Colin Duriez: Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien

Olin kuullut paljon kuulopuheita Tolkienin elämästä ja Tarun synnystä. Tämä kirja vahvisti suurimman osan siitä todeksi. Olin kuullut aiemminkin suomen kielen käytöstä haltiakielen perustana, mutta Duriez mainitsee myös gaelin kielen samassa tarkoituksessa. Tarina ruotsin kielestä örkkikielen pohjana jäi kuitenkin vaille vahvistusta.

Kirja ei ollut mitenkään laaja ja tyhjentävä kokonaisuus. Se raapaisee pintaa kielitieteen kannalta sen verran että ei-filologi pysyy kiinnostuneena eli kaipaa hiukan lisää tietoa kielten taustoista.

En lakkaa ihemettelämästä filologiaa tieteenä: miten yksi ihminen voi hallita niin monta kieltä niin syvällisesti, että voi keskustella sujuvasti 1000 vuotta sitten kirjoitettujen tarinoiden nyansseista. Varsinkin kun muinaisislannin puhujia taitaa olla aika vähän jäljellä...

Colin Duriez: Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien (J. R. R. Tolkien. The making of a legend. 2012) Minerva, suom. Jere Saarainen
Arvio: *** Mielenkiintoinen

J. K. Rowling: Harry Potter -sarja

Olen näköjään jättänyt blogini päivittämisen aika vähiin viime aikoina. Toisaalta en ole juuri mitään uutta lukenutkaan. Elämässä on ollut kaikenlaisia muutoksia ja lopulta huomasin tehneeni kardinaalimunauksista suurimman: jätin hakematta varaamani kirjan kirjastosta. Syy oli tietenkin yksinkertainen, unohdin. Tällaisessa elämän muutostilanteessa en kaivannut lisäjännitystä kirjojen uusista käänteistä vaan aloin lukea Harry Pottereita taas uudelleen, lähinnä kahdesta syystä: tiesin tarkalleen mitä niissä tapahtuisi (kaikki jännitys oli siis turvallista) ja toisaalta koska ne olivat saatavilla (kirjahyllyssä).

Jotkut ihmettelee miksi jaksan lukea samoja kirjoja aina vaan uudelleen, mutta hyvistä kirjoista löytyy aina uusia tasoja ja jopa teemoja. Tästäkin Potter-sarjasta esiin pompsahtelee uusia asioita, ei tietenkään samanlaisia kuin Sinuhesta tai Monte Cristosta, mutta kuitenkin.

Tällä kertaa mieleen jäin erilaisuuden hyväksyntä koskien kotitonttuja, jättiläisiä, jästisyntyisiä, Hagridin eläimiä... Jos asiaa oikein lähtee pohtimaan niin se oli välillä jopa liian päälleliimattua niin kuin näissä teineille suunnatuissa kirjoissa usein on tapana.

Jätän arvioinnin tekemättä, koska tämä kirjoitushan ei koske yksittäistä kirjaa vaan seitsemää, jotka ovat aika eritasoisia.

Agatha Christie: Rikos yhdistää

Tommy ja Tuppence saavat tällä kertaa peitetehtäväkseen hoitaa etsivätoimistoa ja sen päivittäiset rutiinit. Kaikenlaisia juttuja siinä sitten ratkotaan ja välillä ruumiita tulee liukuhihnalta ja välillä murretaan alibi ihan vaan huvin vuoksi.

Ainoa oikeasti hauska yksityiskohta oli Hercule Poirotin esiin tuominen. T&T matkivat salapoliiseja eri dekkareista lähtien Sherlock Holmesista ja päätyen Hercule Poirotiin, ihan kuin hän olisi mikä tahansa salapoliisitarinan päähenkilö!

Lopun vielä pilaa se että pariskunnasta tehdään hyvin inhimillinen ja tavallinen.

Agatha Christie: Rikos yhdistää (Partners in crime 1929) WSOY, suom. Aulis Rantanen, Jali Jumisko, Pierina Järventaus, Eeva Karhunen, Ilkka Kemppinen, Paula Mänty, Marjo Peltoniemi, Hannele Pietikäinen, Anu Ruohtula, Riitta Räty, Arja Tuura-Turunen ja Heli Yrjälä
Arvio: *** Epäuskottava

Agatha Christie: Murha maalaiskylässä

Minua alkoi vähän kyllästyttää nämä "huonot" Christiet ja muutenkin oli hyvä päästä käsiksi jo neiti Marpleenkin. "Roger Ackroydin murhan" arvostelussa totesin, ettei neiti Marple ollut mikään juoru-akka. Tämän kirjan alkupuolella hän vähän oli sellainen, mutta kun päähenkilö, kirkkoherra Clement, häneen tutustui niin tuo kuva kyllä varisi pois. Tietenkin neiti Marplen aseman takia on hyvä, jos hänet laitetaan aina juoru-akka-kategoriaan. Murhaaja ei osaa pelätä häntä.

Tarina muistutti muutenkin "Roger Ackroydia": kylän merkkiherra murhataan, on epämääräisä sukulaisia, onneton rakkaustarina ja sivullinen, joka tutkii asiaa poliisin rinnalla. "Rogerissa" murhaaja vaan oli tuo samainen sivullinen...

Lukemani suomennos lienee 1950-luvulta ja välillä sen kyllä huomaa. Toisaalta on kyllä omituista että eroja on kuitenkin niinkin vähän nykysuomennoksiin verrattuna. Epäilen myös että nykysuomentajien tyyli kumpuaa vanhoista suomennoksista ja nykysuomennokset muistuttavat enemmän vanhoja suomennoksia kuin nykykieltä.

Agatha Christie: Murha maalaiskylässä (Murder at the vicarage 1930) WSOY, suom. Eila Pennanen
Arvio: **** Klassikko

Agatha Christie: Salainen vastustaja

En muista koska olen lukenut tämän ensimmäisen kerran, mutta en ollut varmaan vielä ylä-asteellakaan silloin. Muistan vain kuinka Tuppence-neiti oli suosikkini: reipas, oma-aloitteinen, aikaansaapa.

En muistanut juonta kovin hyvin, mutta tunnistin murhaajan heti kun hänet mainittiin. Siitä voisi päätellä että muistan kuitenkin jotain. Tarina muistutti vähän Boullen "Herrasmiehen ammattia". Boullen kirja julkaistiin kuitenkin vasta 1960-luvulla joten on helppo päätellä kumpi teos oli ensin. Tässäkin oli täysi psykopaatti, herra Brown, joka manipuloi kaikkia pääministeristä lähtien.

Luulen, että tämä kirja on jäänyt Christien muun tuotannon varjoon. Tämä on hyvä kirja, muttei millään Christien parhampien tasoa. Rima on kuitenkin hyvin korkealla.

Agatha Christie: Salainen vastustaja (The secret adversary 1922) WSOY, suom. Eva Siikarla
Arvio: *** Legendaarinen

Charles Dickens: Suuria odotuksia

Tämän kirjan lukemista leimasi vahvasti kiire. Lukupiirin tapaaminen on ensi lauantaina ja välillä näytti, etten ehtisi lukea kirjaa loppuun siihen mennessä. Se olisikin ollut ensimmäinen kerta. Yleensä nimittäin on käynyt niin, että luen kirjan heti edellisen tapaamisen jälkeen ja seuraavassa tapaamisssa olen jo osaksi unohtanut koko kirjan.

Kirjastonhoitaja pilasi myös osaltaan lukunautintoa. Ihmettelin miksi kirja on lastenosaston kirja. Olen aina pitänyt näitä Dickensinin kasvukertomuksia "aikuisten" klassikkoina. Kirjastonhoitaja totesi, etteihän tämä edes sovi lapsille koska loppu on niin kamala. Odotin puolesta välistä alkaen jotain todella hirveää tapahtuvaksi, mutta ei mitään kovin hirveää tullut vastaan. Vain sellaisia "ihan tavallisia" kamaluuksia.

Kirjan minäkertoja on orpopoika Pip, joka kasvaa sisarensa rautaisen käden suojassa. Tulevaisuus näyttää olevan sepän oppipoikana. Pip saa kuitenkin mahdollisuuden kasvaa herrasmieheksi. Tarinaan sotkeentuu tietenkin vielä tyttö, orpo Estella, jolla on rikas kasvattitäti. Monen mutkan kautta selviää, että Pipin herrasmies-elämän rahoittaja onkin Estellan isä ja kaikki muutkin hahmot linkittyvät toisiinsa mitä monimutkaisemmin.

Kirjan kieli on ihanaa, kaikkea en vaan ymmärtänyt. Käsittääkseni tämä Kupiaisen suomennos on hyvin vanha eli ei mikään ihme vaikken kaikkia sanoja enää ymmärtänytkään. Kirjan tapahtumat sijoittuvat ilmeisesti jonekin 1800-luvun alkuun, koska kirjassa moneen kertaan mainitaan, että se tapahtui kauan sitten.

Pip on hyvä hahmo: lapsi-Pip kertoo, että hiusten pörröttäminen ärsyttää, muttei sitä voi aikuisilla sanoa, teini-Pip jännittää aivan turhia asioita niin kuin teineillä on tapana. Aikuinen Pip ymmärtää omaa menneisyyttään ja "rauhoittuu". Olisi ollut kiva tietää, että Pip menee Estellan kanssa naimisiin ja elää elämänsä onnellisena loppuun saakka. Mutta Pip vain tarttuu Estellaa kädestä ja poistuu...

Charles Dickens: Suuria odotuksia (Great expectations 1860-1861) Karisto, suom. Alpo Kupiainen
Arvio: **** Realistinen

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi

Tässä kirjassa selviää sivumäärään nähden aika vähän asioita. Malfoyn ja Kalkaroksen roolit lordi Voldemortin suunnitelmissa, Harryn tukiopetus ja Dumbledoren kuolema ovat merkittäviä tapauksia.

Muut asiat liittyvät lähinnä huispaukseen ja Harryn ja Ginnyn seurusteluun. Voi myös olla että tämä kirja oli jännittävämpi silloin kuin en vielä ollut lukenut viimeistä kirjaa. Nyt sitä vaan jotenkin odottaa lopullista ratkaisua.

Minulla ei ole viimeistä kirjaa kuin englanniksi ja taidan lukea sen suomeksi tähän perään. Taitaa tulla kirjastoreissu.

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Harry Potter and the half-blood prince 2005) Tammi, suom. Jaana Kapari
Arvio: *** Vähän tylsä

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

Tässä kirjassa Voldemort on jo voimissaan vaikkei taikaministeriö sitä vielä tunnustakaan. Kaikkein parhaat sivuhenkilöt ovat George ja Fred Weasley, jotka tässä kirjassa ottavat etäisyyttä kouluun ja perustavat Weasleyn Welhovitsit. Kirjan juoni on hieno vaikka Sirius kuoleekin lopussa.

En ole aikaisemmissa arvosteluissani puuttunut lukuisiin epäjohdonmukaisuuksiin, mutta tässä on jo riittävän räikeä sellainen, nimittäin thestralit. Niitähän ei voi nähdä, jollei ole nähnyt jonkun kuolevan. Ne myös vetävät vaunuja, joilla muut kuin ekaluokkalaiset tulevat asemalta Tylypahkaan syksyllä ja takaisin kesällä. Harry näkee ne ensimmäisen kerran vasta tämän kirjan alussa nähtyään Cedricin kuolevan. Miksei hän nää niitä edellisen kirjan lopussa lähtiessään asemalle, silloinhan Cedric on jo kuollut. Toisaalta miksei Harry nää niitä alusta asti, näkihän hän kai äitinsä kuolevan...

Tämän tyylisiä pikkuvirheitä löytyy sieltä täältä. Ne ovat kuitenkin niin pieniä, että en ole huomannut niitä ensimmäisillä lukukerroilla vaan vasta nyt. Annettakoon ne siis anteeksi.

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta (Harry Potter and the order of the Phoenix 2003) Tammi, suom. Jaana Kapari
Arvio: **** Tosi hyvä

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari

Tämä on jotenkin ohut tämäkin kirja. Kaikista tapahtumista mitkä on koko sarjan juonen kannalta merkittäviä vain pieni osa tapahtuu tässä kirjassa. Oikeastaan vain Voldemortin hahmon muodostuminen ja tutustuminen Villisilmä Vauhkomieleen. Selvitelläänhän tässä myös kuolonsyöjien kohtaloita 13 vuoden takaa.

Taikaministeri Toffeen käytös on niin poliitikkomaista kuin vain voi. Uskotaan vain ne asiat jotka on itselle edullisia eikö tunnusteta pahan olemassaoloa, koska silloinhan sitä ei ole.

Kävin kirjastossa ja aloitinkin Grishamia, mutta taidanpa lukea Feeniksin killan seuraavaksi.

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the goblet of fire 2000) Tammi, suom. Jaana Kapari
Arvio: ** Tylsä

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki

Koko kirjan ajan Tylypahkassa eletään kauhun vallassa odotellen vankikarkuri Sirius Mustan hyökkäystä. Kaiken pelkäämisen lopuksi Harry, Hermione ja Ron saa tietää, ettei Sirius Musta olekaan pahis vaan hyvis parhaasta päästä. Hiukan tylsäähän tuo on, mutta kirjassa säilyy jännitys loppuun asti. Merkittävintä myöhempien tapahtumien kannalta on tutustuminen Mustaan ja ihmissusi Lupiniin. Mustalla on merkittävä rooli Harryn elämässä ja Lupinilla taas koko tarinassa.

Enkä jaksanut mennä tänäänkään kirjastoon eli "Liekehtivä pikari" odottaa...

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the prisoner of Azkaban 1999) Tammi, suom. Jaana Kapari
Arvio: *** Yllättävä

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio

Jos ensimmäinen kirja oli jonkinlainen johdanto aiheeseen ja tästä seuraavat linkittyvät edes joillain ohuella säikeellä tulevaan niin tämä on aika irrallinen teos siinä välissä.

Tästä puuttuu vielä se kaikki kauhu, joka tulee jo seuraavassa osassa ankeuttajien muodossa ja myöhemmissä kirjoissa se alkaa olla jo kaiken taustalla koko ajan.

Kaikkein huonoin, turhin ja ennalta-arvattavin hahmo on Gilderoy Lockhart. Ei mun mielestä niin hyvässä kirjasarjassa kuin tää, tarvita tollasia ollenkaan...

En jaksanut vielä tänäänkään mennä kirjastoon eli Potter-saaga saa jatkoa.

Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the chamber of secrets 1998) Tammi, suom. Jaana Kapari
Arvio: ** Heikoin Potter

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Minulla on tapana lukea omassa hyllyssäni olevia kirjoja uudestaan ja uudestaan. Viime aikoina en ole oikein uusia kirjoja ostanut, koska kirjahylly on täynnä. Kirjastosta saa kuitenkin kaikkea. Tämän kirjan sain erittäin rakkaalta ihmiseltä ja siksi tämä on niin tärkeä. Mutta on kirjakin hyvä ja suomennos varsinkin.

Kirjassa alustetaan Harry Potterin lapsuus ja varsinainen sisältö on ensimmäinen vuosi Tylypahkassa. On hauska huomata miten huolellisesti Rowling on tarinansa rakentanut. Jo tässä ensimmäisessä kirjassa viitataan Godricin laaksoon, Grindelwaldiin ja Bathilda Bagshotiin, jotka kaikki tulevat kokonaan esiin vasta sarjan seitsemännessä osassa ja tietenkin Ronin Kutka-rottaan, jonka todellinen olemus selviää jo aika pian.

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter ja philosopher's stone 1997) Tammi, suom. Jaana Kapari
Arvio: **** Loistava

Ken Follett: Taivaan pilarit

En osaa mitenkään perustella miksi aloin lukea tätä kirjaa. Näin jälkikäteen ihmettelen sitä vielä enemmän. En ole ikinä lukenut Follettin kirjoja ja yleensä nämä keskiaika-kuvaukset on aina aika huonoja.

Kirja kertoo munkki Philipistä ja hänen elämäänsä vaikuttaneista ihmisistä. Tärkeä henkilö on myös Tom Rakentaja ja hänen poikapuolensa Jack. Rakentaminen onkin kuvattu hyvin tarkasti. Tomin unelma on rakentaa katedraali ja Jack polttaa luostarin kirkon, jotta hänen isäpuolensa saisi töitä. Tom pääsee rakentamaan katedraaliaan luostarille, jossa Philip on priorina. Tom kuolee ja Jack matkustaa Ranskaan ja Espanjaan. Takaisin tullessaan hänellä on mullistavia ideoita katedraalin suhteen. Tomin aloittama katedraali onkin jo osittain sortunut ja näin Jack saa vapaat kädet suippokaariensa ja ruoteidensa kanssa. Merkittävintä taitaa kuitenkin olla, että Jack huomaa hennot rakenteensa huonoiksi tuulta vastaan ja keksii tyylikkäät "tuulisiteet". Taidan itsekin katsella tästä lähin vanhoja kirkkoja vähän eri silmällä.

On kirjassa myös toisenlainenkin juoni, mutta se on niin huono etten lähde sitä tässä kommentoimaan. Kaari Utrio kirjoitti vastaavia tarinoita aikoinaan. Tämä on vaan neljä kertaa pidempi kuin Utrion kirjat ja sisältää edes hivenen jotain muuta kuin sitä ainaista romanttista valtataistelua.

Ken Follett: Taivaan pilarit (The pillars of the earth 1989) WSOY, suom. Anu Niroma
Arvio: ** Vähän kun Kaari Utriota lukis

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Tämä ei varsinaisesti taida olla oikea kirja. Sivuja on vain 115 ja lukemiseen meni pari tuntia.

Juoni on aluksi ihan hauska: Englannin kuningatar löytää palatsin takapihalta vahingossa kirjastoauton ja innostuu lukemisesta. Pikkuhiljaa siinä sitten rutiinit muuttuu kunnes kuningatar lopussa kertoo kirjoittavansa kirjan ja luopuvansa kruunusta. Joopa joo.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (The uncommon reader 2007) Basam books, suom. Heikki Salojärvi
Arvio: * Kirjake

Pierre Boulle: Herrasmiehen ammatti

Tämä oli viimeinen tarjolla olevista Boullen suomennetuista kirjoista. Tämäkin oli hukattu Pasilan kirjavarastoon.

Kirjassa seikkailee ranskalainen, herra Cousin, myöhemmin nimellä Arvers, joka on pahasti narsistinen. Hän lähtee sotaan pönkittääkseen omaa sankarirooliaan ja pakenee lopulta Englantiin, josta hänet lähetetään peitetehtävässä takaisin Ranskaan. Siellä gestapo saa kiinni Cousinin ja ja hänen ystävänsä Morvanin. Jompi kumpi heistä kavaltaa muut ystävänsä, Morvan saa surmansa ja Cousin pakenee takaisin Englantiin. Cousin lähetetään kuitenkin takaisin vakoilutehtäviin Morvanin siskon kanssa, joka on vakuuttunut, että Cousin oli kavaltaja, ei Morvan. Lopulta sisko todistaa väittämänsä ja tappaa Cousinin äitinsä avustuksella.

Koko monimutkaista ruljanssia pyörittää Englannista käsin tohtori Fog apunaan tohtori Austin. Kyseessä oli vain tohtori Fogin järjestämä "ihmiskoe".

Kaikissa näissä neljässä Boullen kirjassa on vahva vastakkainasettelun teema (Kwai: eurooppalaiset - kiinalaiset, Mitali: eurooppalaiset - kiinalaiset, Apinoiden planeetta: ihmiset - apinat). Tässä kirjassa tuo teema oli ehkä manipuloijat - manipuloitavat, Cousinkin kuuluu ensin ensimmäiseen ryhmään, mutta ajautuu sitten jälkimmäiseen. Samoin kävi Apinoiden planeetassa, jossa Merou on aluksi hallitsijarodun edustaja ennen kuin tajuaa kuuluvansa hallittaviin.

Voisin lukea Boullea lisää, mutta suomennettuna ei taida löytyä enempää.

Pierre Boulle: Herrasmiehen ammatti (Un métier de Seigneur 1960) Otava, suom. Anna Louhivuori
Arvio: *** Aikansa kuva

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Tarina on hyvä. Päähenkilöksi on hyvä valita "kirjahullu", silloin kaikkien muiden kirjahullujen on helppo samaistua päähenkilöön. Suorastaan ovela valinta!

Kirjassa viitataan moneen kertaan Kotiopettajattaren romaaniin ja Humisevaan harjuun. Kirjan juoni on yhtä kliseinen ja ennalta-arvattava kuin Brontëillakin. Mutta, mutta. Brontët kirjoittivat kirjansa yli 150 vuotta aikaisemmin kuin Setterfield ja olivat luomassa niitä kliseitä, joita Setterfield nyt käyttää.

Tämän kirjan juonen rakenne on liian klassinen ollakseen hyvä. Ja vielä kun loppukin on onnellinen, niin mikä oikein voisi olla ällömpää!

Lisäksi silmään pisti muutama ristiriita: ensin sanotaan, että kaikissa huoneissa on kokolattiamatto ja seuraavassa luvussa kirjaston lattia onkin puuta. Toinen virhe on isompi: George Angelfield tuijotteli kuuta monta kuukautta kirjastohuoneen leposohvalla vaimonsa kuoleman jälkeen. Melkoinen kuutamo!

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus (The Thirteenth Tale 2006) Tammi, suom. Salme Moksunen
Arvio: *** Vangitseva, mutta liian uskollinen tyylilleen