaa ajautunut ruumis on pakattu muoviin. Sekään ei selviä miksi joukkue kuusi joutuu tekemään kaikki vaikeimman kautta, kun muut ajavat välillä taksilla ja käyttävät purjeveneen moottoriakin. Oliko Grahamin kanssa sovittu voitosta etukäteen?

Tarinassa tuodaan esille myös tosi-tv-kilpailujen tulosten ja tilanteiden vääristely. Eihän tällainen kilpailu olisi oikeasti millään mahdollinen kun vastassa on pitkät pätkät autiomaita ja napajäätiköitä. Ärsyttää kun matkan varrella moneen kertaan tuodaan esille, että Petr ei ole enää kirjoittamassa muistiinpanojaan. Kerrotaan siis että hän kuolee. Siten se varsinainen kuolema ei tuntunut enää oikein miltään kun lukija on siihen voinut varautua jo pitkän aikaa.

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin (2008) Otava
Arvio: **** Ennalta-arvattava

4.12.2008

Dennis Lehane: Täyttä sotaa

Tämä oli kuin huono väkivaltaelokuva auki kirjoitettuna. Ihmisiä ammuttiin melkein syyttä suotta jatkuvasti ja siihen syyllistyivät myös päähenkilöt Patrick Kenzie ja Angela Gennaro, joiden sentään pitäisi olla hyvisten puolella. Juoni oli onneton ja epäuskottava. Lehanen myöhemmät Kenzie-Gennarot ovat selvästi parempia kuin tämä ja erityisesti "Menneisyyden ote".

Dennis Lehane: Täyttä sotaa (A drink before the war 1994) Tammi, suom. Tuula Saarikoski
Arvio: ** Liikaa tarpeetonta väkivaltaa