Mari Jungstedt: Aamun hämärissä, Hiljaisuuden hinta, Vaarallinen leikki

Elämässä on joskus kausia kun ehtii lukemaan paljon: lomat, jotkut sairaudet. Toisaalta on myös kausia ettei ehdi lukemaan mitään, saatikka kirjoittaa arvosteluja luetuista kirjoista. Nyt on menossa jälkimmäinen kausi. Yritän kuitenkin ylläpitää blogiani edes lukupäiväkirjamaisena yhteenvetona.

Jungstedt on yllättävänkin tasainen dekkaristi. Vaikka luin kolme kirjaa putkeen niin mielenkiinto pysyi yllä koko ajan. Johtunee ehkä Junstedtin monen päähenkilön strategiasta. Toisaalta juonetkin pysyvät yllätyksellisinä koko kirjan ajan.

Mari Jungstedt: Aamun hämärissä (I denna ljuva sommartid 2007) Otava, suom. Sanna Manninen
Mari Jungstedt: Hiljaisuuden hinta (Den dubbla tystnaden 2009) Otava, suom. Taina Rönkkö
Mari Jungstedt: Vaarallinen leikki (Den farliga leken 2010) Otava, suom. Jaana Nikula
Arvio: *** Ihan kelpo kamaa

Risto Isomäki: Litium 6

Kirjan tieteellinen tausta lienee totta. Poliittinen tilanne on ainakin totta. Terrorismin pelko ja "anti-terrosrismi" aiheuttavat enemmän ihmishenkien ja taloudellisia menetyksiä kuin terrorismi. Myös faktat ydinaseraaka-aineiden saatavuudesta ovat hyvin uskottavia.

Isomäkeläiseen tapaan kirjassa oli taas maailman turhin rakkaustarina ja sen lisäksi liian täydellinen päähenkilö-hahmo: osasi kaikkea, tiesi kaiken ja onnistui kaikessa.

Isomäki kirjoittaa tärkeistä asioista ja kuuluu melkein yleissivistykseen lukea näitä!

Risto Isomäki: Litium 6 (2007) Tammi
Arvio: *** Metka

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki, Tuliaiset Moskovasta, Väärän maan vainaja

Ei varmaan pitäis lukee näitä dekkareita tälleen putkeen kun ne alkaa vähän puuduttaan. No nää olikin nyt sitten tässä.

Viktor Kärppä on dekkarin päähenkilönä hyvin omalaatuinen. Loppujen lopuksi kuitenkin hyvin moraalinen ja oikeudenmukaisuutta hakeva. Nyt kun perheessä on jo kaksi "lasta" sekin vaatii Kärpältä hiukan erilaista suhtautumista rikollisuuteen. Silti Kärppä elää ihan eri maailmassa kuin tällainen helsinkiläinen perusinsinööri. Maantieteelliset paikat ja tapahtumapaikat (rakennustyömaat) on sinällään hyvinkin tuttuja, mutta silti ihan eri maailmasta. Ei minun Helsingissäni lunta kipata mihin sattuu tai rakennustyömaalta varasteta työkaluja vain siitä syystä että se on mahdollista.

Seuraavaa kirjaa odotellessa!

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki(2007) Gummerus
Matti Rönkä: Tuliaiset Moskovasta (2009) Gummerus
Matti Rönkä: Väärän maan vainaja (2011) Gummerus
Arvio: ** Liikaa Rönkää

Håkan Nesser: Kokonaan toinen juttu

Nesserin "Sukujuhlat" oli jo vakuuttava, mutta tämä oli vielä parempi. Pitkästä aikaa dekkari, jonka juoni oli tarkkaan mietitty ja kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava.

Nesserin poliisihahmot ovat uskottavia, eivät mitään jännittäviä hahmoja, joilla on muutama luuranko kaapissa vaan ihan tavallisia ihmisiä. Mariannen osuus Barabarottin elämässä on jotenkin liian hyvää ollakseen totta, mutta kai sekin siitä muuttuu ajan myötä.

Käännöksessä oli pikku juttu joka häiritsi: "marskimaa". On tietenkin ihan mahdollista, että suo Ranskassa oli nimenomaan marskimaata, mutta todennäköisempää on että oikea käännös monessa kohtaa olisi silti ollut suo tai suomainen. Joka tapauksessa suomentaja käytti "marskimaata" hyvin päälleliimatusti.

Håkan Nesser: Kokonaan toinen juttu (En helt annan historia 2007) Tammi, suom. Saara Villa
Arvio: **** Virkistävä

Arnaldur Indriðason: Hyytävä kylmyys

Pitkästä aikaa oikein vanhanaikainen salapoliisijuoni: selvä itsemurha, jota ei sen enempää pitäisi edes kaivella mutta jossa Erlenduria häiritsee jokin. Siinä sitten lopulta löytyy kuolintapa ja ihan loppujen lopuksi murha, jonka tekijä on tietenkin se jota aina ensiksi tulisi epäillä!

Kirjaan tuo myös oman lisänsä Erlendurin poika, joka ilmaantuu ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kuvioihin. Erlendurinkin on pakko alkaa antaa periksi omille kummituksilleen...

Arnaldur Indriðason: Hyytävä kylmyys (Harðskafi 2007) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Todella hieno juonenrakentelu

Anders Roslund & Börge Hellström: Tyttö katujen alta

Ruotsalaiset dekkarit ovat pääsääntöisesti hyviä, mutta tämä oli tavallistakin parempi. Taidankin lukea näitä lisää...

Juonessa otetaan kantaa kansankodin ja koko Euroopan hyvinvoinnin puutteeseen ihan Mankellin hengessä. Katulapsia tuodaan Romaniasta Ruotsiin, mutta samalla niitä löytyy myös kaupungin alta. Erityisesti komisario Grensin usko siihen, että ongelma poistuu kun ajaa kodittomat maan alta pois, on uskomattoman naiivi, mutta samalla tyypillinen viranomaisille. Kysymys siitä, että onko ihmisellä oikeus olla piilossa ja erakko, vaatisi lisää keskustelua täälläkin.

Anders Roslund & Börge Hellström: Tyttö katujen alta (Flickan under gatan 2007) WSOY, suom. Sanna Manninen
Arvio: **** Tosi hyvä

Francesca Marciano: Matka kuvien taakse

Kirjan päähenkilö joutuu puolipakolla lähtemään Afganistaniin lehtitoimittajan valokuvaajaksi. Aihe on vaikea: tyttölasten pakkoavioliitot ja niiden seuraukset. Kirja on romaani, joten välillä mennään aika koomisiinkin tilanteisiin. Heti alussa koomista on turvallisuus-kurssi, joka toimii kuin kesäleiri: yhdessä koettu kauhu yhdistää kaikkia. Voi olla että tuollaisia kursseja on oikeasti käytävä, mutta tuskin ne ihan tuollaisia on.

Kirjan ehkä kantavin ajatus on Marian kaipuu Afganistaniin heti kun joutuu pois sieltä. Vaikka olosuhteet ja kaikki on kamalaa niin silti kaipuu jää. Tunnen itse samanlaista Intiaa kohtaan. En unohda rottia, spitaalisia tai kamalia vessoja, mutta silti mielessäni on koko ajan ajatus paluusta...

Kirja kertoo Kabulin kaoottisesta tilanteesta ja olosuhteista Afganistanista joita ei hyväksyttäisi missään muualla, mutta siellä ne vaan vallitsevat vuodesta toiseen eikä "kukaan tee mitään".

Francesca Marciano: Matka kuvien taakse (The end of manners 2007) WSOY, suom. Irmeli Ruuska
Arvio: *** Ihan hyvä

John Boyne: Kapina laivalla

Vielä palatakseni takakansiteksteihin niin tässä kirjassa luki jo etukannessa "Menestysromaanin POIKA RAIDALLISESSA PYJAMASSA kirjoittajalta". En kai olisi muuten kirjaa edes lainannut, mutta ikävää mainontaa joka tapauksessa.

Kirja oli sinänsä ihan hyvä. Hiukan dickens-henkinen nuoren pojan selviytymistarina.

En vaan ymmärrä miksi Boyne kirjoittaa tällaisia "covereita". "Pojan raidallisessa pyjamassa" vielä ymmärsi, koska se oli yksi pieni ja koskettava sivujuonne suuressa tapahtumassa. Tästä kapinasta on kirjoitettu vaikka kuinka paljon ja tehty elokuvakin. En tunne niiden sisältöä, joten en osaa sanoa paljonko tämä on ristiriidassa niiden kanssa. Luulen kuitenkin että Boyne teki kapteeni Blighistä suuremman sankarin kuin hän olikaan.

John Boyne: Kapina laivalla (Mutiny on the Bounty 2007) Bazar, suom. Laura Beck
Arvio: *** Kumma kirja

Niall Griffiths: Rääpäle

Tämä taitaa olla vasta toinen Griffithsin kirja, joka on edes suomennettu. Voi olla että "Lampaanköyrijän" jäljiltä tiesin mitä odottaa, mutta tämä oli hyvä. Kieli ei ollut läheskään yhtä räävitöntä kuin "Köyrijässä" vaan aivan ihanan kuvailevaa.

Kirjan päähenkilönä on taas vähän jälkeenjäänyt epileptikko, Rääpäle, joka teini-ikäisenä muuttaa Tenuenon luo asumaan, koska isäpuoli ei kestä häntä. Tenuenon vaimo on juuri kuollut ja lampaatkin on tapettu. Tenueno elää syvällä tenuhuuruissaan ja siinä sitten yritetään selvittää mikä peto seudulla pyörii. Loppuratkaisu on kaikessa kamaluudessaankin jotenkin kaunis, vaikkei petoa löydykään.

Rääpäle kertoo asiat itse ja omasta näkökulmastaan käyttäen Omia Sanojaan. Hän kuvaa asiat niin kuin ne ovat eikä niin kuin sivistyneen ihmisen kuuluu. Omalla tavallaan kieli muistuttaa hiukan sarjakuvista tuttua tyyliä tehosteineen: Lyö pullon BANG pöytään.

Kirja sivuaa walesilaista mytologiaa kiinnostavalla tavalla. Nyt pitäisi enää löytää jotain kirjallisuutta aiheesta.

Niall Griffiths: Rääpäle (Runt 2007) Like, suom. Moog Konttinen
Arvio: **** Tosi hyvä

Jarkko Sipilä: Kylmä jälki

Sipilä paljasti heti alkuun tosi ärsyttävästi rivien välistä kuka sen murhan oli tehnyt, josta vankikarkuri oli saanut elinkautisen. Tilanteeseen olisi sopinut, paljatuksesta huolimatta, että vankikarkuri ei olisi ollutkaan syytön. Kaiken lisäksi loppuun oli rakennettu vielä Hollywood-henkinen räjähdys.

Nyt kun olen lukenut näitä kirjoja julkaisujärjestyksessä niin tekniikan ja Suomen lainsäädännön kehityksen huomaa. Roistot on oppinut käyttämään prepaid-liittymiä ja tietää, että silti voi jäädä nalkkiin tolppatietojen takia. Dna:ta ei jätä rikospaikalle kuin hölmöt ja narkkarit.

Karhuryhmä on Sipilälle melkonen fiksaatio. Yhtään kirjaa se ei pysty kirjoittamaan ilman niitä!

Jarkko Sipilä: Kylmä jälki (2007) Gummerus
Atvio: ** Vähän ärsyttävä

Donna Leon: Ystävä sä lapsien

Vaihteeksi Leonin aiheena oli muu kuin ympäristö: laittomat adoptiot. Käsittely oli samanlaista kuin aina ennenkin: Brunetti alkaa tutkinnan omin päinsä, saa niihin Pattalta periaatteessa luvan, selvittää jutun vaikka se on tosi monitahoinen ja varsinainen syyllinen jää rankaisematta olosuhteiden vuoksi. Yllättävää oli että kirjan mukaan HIV-postiivista ei voi laittaa vankilaan. Sellainenhan voi johtaa melkoiseen anarkiaan. Lisäksi kirjassa apteekkari kirjoittaa lähetteitä erikoislääkärille. Tiedän että italialaiset ovat outoja, mutta että näin outoja...

Brunetti kuvataan vähän samanlaisena vanhana ukkona kuin Mankell kuva Wallanderia. Molempia ärsyttävät nykyajan tekniikka ja he itse keskittyvät perinteiseen tutkintaan. Samalla he hoitavat suhteita hallintoon ja jakavat yksityiselämänsä lukijan kanssa.

Donna Leon: Ystävä sä lapsien (Suffer the little children 2007) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: *** Aika tavallinen

Anne B. Radge: Vihreät niityt

Toivottavasti se Radge on jo jättänyt Erlendin, Torunnin ja Margidon rauhaan eikä ole kirjoittanut enää neljättä osaa. Varmaankin odotin tältä kirjalta vähän liikoja, mutta huono mikä huono.

Juonen käänteet olivat mitäänsanomattomia, mutta ehdottomasti parasta oli se, ettei loppu ollut onnellinen. Vanhus taisi olla lopusa onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin, mutta ainakin Torunin tilanne jäi ihan jumiin. Erlendin ja Krummen onni oli aivan liian kirkasta ollakseen todellista. Oikeassa elämässä riideltäisiin jo lasten nimistä ja kasvatusperiaatteista. Margidokin käyttäytyy melko absurdisti: miksi kukaan haluaisi nurkkiinsa arkkuvarastoa. Jos varasto oli kuitenkin Bysenetiin tuotava niin miksei siitä sitten revitty juoneen jotain.

Tämä suomentaja Talvio-Jaatinen käytti sanaa "tiskipenkki". Se ei ole suomea vaan huono käännös ruotsin/norjan kielestä. Miksei tiskipöytä kelpaa? Onko suomentaja niin sanasokea ettei huomaa mikä on suomea ja mikä ei? Miksei oikoluvussa huomata tällaista? Vai tarkoitetaanko tässä ihan tosissaan tiskipenkkiä? Jos on näin, niin olisi kiva tietää mikä epä-ergonominen selän tuhoaja se oikein on....

Anne B. Radge: Vihreät niityt (Ligge i grønne enger 2007) Tammi, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Arvio: ** Pliisu ja yllätyksetön

David Baldacci: Koston enkelit

Pitkästä aikaa oli oikeesti jännä kirja. Ihmettelen vaan, että jos kerran tykkään tällasista kirjoista niin miks sitten luen kaikkee sontaa...

Kirjassa oli muutama kohta, josta voi päätellä että tällä kirjalla on edeltäjä. En vaan nopeella googlauksella löytänyt että mikä Baldaccin kirjoista se olisi. Itse taidan lukea julkaisujärjestyksessä kaikki Baldaccit.

Kirja kertoo entisistä CIA-agenteista, vakoojista, huijareista ja kostosta. Tapahtumat etenevät hyvin nopeasti ja lopussa paha saa palkkansa.

Hahmoista veikein on Harry Finn, jonka työnä on soluttautua valtion virastoihin, lentokoneisiin ja sotalaivoille ja osoittaa kuinka paljon vikaa ko. laitosten turvallisuusjärjestelyissä on. Samoilla keikoilla Finn kuitenkin tappaa isänsä murhaajia. Toinen päähenkilö on John Carr, joka käyttää salanmeä Oliver Stone ja on töissä hautausmaalla. Carr on entinen CIA-agentti, joka pääsee Finnin listalle.

Kirjasta puuttui täysin se ihmissuhde-hömppä, jolla usein pilataan tällaiset jännärit. Iso kiitos Baldaccille siitä!

Tämä kirja kannattaa lukea esim. lomalla tai joskus kun on aikaa keskittyä lukemiseen pitkiä, yhtenäisiä pätkiä kerrallaan. Ainahan lukeminen kärsii keskeytyksistä, mutta erityisesti tällaiset monimutkaiset juonet kärsivät siitä.

David Baldacci: Koston enkelit (Stone Cold 2007) Gummerus, suom. Pekka Marjamäki
Arvio: **** Tosi jännä

Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus

Etuliepeessä kirjaa kuvataan trilleriksi. Joopa joo. Kantava ajatus "lähettäjistä" ja "vastaanottajista" on käsittämätön ja tekemällä tehty. Juoni taas yrittää olla jännittävä, mutta se on totaalisen epäuskottava ja epäjohdonmukainen. Siihen kun lisää päähenkilön "pakollisen" rakastumisen ystävän pettämiseen niin ollaan jo niin lähellä da Vinci koodia, että tähdet tippuu melkeen nollaan.

Suomennos oli huono. Sanoja puuttui välistä tai oli ylimääräisiä sanoja. Kirjan loppupuolella oli kohta, jossa luulen tavoitellun sanaa "kasvillisuus", mutta oli käytettykin sanaa "kasvullisuus". Mistä näitä kääntäjiä oikein tulee?

Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus (Libri di Luca 2007) WSOY, suom. Katriina Huttunen
Arvio: * Suorastaan huono

Alexander McCall Smith: Oivallinen aviomies, Mma Ramotswe tutkii

On väärin sanoa näitä dekkareiksi. Joku asioita ymmärtämätön saattaa juonen pääpiirteistä päätellä, että selvä dekkarihan se on, mutta mielestäni nämä Mma Ramotswet on positiivuus-pakkauksia. Niissä saattaa olla jotain yksityisetsivälle sopivia tehtäviä, mutta pääosassa on kyky lukea ihmisiä, tukea heitä ja parantaa maailmaa eikä niinkään selvittää rikoksia.

Tässäkin kirjassa oli kolme selvitettävää asiaa, joista vain yksi oli selkeästi rikos. Siinä saatiin syyllinen selville, mutta epäselväksi jäi rangaistiinko häntä koska tai saatiinko edes kiinni. Toinen muista tapauksista "selvitettiin" mutta varsinaiselle tilaajalle sitä ei kerrottu ja kolmas tapaus oli tyypillinen "pettääkö aviomieheni minua"-asiakas ja joka paljasti ihan toisenlaisen vireillä olevan rikoksen.

Mma Makutsi ja Charlie ottivat molemmat lopputilin vuorollaan, mutta tulivat takaisin häntä koipien välissä. Sekin on niin inhimillistä.

Tästä kirjasta tuli sellainen olo, että minäkin haluan muuttaa Botswanaan: siellä ei ole kovin isoja huolia kenelläkään, ei asuntolainaa, ei strategioita eikä kvartaaleja. On vaan lämmintä ja lehmiä ja kurpitsaa lihan kanssa.

Alexander McCall Smith: Oivallinen aviomies, Mma Ramotswe tutkii (The good husband of Zebra Drive 2007) Otava, suom. Jaakko Kankaanpää
Arvio: *** Niin ihanan positiivinen

Torgny Lindgren: Akvaviitti

Tarinan kehysjuoni on hauska: vanha saarnaaja palaa seudulle, jossa käännytti aikanaan koko kylän, kertomaan ettei pelastusta ole; ihmiset, kahta lukuunottamatta, ovat tämän kuitenkin jo huomanneet itsekin.

Saarnaaja on jo 83-vuotias ja kiertelee seutua vanhalla polkupyörällä. Melkein kaikki hänen aikanaan tuntemansa ja käännyttämänsä ovat jo kuolleet. Ne, jotka ovat jäljellä, eivät paljoa hänen uudesta "saarnastaan" välitä.

Tapahtumat sijoittuvat Ruotsiin, Västerbottenin sisämaahan. Kylä muistuttaa suuresti mitä tahansa Itä- tai Pohjois-Suomen kylää, joka kärsii muuttotappiosta. Asukkaan kuolema merkitsee myös talon tyhjäksi jäämistä ja hylätyksi tulemista. Kyläläiset tietävät olevansa ainutlaatuisia ja parempia kuin muut ja sitä korostetaan aina tilanteen tullen.

Hauska sivujuonne on paikallislehden toimittaja, joka kertoo ilmeisen fiktiivisen tarinan Kaarle Viidennentoista vierailusta seudulle. Kuningas korosti ojituksen merkitystä, mutta suuntasi oman toimintansa lähinnä lasten lukumäärän kasvattamiseen.

Suomennos on hieman hämmentävä. Sana "valhettelija" on vaan vanha ja murteellinen ilmaus, mutta "luopuri" ja "luopuruus" kertoo kyllä miten uskoon suhtaudutaan, mutta onko sanat edes suomea?

Kirjan lopussa saarnaajan tytär kyselee, että olisiko Etelä-Ruotsissa tai rannikolla hauskempaa. Isä toteaa tähän, että synnissä piehtaroimiseen on siellä ainakin suurempi valikoima.

Torgny Lindgren: Akvaviitti (Norrlands Akvavit 2007) Tammi, suom. Liisa Ryömä
Arvio: *** Aikamoinen

Amelie Nothomb: Samuraisyleily

Tämä on ilmeisesti omaelämänkerrallinen kertomus nuoresta belgialaistytöstä (Amelie), joka alkaa opettaa Tokiossa ranskaa nuorelle japanilaispojalle (Rinri) oppiakseen itse japania.

Ensinnäkin on todella hyvä, että mina saan muutakin käsitystä Japanista kuin sen mitä Rei Shimurat ovat minulle paljastaneet. Tässä kirjassa ruoditaan paljon euroopalaisen ja japanilaisen kulttuurin eroja, hyvässä ja pahassa. Vaikka japanilaisuuteen liittyy melkein sairas kasvojen menettämisen pelko, niin monet tavat kunnioitukseen ja huomioonottamiseen liittyen voisivat olla ihan käypiä meilläkin. Siksi on jotenkin kummallista huomata, miten kiinnostuneita japanilaiset ovat muista kulttuureista.

Tämän kirjan loppuratkaisu on ihanan inhimillinen: kun Amelie ei saa jätetyksi kihlattuaan (vaikka ei aio mennä naimisiin), hän vain ostaa menolipun kotiin ja lähtee, antaa ymmärtää että menee vain käymään, muttei koskaan palaa.

Minusta tuntuu, että Amelien yksinäinen yö vuorilla ei voi olla totta. Hän muka juoksi uudessa lumessa, jota oli juuri satanut metrikaupalla. Jokainen, joka on ollut ulkona lumisateen jälkeen, tietää ettei se ole mahdollista. Entä voiko tavallinen ihminen ylipäätään juosta +3000 m korkeudella?

Kaiken kaikkiaan kirjassa oli todella kauniita kuvauksia ihan tavallisista asioista. Amelien suhtautumista Rinriin kuvaa hänen käyttämänsä sana "poika". En tietenkään tiedä mitä sanaa alkuteoksessa käytettiin, mutta luultavasti jotain sellaista, koska suomentaja on sen näin kääntänyt. Taidan lukea näitä Nothombbeja lisääkin!

Amelie Nothomb: Samuraisyleily (Ni d'Ève ni d'Adam 2007) Otava, suom. Lotta Toivanen
Arvio: **** Mielenkiintoinen

Stephenie Meyer: Epäilys

Ensimmäisestä osasta lähtien on ilmassa hiipinyt ajatus myös Bellan muuttamisesta vampyyriksi. Tässä kirjassa ensimmäistä kertaa maalaillaan kuvaa Bellan elämästä ihmissuden rinnalla ihan normaalina ihmisenä. Voltuirit ovat kuitenkin vielä tulossa.

Kirjan juoni oli vielä tuijalehtismäisempi kuin aikaisemmissa. Kirjan huippukohtaa odoteltaessa lässytettiin kappalekaupalla Bellan tulevaisuudesta ja aivan turhaan.

En tiedä miksi luen näitä enää, mutta en oikein voi lopettaa keskenkään. Toivoisin vain, että tääki sarja toimisi niin kuin Potterit, että loppua kohti paranee.

Stephenie Meyer: Epäilys (Eclipse 2007) WSOY, suom. Pirkko Biström
Arvio: ** Vielä huonompi kolmas osa

Deborah Rodriguez ja Kristin Ohlson: Kabulin kauneuskoulu

Rodriguez on hyvin erilainen kirjailija kuin esim. Hosseini. Rodriguez menee mitään tietämättömänä kampaajana Afganistaniin ja oppii pikkuhiljaa kantapään kautta kuinka Afganistanissa on elettävä, jos aikoo pysyä hengissä.

"Kauneutta ilman rajoja" kuulostaa aluksi hölmöltä idealta, mutta kauneussalonki saattaa olla Afganistanin naisille ainoa hyväksyttävä yrittäjyyden muoto. Rodriguez perustaa kauneuskoulun Kabuliin ja opettaa kampaajia ja näiden opettajia hyvällä menestyksellä. Kouluun tulevien naisten tarinat ovat järkyttäviä: teiniraskauksia (tietenkin avioliitossa), raiskauksia, väkivaltaa ja alistamista. Toisaalta sekin järkyttää perheen miestä, jos vaimo alkaa tienata enemmän kuin mies.

En oikein pidä Rodriguezin tyylistä elää ja ratkaista ongelmia. Mikään ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Kabulin kauneuskoululla on merkitystä. Kirja tuo esiin myös sen, että naisten tilanne Kabulissa huononee taas amerikkalaisista ja rauhanturvaajista huolimatta. Muualla Afganistanissa tilanne ei ehkä edes parantunutkaan missään kohtaa.

Deborah Rodriguez ja Kristin Ohlson: Kabulin kauneuskoulu (The Kabul Beauty School 2007) WSOY, suom. Marja Helanen-Ahtola
Arvio: *** Suruisa tarina

Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

Kirja oli omaelämänkerrallinen kertomus poliisikokelaasta, joka palaa vanhaan kotikaupunkiinsa töihin. Nopeasti Olli pääsee mukaan toimintaan ja törmää isäänsäkin, johon ei ole pitänyt mitään yhteyttä. Isän avulla poliisit pääsevät "terroristin" jäljille. Lopussa "terroristi" tappaa Ollin isän ja kuolee itsekin vauhdikkaassa kiinniottotilanteessa. Ollille selviää vasta isän kuoleman jälkeen äidin itsemurhan syy ja muukin perhettä vaivannut sotku.

Juoni oli hyvin jännittävä ja kerran aloitettuani en oikein voinut laskea kirjaa käsistäni. Ei kirja kuitenkaan mikään mestariteos ollut mutta esikoiskirjaksi lupaava.

Kilven tapa kuvailla asioita sopisi kyllä paremmin johonkin muuhun kirjallisuuslajiin kuin dekkareihin. Esim. kohta jossa lattia tunsi kävelijän jalat, oli jo vähän liikaa...

Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja (2007) Nemo
Arvio: *** Ihan hyvä dekkari