24.2.2010

Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus

Kirjan tapahtumiin osallistuvat samat henkilöt kuin "Rakkauskirjeiden salaisuudessa". Päähenkilönä oli tällä kertaa Bundle, joka jäi taustahahmoksi em. kirjassa. Bundle tutki omituista salaseuraa ja ystäviensä kuolemaa omituisella kokoonpanolla.

Juoni ei ollut missään kohtaa järin uskottava ja hahmot olivat huonoja. Ainoastaan tarkastaja Battle oli uskottava, mutta loppuratkaisu vesitti senkin. Ei edes huvita kirjoittaa koko kirjasta...

Olen oikein odottanut, että löytäisin oikeasti huonon Christien kirjan. Tässä se nyt on. Kohta puoliin vastaan tulee myös Mary Westmacottin nimellä kirjoitettu romaanit, jotka lienevät ällöä tavaraa.

Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus (The seven dials mystery 1929) WSOY, suom. Helena Luho
Arvio: ** Odotettua heikompi

20.2.2010

Agatha Christie: Sininen juna

En muista koska olen viimeksi lukenut tämän, mutta pitkä aika siitä ei voi olla, koska alusta lähtien tiesin kuka on murhaaja, jopa ennen kuin koko murhaa oli edes tehty... Voi myös olla, että olen katsonut tämän televisiostakin, mutta viime aikoina olen suorastaan vältellyt Christien tv-esityksiä, etteivät ne pilaisi lukukokemusta. No tämä kirja oli siis tietyllä tavalla "pilalla" alusta lähtien.

Juoni oli rakennettu niin, etä epäiltyjä murhaajia oli kaksi: murhatun aviomies ja rakastaja. Jälkimmäinen pidätettiin ensin, sitten vapautettiin ja aviomies pidätettiin pitkäksi aikaa. Loppujen lopuksi Poirot selvitti, että murhaaja olikin aivan kolmas henkilö, joka ei vain oikein ollut osannut päättää kumman edellä mainituista lavastaisi syylliseksi. Hieno ajatuskuvio!

Kummallinen suomennos oli palvelustyttö. Nimittäin heti seuraavassa lauseessa häntä tituleerattiin naiseksi. Kai sanalle maid voisi keksiä paremmankin suomennoksen...

Agatha Christie: Sininen juna (The mystery of the blue train 1928) WSOY, suom. Aarre Pipinen
Arvio: *** Flaati

15.2.2010

Agatha Christie: Neljä suurta

Kirja koostui monista pienistä, mutta nerokkaista kohtauksista, joissa Poirot yritti kampittaa oveluudellaan Neljää Suurta. Sikäli tämä siis oli erilainen Poirot, että varsinainen juttu oli niin iso, että matkan varrella piti ratkoa monta juttua. Toisaalta myös Poirot rakensi juttuja ansoiksi vastustajiaan varten.

Minulle oli yllätys, että Christie on kirjoittanut näinkin spektaakkelimaisen kirjan, jos sitä peilaa aikaan koska se on kirjoitettu. Varsinainen juoni oli jopa hiukan jamesbondmainen maailmanpelastustarina ja loppuratkaisu muistutti minkä tahansa toimintaelokuvan loppuhuipennusta.

Kapteeni Hastings kuvataan kyllä jopa hiukan naismaisesti. Vai mitä ajattelette seuraavasta: Automatka kesti pari tuntia. Se oli todella ihana...

Agatha Christie: Neljä suurta (The big four 1927) WSOY, suom. Anna-Liisa Laine
Arvio: **** Edelläkävijä

14.2.2010

John Grisham: Kammio

Tämä kuuluu Grisham-kokoelmaani, johon tartun kun mikään muu ei huvita. Kuolemanrangaistus on Suomesta katsoen kaukana, mutta kai se on ihan tätä päivää Yhdysvalloissa. Kirjan nuori asianajaja haluaa auttaa kuolemansellissä lojuvaa isoisäänsä teloituksen kynnyksellä. Samalla kaivellaan suvun synkkiä salaisuuksia.

Kaiken kaikkiaan kuolemanrangaistus on jo sinänsä julmaa, mutta kirja tuo esille omituisia piirteitä ainakin Mississippin kuolemanrangaistussysteemistä. On teloituspipareita ja sheriffejä juhlimassa vankilan pihalla juuri ennen teloitusta. Toisaalta taas vanki siirretään ennen telotusta tarkkailuselliin, ettei hän vaan tapa itseään. Onko se nyt humaania vai ei?

Toinen hämmentävä asia on lukuisat valitustiet ja valitusten aiheet. Lisäksi amerikkalainen virkoihinvalintakäytäntö (siis vaalit) tuo aina eturistiriitoja tuomareiden ja syyttäjien välisiin suhteisiin.

Kaikkein kamalin asia on kuitenkin se että teloitukseen on mahdollista päästä katsomaan kuolemaa. Mahdollisuus on uhrien omaisilla ja kuvernöörillä. Lisäksi muutama toimittaja pääsee arvonnan kautta mukaan.

John Grisham: Kammio (The chamber 1994) WSOY, suom. Irmeli Ruuska
Arvio: *** Varma

8.2.2010

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha

Paras tähänasti tälläerää lukemani Christie. Kirjan ennenkuulumaton loppuratkaisu herätti aikanaan kai runsastakin huomiota. Minusta se oli vähintä mitä Christieltä voi odottaa. Ehkä nykyaikana ollaan sellaisten monimutkaisten juonten verkostossa keskellä Kovaa lakia, CSI:tä, Ilman johtolankaa ja muita Jerry Bruckheimereita, että tällaiseen on totuttu. Tällaisella siis tarkoitan sitä, että murhaaja olikin kapteeni Hastingsin roolin ominut muistiinkirjoittaja ja Poirotin avustaja. Minusta tästäkin ratkaisusta annettiin viitteitä muutamassakin kohtaa ja toisaalta tohtori Sheppard pysyi koko ajan yhtenä noin kolmesta epäillystä.

Se että Sheppardin sisko mainitaan jonkinlaisena neiti Marplen esiasteena, on minusta hölmöä. Carolinehan on ärsyttävä tuppautuva juoru-akka kun taas neiti Jane Marple on arvokkaasti käyttäytyvä, huomaamaton ikäneito.

Suomennos oli mielenkiintoinen. Sukututkimusharrastukseni perusteella luulen, että suomentaja on hyvin kaukainen serkkuni, nimittäin jos hän on kotoisin Länsi-Uudeltmaalta. Siihen taas viittaa eräs ilmisevä asia: kohta-sanan käyttö heti-merkityksessä. Esim. Olin yhdistänyt hänet tuntemattomaan mieheen jo aikoja ennen kun näimme tuon miehen - kohta kun olin löytänyt kynän. Mummini sanoi aina noin: Kyl mää sen tiesin koht!

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha (The murder of Roger Ackroyd 1926) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: **** Yllätyksellinen

Kalle Päätalo: Selkosen kansaa

Tämä oli jotenkin miedompi kuin sarjan avausosa: Kauko kasvaa aikuiseksi ja alkaa riiaamaan. Lopussa alkaa talvisota ja Kauko lähtee vapaaehtoiseksi. Tarina oli kaiken kaikkiaan aika suoraviivainen ja yllätyksetön.

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, etä siviilejä evakuoitiin myös pohjoisessa. Tottakai se on ihan luonnollista, mutta en Etelä-Suomessa koko ikäni asuneena ole ikinä edes kuullut saatikka tavannut muita kuin Karjalasta lähteneitä evakkoja. No kai pohjoinen oli paljon harvaan asutumpaa, mutta samalla tavalla evakkoonlähtö niille lähtijöille tuntui pohjoisessa kuin etelässäkin.

Tämä kirja antaa esimakua siitä, että Päätalo vähän toistaa itseään. Kirjat sinänsä ovat hyviä, mutta niissä toistetaan samoja asioita ja teemoja. Taidan pitää vähän taukoa ennen seuraavaa Päätaloa...

Kalle Päätalo: Selkosen kansaa (1962) Gummerus
Arvio: *** Vähän pliisu