Kalle Päätalo: Mustan lumen talvi

En olisi välttämättä edes lukenut tätä Koillismaa-sarjan päätösosaa, mutta sain kirjan ja päätin sen sitten myös lukea.

Päätalo kirjoittaa periaatteessa ihan hyvin. Teksti on sujuvaa, suunniteltua ja ristiriidatonta. Aiheet vaan ovat huonoja. Varsinkin Nestorin jutut oli usein vähän liikaa, mutta toisaalta Nestori oli ainoita oikeasti kiinnostavia hahmoja. Teuvo olisi voinut olla kiinnostava, mutta siinä kohtaa kun Teuvo suostuu lähtemään Helsinkiin ilman sen suurempaa kalabaliikkia, hänkin muuttuu liian ennalta-arvattavaksi.

Kalle Päätalo: Mustan lumen talvi (1969) Gummerus
Arvio: * Aika huono

Kalle Päätalo: Myrskyn jälkeen

En usko että Päätalo tajusi itse miten huonosti kirjoitti ajoittain. Koillismaa-sarjan alku oli hyvä, mutta tämä neljäs osa ei tarjoa ainakaan naislukijalle enää mitään kiinnostavaa.

En kiellä etteikö elämä selkosella sodan jälkeen ollut juuri sellaista kuin Päätalo kuvaa, mutta vain katsottuna sodan käyneen miehen näkökulmasta. Naisnäkökulmaa yritetään tuoda esiin, muttei kovin uskottavasti.

Kaikki nais-hahmot jäävät ohuiksi. Heillä on ominaisuuksia, mutta yleensä vain muutama:
-Irja Mäkinen: itkuinen, heikko
-Elma Sammalsuo: luotettava, kaiken kestävä
-Hilja Sääskilampi: yksinkertainen, hyväuskoinen
-Ahma-Juuson Iita: ovela.

Päätalo kirjoitti miehistä miehille ja naiset jäävät tarinoissa vain taustalle!

Kalle Päätalo: Myrskyn jälkeen (1965) Gummerus
Arvio: ** Melkein huono

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa

Naiset tarvii kyllä jonkun armeijan käyneen miehen vierelleen kun lukee näitä Päätalon sotakuvauksia. Mä en voi mitenkään tietää mikä on korohoro... Aluksi en kyllä ollut ihan varma haluanko edes tietää.

Tää oli jotenkin terävämpi kirja kuin aikaisemmat osat, mutta ei silti mitenkään erikoinen. Kauko ja Elma kasvaa aikuiseksi, mutta Nestorista tehdään melkein pelle. Kieltämättä oli hyvä kohta kun Nestori pukeutuu turkkiin, mustaa kasvonsa ja pelottaa Olkivaaraa polttamaan tulleet saksalaiset pois.

Päätalon käyttämät sanat ovat hauskoja: saksalaisiakin sanotaan jatkosodan alussa takuumiehiksi, mutta sodan lopussa sanaa käytetään enää sarkastiseksi. Lisäksi Kaukon kaverin, Jalo Kiepin, murre oli tosi huumaavaa!

Kalle Päätalo: Myrsky Koillismaassa (1963), Gummerus
Arvio: *** Samaa

Gabriel Garcia Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys

En taaskaan enää muista miksi edes lainasin tämän kirjan. Tämä oli tosi hieno kokemus. Kirja kertoi noin sadan vuoden ajasta yhdessä kylässä ja yhden perheen kannalta.

Jotkut kirjan tapahtumat eivät ihan mahdu normaalin maailmanjärjestyksen piiriin. Siitä seurasi, etä koko ajan piti olla vähän varpaillaan. Toisaalta tapa, että lähes kaikki pojat saavat nimeksi Aureliano tai José Arcadio, johtaa tilanteeseen ettei enää ihan varmaksi tiedä kuka oli kenenkin poika, sisar, äiti tai täti.

Kirjassa ei puhuttu vuosiluvuista, mutta tapahtumat on helppo sijoittaa aikajanalle suunnilleen: keksinnöt, sota, juna ja banaaniyhtiö. Tämä oli kiehtovaa: aikaa ei ollut, mutta samalla se oli; aika kului toisille, mutta toisille se pysähtyi.

Hahmoista merkittävin taisi kuitenkin olla perheen ulkopuolinen Melquíades, kiertävä mustalainen, joka ennusti perheen kohtalon.

Sukututkijalle kirja tarjoaisi mielettömän kirjausharjoituksen. Sukupolvia oli lukematon määrä, nuoret kuolivat ennen vanhoja ja kuolleet elivät talossa henkinä. Englanninkielisestä wikipediasta löytyy koko puu.

Gabriel Garcia Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys (Cien años de soledad 1967) suom. Matti Rossi
Arvio: ***** Tosi hieno kirja!

Kalle Päätalo: Selkosen kansaa

Tämä oli jotenkin miedompi kuin sarjan avausosa: Kauko kasvaa aikuiseksi ja alkaa riiaamaan. Lopussa alkaa talvisota ja Kauko lähtee vapaaehtoiseksi. Tarina oli kaiken kaikkiaan aika suoraviivainen ja yllätyksetön.

En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, etä siviilejä evakuoitiin myös pohjoisessa. Tottakai se on ihan luonnollista, mutta en Etelä-Suomessa koko ikäni asuneena ole ikinä edes kuullut saatikka tavannut muita kuin Karjalasta lähteneitä evakkoja. No kai pohjoinen oli paljon harvaan asutumpaa, mutta samalla tavalla evakkoonlähtö niille lähtijöille tuntui pohjoisessa kuin etelässäkin.

Tämä kirja antaa esimakua siitä, että Päätalo vähän toistaa itseään. Kirjat sinänsä ovat hyviä, mutta niissä toistetaan samoja asioita ja teemoja. Taidan pitää vähän taukoa ennen seuraavaa Päätaloa...

Kalle Päätalo: Selkosen kansaa (1962) Gummerus
Arvio: *** Vähän pliisu

Kalle Päätalo: Koillismaa

En oikein ymmärrä mistä valtaisa Päätalon dissaus johtuu. Tämä oli jo kolmas hyvä kirja jonka luin. Jos dissaus johtuu vaan tuotannon laajuudesta niin se on huono syy. Negatiiviset ajatukset Päätalosta liittynevät kuitenkin tuotannon huonontumiseen ajan myötä. Itse voin vakuuttua asiasta vain lukemalla näitä lisää.

Wikipedia mainitsee Päätalon yhteydessä koillismaalaisen selkoskulttuurin. Koko selkos-termi on minulle uusi. Sana taidettiin mainita "Viimeisessä savotassa", muttei se oikein jäänyt silloin päähän. Tämän kirjan lähes kaikki tapahtumat sattuivat selkosella, joten nyt se sana on lopullisesti mielessä.

Minua vaivasi koko ajan että kuka on päähenkilö. Todennäköisimmät ehdokkaat olivat loppuun asti Kauko Sammalsuo ja Tampereen poika Kosti Mäkinen. Muitakin ihmisiä käsiteltiin, mutta näissä kahdessa olisi ollut eniten ainesta sankariksi. Loppujen lopuksi kirjan päähenkilönä taisi olla neljä-viisi ihmistä, joiden näkökulmasta asioita käsiteltiin.

Päätalon teemat taisivat olla aika vähissä, savotat ja/tai rakentaminen toistua kirjasta toiseen. Tässä kirjassa hommattiin rahaa savotasta ja sitten rakennettiin maantie selkosen läpi. Hassua oli että Kosti oli valmistunut teollisuuskoulun tie- ja vesirakennustekniikasta.

Suhde uskontoon oli myös hämmentävä: hurmoshenkinen kristinusko veti ihmisiä, mutta samaan aikaan "velho" kävi keritsemässä öisin lampaita.

Kalle Päätalo: Koillismaa (1960) Gummerus
Arvio: **** Riemastuttava

Richard Yates: Revolutionary Road

Tunnustan nyt heti alkuun etten tiennyt kirjasta paljon mitään kun sen varasin. Alussa menikin pitkään ennen kuin tajusin mistä kirjassa on kyse: unelmista ja jollain tavalla niin tutuista tilanteista. Lopussa vielä Aprilin itsemurha päättää kirjan niin sopivan epä-amerikkalaisesti.

Monet kirjassa kuvatut tunteet (varsinkin Frankin) ovat karmivan todellisia, voivatko ihmiset olla todella noin laskelmoivia. Frankin työpaikka on jotenkin niin totta. Hän vaan on siellä ja koettaa näyttää tarpeelliselta. Kun hän sitten kerrankin puolileikillään tekee jotain, siitä tuleekin menestys.

Hahmoista paras oli John Givings, paranoidi skitsofreenikko, joka sanoi aina asiat suoraan eikä esittänyt mitään.

Muutama käytännön seikka minua tietenkin vaivasi: ryypättiinkö keskiluokkaisessa perheessä todella joka ilta enemmän tai vähemmän ja aina drinkkejä eikä esim. kaljaa. Toinen kysymys oli raskaana olevien naisten alkoholin juonti ja tupakan poltto. Ainakaan April ei vähentänyt kumpaakaan tultuaan raskaaksi. Ehkei silloin tietoa ollut niin paljon, mutta herää myös kysymys, että liioitellaanko meille noita haittoja...

Richard Yates: Revolutionary Road (Revolutionary Road 1961) Otava, suom. Markku Päkkilä
Arvio: **** Taitaa olla klassikko

Pierre Boulle: Herrasmiehen ammatti

Tämä oli viimeinen tarjolla olevista Boullen suomennetuista kirjoista. Tämäkin oli hukattu Pasilan kirjavarastoon.

Kirjassa seikkailee ranskalainen, herra Cousin, myöhemmin nimellä Arvers, joka on pahasti narsistinen. Hän lähtee sotaan pönkittääkseen omaa sankarirooliaan ja pakenee lopulta Englantiin, josta hänet lähetetään peitetehtävässä takaisin Ranskaan. Siellä gestapo saa kiinni Cousinin ja ja hänen ystävänsä Morvanin. Jompi kumpi heistä kavaltaa muut ystävänsä, Morvan saa surmansa ja Cousin pakenee takaisin Englantiin. Cousin lähetetään kuitenkin takaisin vakoilutehtäviin Morvanin siskon kanssa, joka on vakuuttunut, että Cousin oli kavaltaja, ei Morvan. Lopulta sisko todistaa väittämänsä ja tappaa Cousinin äitinsä avustuksella.

Koko monimutkaista ruljanssia pyörittää Englannista käsin tohtori Fog apunaan tohtori Austin. Kyseessä oli vain tohtori Fogin järjestämä "ihmiskoe".

Kaikissa näissä neljässä Boullen kirjassa on vahva vastakkainasettelun teema (Kwai: eurooppalaiset - kiinalaiset, Mitali: eurooppalaiset - kiinalaiset, Apinoiden planeetta: ihmiset - apinat). Tässä kirjassa tuo teema oli ehkä manipuloijat - manipuloitavat, Cousinkin kuuluu ensin ensimmäiseen ryhmään, mutta ajautuu sitten jälkimmäiseen. Samoin kävi Apinoiden planeetassa, jossa Merou on aluksi hallitsijarodun edustaja ennen kuin tajuaa kuuluvansa hallittaviin.

Voisin lukea Boullea lisää, mutta suomennettuna ei taida löytyä enempää.

Pierre Boulle: Herrasmiehen ammatti (Un métier de Seigneur 1960) Otava, suom. Anna Louhivuori
Arvio: *** Aikansa kuva

Pierre Boulle: Apinoiden planeetta

Tätä lukiessa piti koko ajan pitää mielessä, että tämä on se tarina joka innoitti elokuvan. Väkisinkin tulee välillä sellainen olo, että hei, tämähän on jo nähty siinä elokuvassa. Yritin ja yritän koko ajan ajatella tätä teosta ilman elokuvaa, mutta vaikeaa se on. Itse asiassa en edes tiedä olenko koskaan nähnyt elokuvaa tai sen jatko-osia kokonaan. Muistan vain sellaisen kohdan, josta hiekasta paljastuu vapaudenpatsaan pää ja se todistaa Maasta tulleille ihmisille, että itse asiassa he ovatkin omalla planeetallaan, mutta myöhäisemmässä ajassa. Tätä kohtaa odotin koko kirjan ajan, mutta sitä ei tullut. Se ei tainnut siis olla Boullen tarinasta alkuunkaan.

Kirjassa 3 ranskalaista miestä ja simpanssi lähtevät kaukaiselle planeetalle ja huomaavat, että sitä hallitsevat apinat. Ihmiset ovat taantuneet eläimiksi. Yksi miehistä kuolee heti alun ihmisjahdissa, toinen joutuu häkkiin ja taantuu eläimen tasolle ja kolmas joutuu myös häkkiin, jossa vakuuttaa pian hoitajansa älykkyydestään ja pääsee vapaaksi. Lopussa kuitenkin hän palaa perheensä kanssa Maahan huomatakseen, että sekin on apinoiden vallassa.

Oivallus siitä, että vaikka apinat hallitsevatkin planeettaa, he eivät ole oikeastaan kehittäneet mitään, vaan oppineet kaiken matkimalla ihmisiä, on hieno. Näinhän voisi melkein vaikka käydä!

Tästä kirjasta jää se käsitys, että kaukainen planeetta ei ole Maa, mutta Maakin on apinoiden valtaama...

Pierre Boulle: Apinoiden planeetta (La planète des singles, 1963) Like, suom. Outi Nyytäjä
Arvio: **** Oivaltava

Kalle Päätalo: Viimeinen savotta

Olin todella ennakoluuloinen Päätaloa kohtaan ennen kuin tulin ajatelleeksi, että mihin nämä ennakkoluulot oikein perustan kun en ole koskaan yhtään kirjaa lukenut Päätalolta. Valitsin melkein umpimähkää yhden ja luin sitten tämän kirjan.

Alusta lähtien kertomus oli hyvä. Juoni oli juuri sillä tavalla simppeli, jota olen jo vähän kaipaillutkin. Kirjan kieli oli kuitenkin parasta. Kirjassa oli paljon sanoja, joita en aluksi tunnistanut ollenkaan, mutta joiden merkityksen opin ennen pitkää: humeeti, loosteri, elleskappi.

Kirja kertoo vanhasta tukkijätkästä, joka elää kortteerimiehenä, mutta joutuu lähtemään koska on emännän mielestä liian huonossa kunnossa. Vikke päättää, että kai sitä on sitten vaivaistaloon eli vanhainkotiin mentävä, mutta lähtee sieltä jo seuraavana päivänä kuolemaan Isolle hetteelle. Juonen lomassa käydään läpi Viken lapsuus huutolaispoikana ja pätkiä savotta-ajoilta.

Kalle Päätalo: Viimeinen savotta (1966) Gummerus
Arvio: **** Yksinkertaisesti vaan tosi hyvä