27.11.2010

Jarkko Sipilä: Seinää vasten

Luin tätä nyt toista kertaa ja ymmärrän vähän paremmin taustoja. Ensimmäisen kerran tätä lukiessani luulin naiivisti, että Suhosella oli joku pitkäkin suhde takanaan kun exä soitteli ja toisaalta luulin, että se elää kokonaan valkoisen ja harmaan rajan tuolla puolen käyden mustallakin joskus. Nyt tiedän, että se elää valkoisella alueella käyden vain harmaalla joskus.

Nämä kyllä alkaa sikäli jo vähän kyllästyttää kun joka kirjassa on samat poliisit ja rosvot. Muutama uusi rosvo tietty tulee esiin joka kirjassa, kun niitä joutuu niin paljon vankilaan ja kuoleekin välillä. Jopa Nykäsen hahmo Kafkakin vierailee jossain sekundäärisissä hommissa lähes joka kirjassa. Toisaalta enää on "Prikaatin kosto" ja "Paha paha tyttö" jäljellä. Jälkimmäisessä lienee Raidkin...

Jarkko Sipilä: Seinää vasten (2008) Gummerus
Arvio: ** Aina vaan samaa

Jarkko Sipilä: Kylmä jälki

Sipilä paljasti heti alkuun tosi ärsyttävästi rivien välistä kuka sen murhan oli tehnyt, josta vankikarkuri oli saanut elinkautisen. Tilanteeseen olisi sopinut, paljatuksesta huolimatta, että vankikarkuri ei olisi ollutkaan syytön. Kaiken lisäksi loppuun oli rakennettu vielä Hollywood-henkinen räjähdys.

Nyt kun olen lukenut näitä kirjoja julkaisujärjestyksessä niin tekniikan ja Suomen lainsäädännön kehityksen huomaa. Roistot on oppinut käyttämään prepaid-liittymiä ja tietää, että silti voi jäädä nalkkiin tolppatietojen takia. Dna:ta ei jätä rikospaikalle kuin hölmöt ja narkkarit.

Karhuryhmä on Sipilälle melkonen fiksaatio. Yhtään kirjaa se ei pysty kirjoittamaan ilman niitä!

Jarkko Sipilä: Kylmä jälki (2007) Gummerus
Atvio: ** Vähän ärsyttävä

Jarkko Sipilä: Mitään salaamatta

Kerrankin asetelma oli vähän eri, tarina kertoi rikoksen jälkeisestä oikeudenkäynnistä ja sen kostamisesta. Yleensä Sipilä lopettaa tarinat niiden selviämiseen, mutta nyt se käytiin läpi ihan "Kovan lain" hengessä ja kerrottiin tapahtumat vielä senkin jälkeen.

Kirjassa Sipilä käsitteli mielenkiintoista kahtiajakoa: roistot ja tavalliset ihmiset. Roisto saa kostaa roistolle, mutta saako roisto kostaa tavalliselle, lakia noudattavalla ihmiselle, joka vaan sattuu näkemään roiston pahanteossa. Jotenkin siihenkin kumpuaa ajatus roiston moraalista. Se on vaan vähän erilaista kuin meidän moraalimme. Lojaliteetti ja auttamisen halu on osalla roistoja paljon syvempää kuin meillä taviksilla, mutte se saattaa kummuta vääristä perusteista kuten pelosta tai riippuvuudesta.

Jarkko Sipilä: Mitään salaamatta (2006) Gummerus
Arvio: *** Uskottava

23.11.2010

Kaiho Nieminen: Hännikäisen tapaus

En olisi ikinä löytänyt tätä, jollen olisi ollut kirjamessuilla Niemistä kuuntelemassa. Nieminen itsessään oli aika vaisu ja syrjäänvetäytyvän oloinen, mutta haastattelija oli tosi surkea, ei ollut ilmeisesti edes lukenut koko kirjaa. Oli surullista kuunnella kun vanha mies joutui kysymyksiin vastatessaan ensin oikomaan itse kysymystäkin.

Kirja kertoo kahta tarinaa: nykyajassa elävästä työttömästä tietokoneoperaattorista (?) ja hänen vuosina 1915-36 eläneistä esivanhemmista. Asetelma on hyvin samanlainen kuin Landerin "Liekin lapsissa". Tapahtumat sijoittuvat aluelle, joka ei ole minulle pätkääkään tuttu. Murretta osaan huonosti ja maantiedekin oli aika hukassa. Ei se edes oikeastaan haitannut.

Tarinoiden hauskuus oli siinä, että kokoajan odotin, että nämä vanhat tapahtumat selittäisivät uudet. Mutta ihan turhaan odotin...

Molemmat tarinat olivat traagisia, ensimmäinen kertoi epäoikeudenmukaisuudesta ja toinen enemmänkin onnettomasta rakkaudesta. Kirjoittajan tyyli oli kuitenkin sellainen että luen näitä varmaan jatkossakin.

Kaiho Nieminen: Hännikäisen tapaus (2010) WSOY
Arvio: **** Kiva tuttavuus

21.11.2010

Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä

Valitsin tämän aivan umpimähkään kirjastosta ja kerrankin osuin vahingossa kultakimpaleeseen.

Kirja kertoo hienon tarinan venäläisestä voimailijasta, joka päätyy Japaniin sumopainijaksi. Kirjassa tuodaan esille erikoisella tavalla neuvostoliittolaisen suhtautuminen Neuvostoliittoon: samaan aikaan arvosteleva, mutta hyväksyvä ja siihen tyytyvä.

Kirjan kerronta on hienosyistä. Lainaan tähän pätkän: Teidän ei pidä kuvitella, että palomiehet ovat luonnoltaan erityisen rohkeita eivätkä pelkää tulta. Ajatelkaa nyt, eikö olisi hullua olla pelkäämättä tulta? On luonnollista pyrkiä mahdollisimman kauas palavasta talosta, mutta roihuava rakennus oli minun työpaikkani. Yleensä töihin mennään ovesta mutta minä menin sisään ikkunasta tai parvekken kautta. Työ ei muistuttanut sirkusesitystä missä temppuilija juoksee palavaan mökkiin ja tulee toiselta puolelta vahingoittumattomana ulos. Minun oli etsittävä mökistä ensin sätkyttelevä, riitelevä ja minulle henkilökohtaisesti täysin yhdentekevä ihminen - joku jumalan hylkäämä mummo kanarianlintuineen tai lyijynraskas, hihattomaan aluspaitaan pukeutunut kaatokääninen ukko.

Suomentaja oli aika pihalla. Esim. sana menettelyky ei ole suomenkielen sana. Google löytää niitä kaksi ja molemmat hyvin epämääräisistä yhteyksistä.

Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä (I väntan på en jordbävning 2004) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: **** Hieno

14.11.2010

Harri Nykänen: Raid ja tappajat

Tässä kirjasa vatvotaan samoja murtoja ja tappoja kuin kahdessa edellisessäkin kirjassa. Tämä nivoo noiden kirjojen tapahtumat kyllä enemmän yhteen, mutta mitään muuta uutta ei ole tarjolla kuin Raidin perään laitettu torpedo. Hänkin on ennalta "tuttu", koska Raidin ensimmäisen tapon kohde oli nimenomaan tämän torpedon veli.

Kirja pitää yllä Raidin ylle asettunutta voittamattomuuden myyttiä, joka ei repeile vaikka lähipiiri ei aina ajattele Raidin parasta.

Raidin suhde Sundmaniin on kaksijakoinen. TV-Raidista jäi mieleen, että heillä olisi ollut ystävyyssuhdekin, mutta sarjassakin Sundman ohjasi roistot kerran Raidin perään. Silloin roiston nahkahousujen narina paljasti ja Raid selviytyi taas. Kirjoissa Sundman on vielä aavistuksen epäluotettavampi. Jostain hämmentävästä syystä Raid antaa kaiken anteeksi mikäli Sundmanilla on hyvä syy Raidille valehteluun. Syyksi kelpaa vaikka huonosti menneet bisnekset...

Harri Nykänen: Raid ja tappajat (2006) WSOY
Arvio: *** Vatvotaan samaa

Harri Nykänen: Raid ja poika

Kirjassa palataan Raidin ihailemaan setään, Nygreniin ja syihin, miksi Raid poikkesi kaidalta tieltä jo hyvin nuorena ja alkoi tappajaksi. Raid haluaa suojella maalaispoikaa, joka alkaa ihannoida Raidin elämäntapaa ja asennetta.

Janssonin ja Raidin suhde on hieno. Molemmat luottavat toisiinsa ja samalla he tietävät että molempien on tehtävä mitä on tehtävä: Raidin tappaa, lähinnä itsepuolustukseksi, ja Janssonin tutkia tehtyjä rikoksia. Harvemmin Jansson joutuu selvittämään Raidin tekemiä rikoksia, koska Raid tappaa vaan pahiksia ja osaa siivota jälkensä.

Harri Nykänen: Raid ja poika (2003) WSOY
Arvio: **** Koskettava

Harri Nykänen: Raid ja legioonalainen

Tämän kertomuksen juoni muistutti kaikessa monimutkaisuudessaan jo joitain Hercule Poirotin tapauksia. Asiaa mutkistaa vielä näkökulmamuutokset. Asioita seurataan Huuskon (poliisin) ja Raidin (roiston) kannalta. He ovat kuitenkin tietyllä tavalla samalla puolella. Molemmat yrittävät saada roistot maksamaan teoistaan, Huusko noudattaen lakeja ja Raid kulkien kaukana lain asettaman rajan tuolla puolen.

Raidin moraali on pettämätön: roistoja, epäoikeudenmukaisia ja pahoja saa tappaa, olivatpa he sitten poliiseja tai huumekuninkaita ja heikompia pitää suojella. Raid ei jää kiinni, koska hän on väleissä poliisien kanssa ja toisaalta siksi, että hän tappaa vain sellaisia joiden syyllisyyden poliisikin ymmärtää.

Huuskokin saa jatkaa poliisina, koska hän on kuitenkin pohjimmiltaan hyvä poliisi.

Harri Nykänen: Raid ja legioonalainen (2002) WSOY
Arvio: *** Hankala

Harri Nykänen: Takapiru

Voitto Grön oli uhkapeluri ja melko juoni kaveri. Alkutilanne oli herkullinen, laiton peliluola ryöstetään. Omistaja ei voi ilmoittaa poliisille eikä vakuutusyhtiö korvaa mitään. Siitä sitten päästään talonmiehen pojan näkemän miehen suutarin kautta ryöstäjiin kiinni.

Kirjassa esitellään komisario Leimu, joka lienee sama, joka kuolee TV-sarja Raidissa. TV-sarjassa hän jää hyvin etäiseksi, koska on siinä enimmäkseen kuollut. On kiva "tutustua" häneen näin elävänäkin.

Harri Nykänen: Takapiru (1889) WSOY
Arvio: *** Hauska

Harri Nykänen: Juudaspeli

Joissain dekkareissa seurataan tilanteita poliisin näkökulmasta ja joissain rosvojen kannalta. Tässä kirjassa päähenkilö eli siinä välissä. Hän oli vasikka. Vasikan moraali oli metka. Hän teki pikkurikoksia, mutta kärytti isoja rosvoja isoista hommista. Luulen että päähenkilön moraali oli korkeammalla tasolla kuin monen poliisin.

Lopputuloskin oli hämmentävä. Vasikka käski ratsaamaan omankin asuntonsa, jotta joutuisi vankilaan. Näin hän puhdistaisi maineensa muiden rosvojen silmissä.

Hauska tapaus oli Lempisen Lare, joka kävi timpurin hommissa raksalla päivittäin, jotta verottaja ei ihmettelisi mistä raha tulee. Oikea bisnes oli pillereitten osto eläkeläisiltä tai muilta rahan tarpeessa olevilta ja niiden edelleen myynti, bulvaanien avulla tosin.

Harri Nykänen: Juudaspeli (1987) WSOY
Arvio: **** Yllättävä

Harri Nykänen: Kuusi katkeraa miljoonaa

Tämän kun lukee niin voi ajatella hyvillä mielin, että ei haittaa vaikka poliisit ei olisikaan Mensan jäseniä. Meinaan ei ole ne rosvotkaan!

Hyvä ryöstösuunnitelma, melkein aukoton. Kaikki menee vaan pieleen, kun yksi höpöttää naisystävälleen liikaa ja piilottaa saaliinsa kellariinsa ja toinen vaan haluaa pettää koko porukan. Ei se pieleen meno aina kiinnijäämistä tarkoita, mutta ongelmia poliisin kanssa kuitenkin.

Kirjassa esitellään komisario Mäkelä, joka tulee myöhemmin tutuksi myös TV-Raidissa Supon ylitarkastaja Mäkelänä (oletan ainakin, että kyseessä on sama hahmo).

Kirjassa käytetään sanaa "känny" tarkoittaen kättä. Se kertoo niin ajasta. Vaikka nykyään yleensä sanotaan "kännykkä" niin kyllä känny-sana kuitenkin viittaa nykyään enemmän puhelimeen kuin käteen. Toinen hauskuus oli puhelinkopista soittaminen. Nykyään poliisi kuuntelee epäiltyjen prepaid-puhelimiakin, mutta tässä kirjassa rosvot soitteli toisilleen puhelinkopeista eikä poliisi tiennyt edes mihin ne soitti vaikka seisoisivat vieressa.

Harri Nykänen: Kuusi katkeraa miljoonaa (1986) WSOY
Arvio: *** Peruskamaa

Kalle Isokallio: Vapaa Velkua

Hierojani kertoi, että Isokallio on kuin 2000-luvun Paasilinna. Siis se Paasilinna, joka oli hyvä (1970- ja 1980-luvuilla). No lupaus kyllä piti. Kirja käsitteli todellisuutta, mutta meni aina vähän reunalta yli!

Tarinasta kyllä huomasi, että se oli vanha: uutiset luettiin lehdestä eikä internetistä sekä erikseen mainittiin, että otti puhelimen mukaan.

Ajatus hajautetusta kunnallisesta uimahallista oli hauska. Miksiköhän se ei ole levinnyt laajemmin...

Kalle Isokallio: Vapaa Velkua (1997) Gummerus
Arvio: *** Hulvaton

Cate Tiernan: Origins

Tiernan käytti yhdeksässä ensimmäisessä kirjassa Morgania minä-kertojana. Edellisessä Hunter oli kertoja ja tämä kirja alkoi niin että Morgan kertoi, mutta kirjan varsinainen kertoja oli Rose,
Morganin esi-äiti vuosisatojen takaa. Kirja selitti viimeinkin sen, mikä oli Dark wave ja miten se sai alkunsa.

Kaiken kaikkiaan noinkin merkittävän asian alku oli pelkkä teinitytön ihastus. Asiana se varmaan sopii tämän kirjasarjan genreen, mutta oli todella epäuskottava. Siihen liittyy myös toinen epäuskottava piirre, joka on tullut esiin jokaisessa kirjassa. Nimittäin Blood witchit. Jos noituutta voi harjoittaa joko BW tai ei-BW niin mikä rooli siinä sitten on Morganin ja Rosen kaltaisilla "Mega-Blood witcheillä" (oma termi!)?

Cate Tiernan: Origins (2002) Puffin Books
Arvio: * Epäuskottava