30.11.2009

Anne B. Radge: Vihreät niityt

Toivottavasti se Radge on jo jättänyt Erlendin, Torunnin ja Margidon rauhaan eikä ole kirjoittanut enää neljättä osaa. Varmaankin odotin tältä kirjalta vähän liikoja, mutta huono mikä huono.

Juonen käänteet olivat mitäänsanomattomia, mutta ehdottomasti parasta oli se, ettei loppu ollut onnellinen. Vanhus taisi olla lopusa onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin, mutta ainakin Torunin tilanne jäi ihan jumiin. Erlendin ja Krummen onni oli aivan liian kirkasta ollakseen todellista. Oikeassa elämässä riideltäisiin jo lasten nimistä ja kasvatusperiaatteista. Margidokin käyttäytyy melko absurdisti: miksi kukaan haluaisi nurkkiinsa arkkuvarastoa. Jos varasto oli kuitenkin Bysenetiin tuotava niin miksei siitä sitten revitty juoneen jotain.

Tämä suomentaja Talvio-Jaatinen käytti sanaa "tiskipenkki". Se ei ole suomea vaan huono käännös ruotsin/norjan kielestä. Miksei tiskipöytä kelpaa? Onko suomentaja niin sanasokea ettei huomaa mikä on suomea ja mikä ei? Miksei oikoluvussa huomata tällaista? Vai tarkoitetaanko tässä ihan tosissaan tiskipenkkiä? Jos on näin, niin olisi kiva tietää mikä epä-ergonominen selän tuhoaja se oikein on....

Anne B. Radge: Vihreät niityt (Ligge i grønne enger 2007) Tammi, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Arvio: ** Pliisu ja yllätyksetön

28.11.2009

Leena Lehtolainen: Henkivartija

Viime kirjojen jälkeen en edelleenkään odottanut liikoja. "Henkivartija" oli hyvin lehtolaismainen niin hyvässä kuin pahassakin. Taas toistettiin kaikki kliseet päähenkilön traumaattisista lapsuuskokemuksista sekä fyysisestä ylivertaisuudesta ja miehekkyydestä. Toisaalta tapahtumia oli paljon eikä suurempia asiavirheitäkään tainnut olla.

Juoni oli hyvin ajankohtainen, olihan tapahtumiin syynä Itämeren kaasuputkihanke. Se on toisaalta huono aihevalinta, koska se myös "vanhentaa" kirjan ennen aikojaan. Lehtolainen jatkaa valitsemallaan tiellä "huonojen" nimien valinnoissa. Mistä se näitä oikein löytää: Hilja Ilveskero, David Stahl, Keijo Kurkimäki. Keskimäärin ihmisten nimet ei rimmaa eikä ole tuollaisia muinais-suomalais-henkisiä eläimiin ja luontoon liittyviä. Olisi kiva jos olisi, mutta miksei Lehtolaiselle voisi joskus kelvata joku Virtanen edes. Tässä kirjassa oli sentään Anita Nuutinen.

Eniten minua ärsytti ilveksen hyväksikäyttö juonessa. Se oli täydellisen päälleliimattua ja kaikesta olisi selvinnyt ilman ilvestäkin...

Leena Lehtolainen: Henkivartija (2009) Tammi
Arvio: *** Ei huonokaan

22.11.2009

Taavi Soininvaara: Kriittinen tiheys

En oikein tiennyt mitä odottaa kun aloitin lukemisen. Taatusti en ainakaan odottanut tällaista Tom Clancy-Alistair MacLean -henkistä spektaakkelia. Pahinta oli, että tietojeni valossa tällainen tarina voisi olla totta - ainakin paloittain. Kokonaisuudesta en oikein tiedä.

Kirjan sankari-antisankari oli puoliksi suomalainen Leo Kara, jonka omaan menneisyyteen koko tarin nivoutui. Vasta kirjan luettuani luin takakannesta, että tämä on uuden neliosisen sarjan avausteos. Se alkoi näkyä juonessakin jossain puolen välin jälkeen. Langanpäitä avattiin siihen malliin, ettei kaikkea saisi millään enää kiinni yhden kirjan aikana.

Teknisiä yksityiskohtia oli paljon, muttei ehkä ihan niin paljon kuin vaikkapa Clancyllä. Ihmisten mieleen paneuduttiin hyvin ja hahmot olivat uskottavia, erityisesti narsisti-poliisi Ukkola ja YK-johtaja Birou.

Taavi Soininvaara: Kriittinen tiheys (2009) Tammi
Arvio: **** Tosi jännä ja lupaava sarjan alku

15.11.2009

David Baldacci: Koston enkelit

Pitkästä aikaa oli oikeesti jännä kirja. Ihmettelen vaan, että jos kerran tykkään tällasista kirjoista niin miks sitten luen kaikkee sontaa...

Kirjassa oli muutama kohta, josta voi päätellä että tällä kirjalla on edeltäjä. En vaan nopeella googlauksella löytänyt että mikä Baldaccin kirjoista se olisi. Itse taidan lukea julkaisujärjestyksessä kaikki Baldaccit.

Kirja kertoo entisistä CIA-agenteista, vakoojista, huijareista ja kostosta. Tapahtumat etenevät hyvin nopeasti ja lopussa paha saa palkkansa.

Hahmoista veikein on Harry Finn, jonka työnä on soluttautua valtion virastoihin, lentokoneisiin ja sotalaivoille ja osoittaa kuinka paljon vikaa ko. laitosten turvallisuusjärjestelyissä on. Samoilla keikoilla Finn kuitenkin tappaa isänsä murhaajia. Toinen päähenkilö on John Carr, joka käyttää salanmeä Oliver Stone ja on töissä hautausmaalla. Carr on entinen CIA-agentti, joka pääsee Finnin listalle.

Kirjasta puuttui täysin se ihmissuhde-hömppä, jolla usein pilataan tällaiset jännärit. Iso kiitos Baldaccille siitä!

Tämä kirja kannattaa lukea esim. lomalla tai joskus kun on aikaa keskittyä lukemiseen pitkiä, yhtenäisiä pätkiä kerrallaan. Ainahan lukeminen kärsii keskeytyksistä, mutta erityisesti tällaiset monimutkaiset juonet kärsivät siitä.

David Baldacci: Koston enkelit (Stone Cold 2007) Gummerus, suom. Pekka Marjamäki
Arvio: **** Tosi jännä

14.11.2009

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin

Siihen onko kirja hyvä vai huono, vaikuttaa moni asia: lukijan mielentila, lukijan mielentila suhteessa kirjan "vaatimaan" mielentilaan ja lopuksi tulee vasta kirjan absoluuttinen hyvyys. Ehkä olisi pitänyt lukea tämä kirja joskus parempana hetkenä, mutta kirja tuntui suorastaa huonolta. Onhan Westöä varten odotuksetkin korkealla.

Juoni oli taas hyvin tyypillinen Westölle: onneton rakkaustarina, Helsinki, kasvaminen läpi vuosikymmenten, hyvin toimeentulevat vs. huonosti toimeentulevat, ruotsinkieliset vs. suomenkieliset, tosi harvasta tulee luuseri tai edes tavis ja vielä pisteenä iin päällä: ne pakolliset Bexarit.

Kirja oli pettymys ja huono. Vähän suorastaan harmittaa, että tuhlasin aikaani tähän.

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin (Gå inte ensam ut i natten 2009) Otava, Katriina Huttunen
Arvio: ** Huono

2.11.2009

Heli Laaksonen: Pursu

Pursu ei ole oikeastaan edes kirja, se on vain kokoelma lehdissä julkaistuja juttuja. Aiheet vaihtelee mööplaamisest krymppyihin. Laaksosem mailmass ihminen saa olla oma ittes ja ainoo mitä arvostellaa, o miällyttämise halu ja nykymaailma lieveilmiöt. Joskus kieltämätt vähä jo kyllästyttää se mummoist ja pappoist puhuminen, mutt onha se kai hyvä ett joku heitkii pualustaa.

Yhres asjas mää oo vaa nii erimiält ku Laaksonen. See väittää ett petoni o suruline materiaal. Kattosis joskus sellast nättii lautamuattii vaste valettuu petoniseinää ja sano sitt mikä o surulinen. Ei ainakaa see!

Heli Laaksonen: Pursu (2009) Otava
Arvio: ** Sitä samaa vanhaa

1.11.2009

Donna Leon: Haurasta lasia

Nämä Leonin kirjat on toisaalta jotenkin "ohuita", mutta samalla ne kertovat kiehtovalla tavalla Venetsiasta. Sama perusjuoni taitaa nykyisin toistua joka kirjassa: merkittävä ympäristörikos, josta ei saada loppujen lopuksi oikeita ihmisiä vastuuseen ja toisaalta se rikoskin luultavammin jatkuu, korkeintaan siirtyy eri paikkaan.

Kiehtovaa on venetsialainen kulttuuri ja ruoka. Syömiskohtauksissa sanaillaan aina jotain ruuasta, joten asioiden pienetkin nyanssit paljastuvat. Joskus on vähän ärsyttävää, että tärkeät sanat on italiaksi, mutta oma italian ruokasanastoni on jo aika kehittynyt ja muut sanat ymmärrän yleensä asiayhteydestään.

Donna Leon: Haurasta lasia (Through a glass, dark 2006) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: *** Ihan jees