Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu

Odotin jotain Bakhtiarin kaltaista analyysia islamin ja länsimaisen yhteiskunnan yhteentörmäyksestä. Akhtar kertoo kuitenkin pakistanilaisista, jotka elävät omassa yhteisössään Amerikassa. Lasten lisäksi vain muutama aikuinen kaveeraa aidosti "vääräuskoisten" kanssa. Minä-kertojan isä on yksi heistä.

Kirja peilaa islamia suhteessa juutalaisuuteen tavalla, josta ei ainakaan Suomessa paljon puhuta. Tulee väkisin mieleen ajatus, että lopetetaan kouluista uskonnon opetus ja opetetaan sen tilalla uskontotietoutta, jossa käsiteltäisiin aidosti kaikkien uskontojen historiaa ja maailmankatsomusta.

Suomen ja USA:n eroista kertoo myös kirjan nimi. Alkuperäisteoksessa nimi on "amerikkalainen dervissi" ja suomenkielinen nimi taas johtuu yhteen yksityiskohtaan dervissi-tarinassa. Kaipa siinä ajatellaan, että suomalaiselle kelpaa vähän hankalampikin nimi tai että sana "amerikkalainen" viittaa ihan väärään asiaan.

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu (American Dervish 2012) Otava, suom. Katariina Kaila
Arvio: ** Aika turha kirja

Jason Burke: Matkalla Kandahariin - Yhteenottojen keskellä islamilaisessa maailmassa

Kirjan kirjoittaja on englantilainen toimittaja, joka yrittää ymmärtää radikaalia islamismia. Burke matkustaa ympäri islamilaista maailmaa ja käyttäytyy aika pelkäämättömästi. Ehkä toimittajia kohdellaan kaikilla "puolilla" paremmin kuin muita ulkomaalaisia. Ainakin jos tuo "puoli" on kiinnostunut suuren yleisön mielipiteestä.

Burke tuo voimakkaasti esille ajatuksen, ettei al-Qaeda ole mikään organisaatio tai edes verkosto. Se on ajattelutapa islamilaisessa maailmassa, jota Bushin aloittama "terrorismin vastainen sota" vain vahvistaa. Olen täsmälleen samaa mieltä asiasta. Mielestäni ei ole niin kovin tärkeää saada Osama bin Laden kiinni, vaan parantaa ihmisten elinoloja niin, ettei al-Qaeda -ajattelulle ole tarvetta. Siihen ei kuulu länsimaiden ristiretkimäinen valloittaminen vaan ihmisten olojen parantaminen heidän omista lähtökohdistaan. Kuitenkin Taleban-hallinnon alasajo Afganistanissa oli tarpeen.

Burke kertoo yksitysikohtaisesti julmista tapoista, jotka tapahtuvat länsimaiden mittapuun mukaan täysin syyttä. En usko, että pelkästään islamilaisuus aiheuttaa tällaiset teot. Siihen liittyy myös vanha kulttuuri ja oppimattomien ihmisten halu näyttää valtaansa. Uskon vakaasti, että länsimaat pystyisivät elämään islamilaisen maailman kanssa sovussa. Siihen tarvitaan koulutusta ja erityisesti naisten koulutusta. Jos joku hiukankaan pohtii asioita laajemmin, hän kyllä ymmärtää, ettei raiskauksen uhrin kuoliaaksi kivittämisessä ole mitään järkeä.

Burken kirja herättää paljon ajatuksia ja näyttää myös, että kaikki ovat loppujen lopuksi "vain ihmisiä", joilla kaikilla on omat, ristiriitaisetkin, syynsä taistella. Koko islamilaisen maailman syyllistäminen on täysin tarpeetonta. Jos ymmärrettäisiin mistä radikaalien islamisti-taistelijoiden ajatukset kumpuavat, voitaisiin terroristi-iskutkin välttää tehokkaammin. Kun George W. Bush puhui "ristiretkestä", on helppo ymmärtää mikä siinä pistää vihaksi.

Jason Burke: Matkalla Kandahariin - Yhteenottojen keskellä islamilaisessa maailmassa (On the road to Kandahar. Travels through conflict in the Islamic world 2006) Basam books, suom. Tero Valkonen
Arvio: *** Hyvin valaiseva

Khaled Hosseini: Leijapoika

Tämän kirjan tilanteet tuntuivat jo paljon tutummilta kuin Hosseinin "Tuhat loistavaa aurinkoa" -kirjassa. Olenhan lukenut "Kabulin kirjakauppiaan" ja Burken "Matkalla Kandahariinkin" on melkein luettu.

"Leijapoika" kertoo kahdesta pojasta, Amirista ja Hassanista, jotka kasvavat yhdestä. Hazara Hassan vain on pataani Amirin palvelija. Amir kilpailee aina isänsä suosiosta Hassanin kanssa edes oikein käsittämättä miksi. Poikien tiet eroavat Amirin petoksen takia ja Amir pakenee neuvosto-miehittäjää isänsä kanssa Pakistanin kautta Yhdysvaltoihin 1970-luvun lopussa. Siellä Amir menee naimisiin ja hänen isänsä kuolee.

Amir saa puhelun menneisyydestä Rahim Khanilta ja lähtee lopulta Kabuliin etsimään Hassanin orpoa Sohrab-poikaa viedäkseen hänet orpokotiin Peshawariin. Lopulta Sohrab lähtee Amirin kanssa kotiin.

Kirjan tarina oli kuin Lollywood-elokuvasta. Kirjassakin on kohta, jossa Amir ajattelee, että jos tämä olisi Lollywood-elokuvaa niin sitten... Ainoa tarinan käänne joka ei sopinut siihen muottiin, oli että Amir aikoi todella viedä Sohrabin orpokotiin eikä adoptoida. Vasta melkein pakon edessä hän tekee tällaisen Lollywood-päätöksen. No Lollywood-tyylisessä kirjassa olisi varmaankin ollut onnellisempi loppu. Sitä paitsi Rahim Khan jäi kadoksiin. Aidossa Lollywood-tarinassa niin ei varmaankaan tapahtuisi.

Kirjan alku kertoo 1970-luvun ylemmän keskiluokan varsin maallisesta arjesta Kabulissa. Perheessä jossa ei ole naisia, ei edes huomaa että ollaan muslimimaassa; juodaan viinaa, ei pahemmin rukoilla, juhlitaan. Isot luokkaerot, hyväntekeväisyys ja lampaiden teurastus uhrimielessä muistuttavat ettei olla Euroopassa.

Amerikkaan muuton jälkeen yhteisö pitää kiinni joistain perinteistä. Esim. Amir kyllä pääsee naimisiin Sorayansa kanssa, mutta periaatteessa hän ei saa edes puhua Sorayan kanssa ennen kihlausta. Aika hankalaahan se on puolisoa valita itse, jos naimattomat tytöt saavat puhua tai näyttäytyä vain omassa kodissaan vain omien läheistensä kanssa.

Talibanien säännöt taas tuntuvat täysin mielivaltaisilta ja tekopyhiltä. Vaikea sanoa paljonko niistä on "islamia" ja paljonko jotain muuta.

Täytyy kuitenkin muistaa, että tämä kirja on vain romaani. Toisaalta kirjailija on asunut lapsena Kabulissa ja aikuisena Amerikassa ja hänellä oli Hazara-palvelija ystävänä ollessaan lapsi. Jotain pohjaa asiaan Hosseinilta siis löytyy. Voikin miettiä, että miten sama mies pystyi kirjoittamaan kirjan "Tuhat loistavaa aurinkoa". Siitä hänellä ei voinut olla omia kokemuksia.

Khaled Hosseini: Leijapoika (The kite runner 2003) Otava, suom. Erkki Jukarainen
Arvio: *** Koskettava