Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jansson. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jansson. Näytä kaikki tekstit

4.11.2015

Anna Jansson: Tuhopolttaja

Jungstedt maalailee kirjoissaan laajempaa kuvaa Gotlannista kuin Jansson. Janssonin tyyli on tätä osin parempi: juoni pysyy enemmän keskiössä.

Kaikissa muissa sarjoissa Jungstedt hakkaa Janssonin mennen tullen. Juoni oli vähän kökkö, suorastaan vähän outo.

Anna Jansson: Tuhopolttaja (Dans på glödande kol 2013) Gummerus, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Arvio: *** Se huonompi Gotlanti-dekkaristi

3.5.2014

Anna Jansson: Murhan alkemia

Jansson on selvästi parempi kuin Läckberg, muttei silti mikään huippu. Voi olla, että pitäisi lukea harvemmin näitä ruotsalaisia naisdekkaristejä niin ei kyllästyisi niin helpolla.

Tällä kertaa Jansson oli ujuttanut juttuun liittyvän porukan sekaan yhden poliisinkin. Sellainen tuo yleensä epäuskottavuutta tarinaan, mutta tällä kertaa kävi päinvastoin, koska ko. poliisi pidettiin aidosti erossa tutkinnasta.

Porukkaa tapettiin kuin Midsommerin murhissa: niitä oli paljon ja tietyn myyttisen kaavan noudattelu näkyi poliisille asti.

Anna Jansson: Murhan alkemia (Alkemins eviga eld 2011) Gummerus, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Arvio: ** Tyhjänpäiväinen

9.3.2014

Anna Jansson: Haudan takaa

Jansson osaa kyllä juonen rakentelun taidon. Tarinaa viedään eteenpäin hienotunteisesti, eikä mitään oikein edes tapahdu kunnes yhtäkkiä huomaa, että ollaan jännittävän tarinan ytimessä. Esimerkiksi ero Grishamiin on merkittävä. Grishamhan paukuttaa alusta asti täysille, ainakin siis yrittää.

Hiukan alkaa Janssonkin kyllästyttää kun aina ollaan Visbyssä ja keskiaikaviikotkin on aika usein. Toisaalta kiinnostus Gotlannin historiaan ja erityisesti naisen asemaan herää kun lukee näitä.

Päähenkilö Maria Wernin yksityiselämä alkaa saada ehkä hiukan turhan suuren roolin tarinassa, mutta onneksi varsinainen poliisitutkinta on vielä vienyt voiton.

Anna Jansson: Haudan takaa (När skönheten kom till Bro 2012) Gummerus, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Arvio: *** Aika jännä

6.1.2013

Harri Nykänen: Raid - Susiraja

Marraskuussa taisin mainita, että Nykänen kirjoittaa turhaan Kafka-sarjaa, koska Raid on niin hyvä. No Raid on hyvä, mutta kirjat on liian lyhyitä. Nämä menee kertapuraisulla ja juonikaan ei ole kovin monisäikeinen.

Kaikki tutut hahmot oli taas kasassa Sundmania myöten ja juonikin oli suunnilleen niin kuin ennen: Sundman pulassa, Raid pelastaa, Jansson saa oikeat rosvot kiinni Raidin avulla, jossain välissä Raid on tappanut/vahingoittanut oikeita rosvoja ja lopussa Raid ratsastaa auringonlaskuun.

Toivoisin, että Nykänen keksisi jotain uutta, Raid on hieno hahmo, mutta kirjat ei enää toimi. Toisaalta palan halusta lukea kirjan, joka kertoisi Raidin elämänkerran. Lienee turha toivo!

Harri Nykänen: Raid - Susiraja (2012) Crime Time
Arvio: *** Lyhyt

2.8.2012

Anna Jansson: Hopealantti

Jos edellisen Janssonin juoni oli hiukan ennalta-arvattava niin tämä oli sitä jo ihan kympillä. Syyllisen pystyi päättelemään sulkemalla pois kaikki muut ihmiset, jotka oli ylipäätään mainittu kirjassa. Tylsää!

Janssonin yleistiedosta kertoo Anselmin tarina Suomen talvisodasta. Anselm oli ollut vapaaehtoisena mukana ja polttanut suomalaisten sotilaiden ruumiita, koska jäiseen maahan ei voinut hautojakaan kaivaa. Vainajien keuhkoista oli kuulunut "huuto" polton alussa. Sinällään ihan traumaattinen tarina, mutta hyvin vaikea uskoa.

Anna Jansson: Hopealantti (Silverkronan 2003) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: *** Pliisu

Anna Jansson: Loputon uni

Dekkareita on oikeastaan kahdenlaisia: niitä joiden juonta voi arvailla itsekin, koska kaikki vinkit annetaan myös lukijalle ja niitä joissa juoni vain soljuu eteenpäin ja koko ajan selviää uusia asioita niin ettei lukijalla ole oikeastaan mitään mahdollisuuksia tietää ratkaisua. Tämä kirja oli siitä kummallinen, että varsinaisen syyllisen arvaaminen oli hankalaa, mutta motiivi oli helppo arvata jo aikaisessa vaiheessa vaikka kirjan poliisit eivät sitä tajunneetkaan. Ehkä Jansson kirjoittaa vähän liian helppoja juonia.

Kaiken kaikkiaan päähenkilö-Marian tilanne alkaa nyt olla sellainen, että lukijakin toivoo jo hänen ottavan avioeron. Merkillistä. Mitäs se oikein minulle kuuluu...

Anna Jansson: Loputon uni (Må döden sova 2002) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: *** Tavallinen

26.5.2012

Anna Jansson: Kalpeat ja kuolleet

Jos Janssonin esikoinen ammensi skandinaavisesta mytologiasta, niin tässä käytettiin Välimeren mausteyrtti-mytologiaa apuna. Hahmot, päähenkilöä myöten, alkavat olla paremmin hahmottuvia kuin edellisessä.

Juonessa on taas päähenkilölle fataaleja piirteitä, mutta kuten tiedämme, Maria jatkaa uraansa vielä kymmenen vuoden jälkeenkin eli lukijan ei tarvitse turhaan pelätä. En oikein tiedä kannattaako näitä dekkaristien harjoituskappaleita lukea, mutta ehkä niistä seuraavista saa enempi irti jos on taustat tiedossa.

Anna Jansson: Kalpeat ja kuolleet (Alla de stillsamma döda 2001) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: ** Jo vähän parempi

Anna Jansson: Vaitelias jumala

Tämä Janssonin esikoinen on niin esikoinen kuin olla voi. Tällä ei olisi ikinä noustu pinnalle. Tekstin vioista on turha syyttää pelkästään kirjailijaa, kääntäjälläkin lienee näppinsä pelissä...

Monissa kohdissa kerronnan tempo muuttuu ihan yhtäkkiä: ensin mennään sekunti sekunnilta ja sitten, samassa kappaleessa, vain yhden pisteen erottamana, ollaankin jo tunnin päässä. Sellanen ei vaan toimi.

Päähenkilö Maria Wern muistuttaa aika paljon Lehtolaisen Maria Kalliota, muutenkin siis kuin etunimeltään.

Anna Jansson: Vaitelias jumala (Stum sitter goden 2000) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: * Ihan raakile

10.12.2011

Anna Jansson: Unissakävelijä

Tähän kirjaan liittyy yksityiskohta, jota en voi uskoa vieläkään. Luin tätä ja aluksi luulin etten ole ikinä aiemmin lukenut Janssonin kirjoja. Lukiessa tuli kuitenkin olo että miljöö, kerrontatapa ja hahmot ovat tuttuja. Mietin koko ajan mikä hahmoista oli tuo ennalta tuttu, mutta mikään hahmoista ei varsinaisesti herättänyt huomiota. Yhdistin kirjan mielessäni Mari Jungstedtin "Kevään kalpeudessa" kirjaan, vaikken kirjan tai kirjalijan nimeä muistanutkaan. Nyt kun aloin kirjoittaa tätä arvostelua, huomasin että tämä oli ensimmäinen lukemani ja arvostelemani Janssonin kirja!

Uskomatonta, että kaksi kirjailijaa, vaikka käyttävät samaa miljöötä, kirjoittavat näin samanlaisia hahmoja ja tilanteita. Saako jompi kumpi vaikutteita toiselta vai toimiiko se molempiin suuntiin. Jotain yhteyttä näissä on myös Johan Theorinin kirjoihin. Voi olla että suomalaisesta näkökulmasta riittää että ollaan Ruotsissa ja saarella. En tiedä. Omituinen tunne joka tapauksessa!

Kirjan juoni oli todella hyvä ja vaikka aina välillä lukija "tietää" syyllisen niin hetken kuluttua taas huomaa olleensa väärässä. Pitäisi varmaan lukea näitä Janssoneita ja Jungstedteja lisää...

Anna Jansson: Unissakävelijä (Drömmen förde dej vilse 2010) Gummerus, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Arvio: **** Hyvä!

1.12.2010

Harri Nykänen & Jarkko Sipilä: Paha paha tyttö

Kirjasta paistaa läpi kahden kirjoittajan jälki. Joistakin pätkistä näkee kumpi ne on kirjoittanut. Erityisesti Nykäsen kädenjälki näkyy Sundmanin puheissa. Pahimmillaan kaksi kirjoittajaa merkitsee asioiden uudelleenselittämistä. Sitä ei ollut monessa kohtaa, mutta oli kuitenkin.

Raidin lojaalius Salmelaa kohtaa on epäuskottavaa. Ei Raid niin pikkuasian takia olisi valmis niin paljoon. Suhosen ja Raidin kohtaaminen ja lyhyt yhteinen taival oli hauska. Ehkä Suhonen on lähinnä Raidia Sipilän tuotannossa, vaikka onkin poliisi.

Nykäsen Jansson-Hopo-Susisaari-trio muistuttaa kovasti Sipilän Takamäki-Suhonen-Joutsamo-trioa. Loppujen lopuksi ainoa vastinpari on Susisaari-Joutsamo. Takamäki on liian tavallinen ja nuori muistuttaakseen vähän outoa Janssonia ja Huusko on aivan liikaa "poliisi" muistuttaakseen Suhosta.

Sipilällä ei ole yhtään Raidin kaltaista sankari-rosvoa. On vaan reppanoita: Salmela, Saarnivuori, prikaatilaiset...

Harri Nykänen & Jarkko Sipilä: Paha paha tyttö (2010) Crime Time
Arvio: ** Melkein huono

14.11.2010

Harri Nykänen: Raid ja tappajat

Tässä kirjasa vatvotaan samoja murtoja ja tappoja kuin kahdessa edellisessäkin kirjassa. Tämä nivoo noiden kirjojen tapahtumat kyllä enemmän yhteen, mutta mitään muuta uutta ei ole tarjolla kuin Raidin perään laitettu torpedo. Hänkin on ennalta "tuttu", koska Raidin ensimmäisen tapon kohde oli nimenomaan tämän torpedon veli.

Kirja pitää yllä Raidin ylle asettunutta voittamattomuuden myyttiä, joka ei repeile vaikka lähipiiri ei aina ajattele Raidin parasta.

Raidin suhde Sundmaniin on kaksijakoinen. TV-Raidista jäi mieleen, että heillä olisi ollut ystävyyssuhdekin, mutta sarjassakin Sundman ohjasi roistot kerran Raidin perään. Silloin roiston nahkahousujen narina paljasti ja Raid selviytyi taas. Kirjoissa Sundman on vielä aavistuksen epäluotettavampi. Jostain hämmentävästä syystä Raid antaa kaiken anteeksi mikäli Sundmanilla on hyvä syy Raidille valehteluun. Syyksi kelpaa vaikka huonosti menneet bisnekset...

Harri Nykänen: Raid ja tappajat (2006) WSOY
Arvio: *** Vatvotaan samaa

Harri Nykänen: Raid ja poika

Kirjassa palataan Raidin ihailemaan setään, Nygreniin ja syihin, miksi Raid poikkesi kaidalta tieltä jo hyvin nuorena ja alkoi tappajaksi. Raid haluaa suojella maalaispoikaa, joka alkaa ihannoida Raidin elämäntapaa ja asennetta.

Janssonin ja Raidin suhde on hieno. Molemmat luottavat toisiinsa ja samalla he tietävät että molempien on tehtävä mitä on tehtävä: Raidin tappaa, lähinnä itsepuolustukseksi, ja Janssonin tutkia tehtyjä rikoksia. Harvemmin Jansson joutuu selvittämään Raidin tekemiä rikoksia, koska Raid tappaa vaan pahiksia ja osaa siivota jälkensä.

Harri Nykänen: Raid ja poika (2003) WSOY
Arvio: **** Koskettava

Harri Nykänen: Raid ja legioonalainen

Tämän kertomuksen juoni muistutti kaikessa monimutkaisuudessaan jo joitain Hercule Poirotin tapauksia. Asiaa mutkistaa vielä näkökulmamuutokset. Asioita seurataan Huuskon (poliisin) ja Raidin (roiston) kannalta. He ovat kuitenkin tietyllä tavalla samalla puolella. Molemmat yrittävät saada roistot maksamaan teoistaan, Huusko noudattaen lakeja ja Raid kulkien kaukana lain asettaman rajan tuolla puolen.

Raidin moraali on pettämätön: roistoja, epäoikeudenmukaisia ja pahoja saa tappaa, olivatpa he sitten poliiseja tai huumekuninkaita ja heikompia pitää suojella. Raid ei jää kiinni, koska hän on väleissä poliisien kanssa ja toisaalta siksi, että hän tappaa vain sellaisia joiden syyllisyyden poliisikin ymmärtää.

Huuskokin saa jatkaa poliisina, koska hän on kuitenkin pohjimmiltaan hyvä poliisi.

Harri Nykänen: Raid ja legioonalainen (2002) WSOY
Arvio: *** Hankala

10.10.2010

Risto Raitio (toim.): Kultainen peura

Tällaiset ketjuromaanit tulisi kieltää. Kukin kirjailija on halunnut tehdä omalla osuudellaan jotain mieleenpainuvaa ja kirja pursuaakin epäjohdonmukaisuuksia ja täysin itsestään selvien asioiden huomiotta jättämistä.

Kaiken huipuksi kirjassa kohtaavat Jansson, Takamäki, Koskinen ja Kallio. Lisäksi Jarkko Sipilä esiintyy kahdessakin kohtaa (tosin ensimmäisellä kertaa Zipilänä) ja Matti Rönkäkin esittää itseään. Viktor Kärppää olisi ollutkin hankala sotkea juoneen. Oli se jo sen verran sekava!

Kannattaa jättää lukematta!

Risto Raitio (toim.), Anja Angel, Tapani Bagge, Paul-Erik Haataja, Seppo Jokinen, Marcus Karppi, Pentti Kirstilä, Wexi Korhonen, Leena Lehtolainen, Harri Nykänen, Outi Pakkanen, Jouko Raivio, Matti Rönkä, Jarkko Sipilä, Taavi Soininvaara, Sirpa Tabet: Kultainen peura (2004) Loisto
Arvio: * Luokaton