Agatha Christie: Kortit pöydällä

Poirot ei ollut ihan terässä, mutta se saattoi kyllä olla murhatunkin vika. Hän oli nimittäin järjestänyt murhansa niin että paikalla oli neljä erilaista (sala)poliisia. Poirot joutui toimimaan ikään kuin ryhmän jäsenenä eikä se sovi alkuunkaan Poirotin egolle.

Juonen kannalta olisi ollut tärkeää ymmärtää bridgen säännöt. Osaan monenlaisia korttipelejä moskasta pokeriin, mutta bridge on jäänyt opettelematta. Luultavasti syykin on selvä. Se vaatisi muitakin asiaan vihkiytyneitä pelikaveriksi ja on vaikea perustella vaikean korttipelin monimutkaisten sääntöjen opettelua pelkästään kiinnostuksella Agatha Christieen. Vilkaisin nopeasti wikipediasta bridgen sääntöjä ja aika monimutkaiselta vaikuttaa, jopa moskaan verrattuna...

Agatha Christie: Kortit pöydällä (Cards on the table 1936) WSOY, suom. Aune Suomalainen
Arvio: *** Vähän pliisu Poirot

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa

Olen lukenut tämän vaikka kuinka monta kertaa ja nähnyt telkustakin ainakin pari kertaa. Silti, vaikka murhaajan muistinkin, pysyi tunnelma koko ajan katossa. Christie osaa kertakaikkiaan rakentaa juonen!

Vaikka kyseessä on Hercule Poirot-tarina, niin kertoja oli eri kuin yleensä ja se loi oman, naisellisen, näkökulman tähän tarinaan.

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa (Murder in Mesopotamia 1936) WSOY
Arvio: **** Aivan mahtavaa aivojumppaa

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Tuntuu, että olen viime aikoina lukenut vain keskinkertaisia tai jopa huonoja kirjoja. Olen ehkä antanut niille neljä tähteä viihdyttävyydestä, mutta mitään mieleenpainuvaa niissä ei ole ollut. Olen vuosien varrella yrittänyt lukea kaikki Agatha Christien dekkarit kutakuinkin kirjoittamisjärjestyksessä, riippumatta siitä olenko lukenut kirjan jo aiemmin. Olen vasta päässyt 1930-luvun alkuun eli paljon on vielä jäljellä.

Varailin Helmetin kautta kirjoja ja muistin vihdoin tarkistaa Christie-listani tilanteen. Huomasin, että Idän pikajuna oli jäänyt jostain syystä väliin ja että ko. kirja löytyy myös omasta hyllystäni. Sillä hetkellä tunsin riemua, jota on vaikeaa selittää. Onhan kirja ollut luettavissa koko ajan hyllyssäni, mutta jotenkin se tuntui pelastavan tämän masentavan kirjasyksyn!

Olen lukenut kirjan monesti ja nähnyt siitä ainakin yhden filmatisoinnin. Muistan siitä aina ruhtinatar Dragomirovin ryppyisyyden ja kreivi Andrenyin uhrautuvaisuuden. Juonessa ei siis ollut mitään yllätyksiä odotettavissa...

Ja silti jaksoin innostua joka kappaleesta. Lukiessa tiesin mitkä yksityiskohdat ovat tärkeitä oikeasti ja mitkä vain siksi että syyllisyys kohdistuisi johonkin määrättyyn henkilöön. Oli erittäin rentouttavaa lukea Poirot-kirjaa, jossa ei tarvitse miettiä ja arvailla vaan antaa vain tekstin soljua.

Teininä pidin kirjoista, joissa oli kaavio-kuvia. Ne olivat kiinnostavia poikkeuksia kaiken sen, sinänsä kiinnostavan, tekstin keskellä. Tässäkin kirjassa on erittäin tärkeää tietää missä järjestyksessä hytit olivat ja toisaalta mistä oli vaunun ulos- ja sisäänkäynti. Sitä varten järjestys oli piirretty nätisti kaavioon:

Loppuratkaisukin oli sinänsä yllättävä, että Poirot aikoi esittää poliisille eri tarinan kuin todellisuus oli. Olen monesti pohtinut pientä puutetta juonessa. Jos kiristyskirje, jossa mainittiin Armstrongin nimi, olisi palanut kokonaan, ei Poirotilla olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvittää tarinaa. Minusta Christie jätti ratkaisemisen mahdollisuuden vähän liian ohuen langan varaan.

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express 1933) WSOY, suom. Leena Karro
Arvio: ***** Ehdoton ykkönen

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen

Tässä kirjassa ei seikkaillut neiti Marple eikä Hercule Poirot. Se ei haitannut vaan kotitekoiset salapoliisit pärjäsivät vähintään yhtä hyvin. Silti oli tarpeetonta, että lopussa nämä "salapoliisit" päättivät mennä keskenään naimisiin.

Alusta asti minulla oli sellainen olo, että olin nähnyt tarinan televisiosta. Erityisesti Moira-niminen tyttö oli jäänyt mieleeni. Sen tarinan hämäämänä odotin koko ajan väärän miehen paljastumista murhaajaksi... Toimii ne tv-tarinat joskus siis ihan hyödyllisestikin, yleensähän ne vaan paljastaa etukäteen kaiken.

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen (Why didn't they ask Evans? 1934) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: *** Ihan hyvä

Agatha Christie: Lordin kuolema

Nyt on kyllä pakko pitää Agatha Christie -tauko. Tääkin on varmasti ihan hyvä kirja, mutta liika on vaan liikaa. Kaikki menee niin kuin ennenkin: murha, Poirot viisastelee, harhautuu, syyllinen on selvä, Poirot miettii, todistaa jonkun ihan muun murhaajaksi ja Hastings ihmettelee...

Agatha Christie: Lordin kuolema (Lord Edgware dies 1933) WSOY, suom. Eila Pennanen
Arvio: * Samaa

Agatha Christie: Vaarallinen talo

Kunnianhimoinen tavoitteeni lukea kaikki Christiet saattaa olla hiukan liian optimistinen. Nämä alkavat pikkuhiljaa jo kyllästyttämään. Toisaalta tässäkin oli tosi nerokas juoni, joten ehkä lukemalla näitä vähän harvemmin voisi päästä joskus loppuunkin.

Tässä oli monia Christien tai ainakin Poirotin kliseitä: rajattu määrä epäiltyjä, lopussa kaikki kootaan paljastamaan lopullinen ratkaisu puhumattakaan Poirotin kyvystä tehdä johtopäätöksiä ihan pientenkin yksityiskohtien perusteella.

Agatha Christie: Vaarallinen talo (Peril at End House 1932) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: *** Pliisu

Agatha Christie: Kuolema lähettää viestin

Tapahtuu murha ja siitä saadaan ilmoitus heti sen tapahduttua jonkinsortin spiritistisessä istunnossa. Siinä sitten poliisi ja epäillyn tyttöystävä tahoillaan selvittelevät asiaa ja vihjeitä saadaan vaikka kenen syyllisyydestä. Lopuksi sitten se, jota ei ole varsinaisesti edes epäilty kertaakaan, osoittautuu syylliseksi.

Mietin että kun Christie kerran kirjoitti niin paljon niin seassa, on muutama tosi huippu, muutama tosi huono ja sitten tätä keskitasoa on paljon. Ja melkein millä tahansa muulla mittapuulla tämäkin olisi huippua, mutta Christielle on pakko rakentaa uusi asteikko!

Agatha Christie: Kuolema lähettää viestin (The Sittaford mystery 1931) WSOY, suom. Anu Niroma
Arvio: *** Perus-Christietä

Agatha Christie: Herra Quin esittäytyy

Oli hassua, että luin peräkkäin kaksi täysin erillistä ja erilaista kirjaa, joissa molemmissa oli Quin/Quinn. Tässä kirjassa Quin oli Kohtalo, joka muutti ihmisten elämän suuntia. Kirjan päähenkilö oli Satterthwaite, joka oli jonkinlainen elämän sivustakatsoja eikä Quin näin ollen puuttunut hänen elämäänsä, korkeintaan näytti suuntaa miten auttaa muita ihmisiä

Muistan joskus lukeneeni, ettei Christien kirjoissa olisi mitään varsinaisesti yliluonnollista. No tässä kyllä oli, ei nyt mitään kovin merkittävää, mutta vähän kuitenkin.

Kirjan oli jälleen suomentanut Aulis Rantasen vetämä suomentajaseminaariryhmä, mutta tällä kertaa erittäin onnistuneesti. En muista yhtään kohtaa, jossa suomennos olisi jotenkin särähtänyt korvaani. Kirjan takakannessa tämä on luokiteltu SAPO-kirjojen tapaan perinteiseksi salapoliisromaaniksi. Tämä kirja oli kyllä enimmäkseen jotain ihan muuta.

Agatha Christie: Herra Quin esittäytyy (The mysterious Mr. Quin 1930) WSOY, suom. Aulis Rantanen, Oskari Heikkinen, Leena Häggqvist, Ilpo Lifländer, Sirpa Mustonen, Tuula Muukka, Outi Ojanen, Sari Pippuri, Heli Rajala, Päivi Riikonen, Minna Sainio, Ilkka Sankari, Aimo Tattari ja Minna Wallén
Arvio: **** Kokonaan uudenlainen Christie

Agatha Christie: Rikos yhdistää

Tommy ja Tuppence saavat tällä kertaa peitetehtäväkseen hoitaa etsivätoimistoa ja sen päivittäiset rutiinit. Kaikenlaisia juttuja siinä sitten ratkotaan ja välillä ruumiita tulee liukuhihnalta ja välillä murretaan alibi ihan vaan huvin vuoksi.

Ainoa oikeasti hauska yksityiskohta oli Hercule Poirotin esiin tuominen. T&T matkivat salapoliiseja eri dekkareista lähtien Sherlock Holmesista ja päätyen Hercule Poirotiin, ihan kuin hän olisi mikä tahansa salapoliisitarinan päähenkilö!

Lopun vielä pilaa se että pariskunnasta tehdään hyvin inhimillinen ja tavallinen.

Agatha Christie: Rikos yhdistää (Partners in crime 1929) WSOY, suom. Aulis Rantanen, Jali Jumisko, Pierina Järventaus, Eeva Karhunen, Ilkka Kemppinen, Paula Mänty, Marjo Peltoniemi, Hannele Pietikäinen, Anu Ruohtula, Riitta Räty, Arja Tuura-Turunen ja Heli Yrjälä
Arvio: *** Epäuskottava

Agatha Christie: Murha maalaiskylässä

Minua alkoi vähän kyllästyttää nämä "huonot" Christiet ja muutenkin oli hyvä päästä käsiksi jo neiti Marpleenkin. "Roger Ackroydin murhan" arvostelussa totesin, ettei neiti Marple ollut mikään juoru-akka. Tämän kirjan alkupuolella hän vähän oli sellainen, mutta kun päähenkilö, kirkkoherra Clement, häneen tutustui niin tuo kuva kyllä varisi pois. Tietenkin neiti Marplen aseman takia on hyvä, jos hänet laitetaan aina juoru-akka-kategoriaan. Murhaaja ei osaa pelätä häntä.

Tarina muistutti muutenkin "Roger Ackroydia": kylän merkkiherra murhataan, on epämääräisä sukulaisia, onneton rakkaustarina ja sivullinen, joka tutkii asiaa poliisin rinnalla. "Rogerissa" murhaaja vaan oli tuo samainen sivullinen...

Lukemani suomennos lienee 1950-luvulta ja välillä sen kyllä huomaa. Toisaalta on kyllä omituista että eroja on kuitenkin niinkin vähän nykysuomennoksiin verrattuna. Epäilen myös että nykysuomentajien tyyli kumpuaa vanhoista suomennoksista ja nykysuomennokset muistuttavat enemmän vanhoja suomennoksia kuin nykykieltä.

Agatha Christie: Murha maalaiskylässä (Murder at the vicarage 1930) WSOY, suom. Eila Pennanen
Arvio: **** Klassikko

Dorothy L. Sayers ja Agatha Christie: Murha yksinoikeudella - Ruumis varjostimen takana

Kirjassa oli kaksi erillistä tarinaa, joita olivat kirjoittaneet useat "Detection Clubin" jäsenet. Lisäksi kirjaa oli suomentanut kymmenkunta henkeä. Tämä aiheutti sellaisen sekavuuden ja epäjatkuvuuden, että lukukokemus häiriintyi pahasti.

Ensimmäinen tarina "Murha yksinoikeudella" oli sentään suunniteltu yhdessä, joka kai tarkoitti sitä, että kirjoittavat tiesivät koko ajan murhaajan. Jälkimmäisessä tarinassa "Ruumis varjostimen takaa" oli tunnelma paljon sekavampi. Loppuosan kirjoitajat eivät kai tienneet kuka oli murhaaja vaan he päättelivät sen itse. Tämä näkyi juonessa.

Jälkimmäisen tarinan alkukohtaus lähenteli jopa Hitchcockin parhaita kauhun rakentelukohtauksia. Siis salapoliisiromaaniksi se oli kauhua. Kauhuromaaniksi se olisi ollut pliisua...

Dorothy L. Sayers, Agatha Christie ja muita Detection Clubin jäseniä: Murha yksinoikeudella (The scoop 1931) - Ruumis varjostimen takana (Behind the screen 1930) WSOY, suom. Auli Rantanen, Tiina Kinnunen, Tiina Koskimaa, Anne Kylliäinen, Marita Laakso, Päivi Laakso, Anssi Pasila, Ulla Ritvanen, Irma Roiha, Jerry Silván ja Jaana Tiihonen
Arvio: *** Melkein kauhua

Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus

Kirjan tapahtumiin osallistuvat samat henkilöt kuin "Rakkauskirjeiden salaisuudessa". Päähenkilönä oli tällä kertaa Bundle, joka jäi taustahahmoksi em. kirjassa. Bundle tutki omituista salaseuraa ja ystäviensä kuolemaa omituisella kokoonpanolla.

Juoni ei ollut missään kohtaa järin uskottava ja hahmot olivat huonoja. Ainoastaan tarkastaja Battle oli uskottava, mutta loppuratkaisu vesitti senkin. Ei edes huvita kirjoittaa koko kirjasta...

Olen oikein odottanut, että löytäisin oikeasti huonon Christien kirjan. Tässä se nyt on. Kohta puoliin vastaan tulee myös Mary Westmacottin nimellä kirjoitettu romaanit, jotka lienevät ällöä tavaraa.

Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus (The seven dials mystery 1929) WSOY, suom. Helena Luho
Arvio: ** Odotettua heikompi

Agatha Christie: Sininen juna

En muista koska olen viimeksi lukenut tämän, mutta pitkä aika siitä ei voi olla, koska alusta lähtien tiesin kuka on murhaaja, jopa ennen kuin koko murhaa oli edes tehty... Voi myös olla, että olen katsonut tämän televisiostakin, mutta viime aikoina olen suorastaan vältellyt Christien tv-esityksiä, etteivät ne pilaisi lukukokemusta. No tämä kirja oli siis tietyllä tavalla "pilalla" alusta lähtien.

Juoni oli rakennettu niin, etä epäiltyjä murhaajia oli kaksi: murhatun aviomies ja rakastaja. Jälkimmäinen pidätettiin ensin, sitten vapautettiin ja aviomies pidätettiin pitkäksi aikaa. Loppujen lopuksi Poirot selvitti, että murhaaja olikin aivan kolmas henkilö, joka ei vain oikein ollut osannut päättää kumman edellä mainituista lavastaisi syylliseksi. Hieno ajatuskuvio!

Kummallinen suomennos oli palvelustyttö. Nimittäin heti seuraavassa lauseessa häntä tituleerattiin naiseksi. Kai sanalle maid voisi keksiä paremmankin suomennoksen...

Agatha Christie: Sininen juna (The mystery of the blue train 1928) WSOY, suom. Aarre Pipinen
Arvio: *** Flaati

Agatha Christie: Neljä suurta

Kirja koostui monista pienistä, mutta nerokkaista kohtauksista, joissa Poirot yritti kampittaa oveluudellaan Neljää Suurta. Sikäli tämä siis oli erilainen Poirot, että varsinainen juttu oli niin iso, että matkan varrella piti ratkoa monta juttua. Toisaalta myös Poirot rakensi juttuja ansoiksi vastustajiaan varten.

Minulle oli yllätys, että Christie on kirjoittanut näinkin spektaakkelimaisen kirjan, jos sitä peilaa aikaan koska se on kirjoitettu. Varsinainen juoni oli jopa hiukan jamesbondmainen maailmanpelastustarina ja loppuratkaisu muistutti minkä tahansa toimintaelokuvan loppuhuipennusta.

Kapteeni Hastings kuvataan kyllä jopa hiukan naismaisesti. Vai mitä ajattelette seuraavasta: Automatka kesti pari tuntia. Se oli todella ihana...

Agatha Christie: Neljä suurta (The big four 1927) WSOY, suom. Anna-Liisa Laine
Arvio: **** Edelläkävijä

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha

Paras tähänasti tälläerää lukemani Christie. Kirjan ennenkuulumaton loppuratkaisu herätti aikanaan kai runsastakin huomiota. Minusta se oli vähintä mitä Christieltä voi odottaa. Ehkä nykyaikana ollaan sellaisten monimutkaisten juonten verkostossa keskellä Kovaa lakia, CSI:tä, Ilman johtolankaa ja muita Jerry Bruckheimereita, että tällaiseen on totuttu. Tällaisella siis tarkoitan sitä, että murhaaja olikin kapteeni Hastingsin roolin ominut muistiinkirjoittaja ja Poirotin avustaja. Minusta tästäkin ratkaisusta annettiin viitteitä muutamassakin kohtaa ja toisaalta tohtori Sheppard pysyi koko ajan yhtenä noin kolmesta epäillystä.

Se että Sheppardin sisko mainitaan jonkinlaisena neiti Marplen esiasteena, on minusta hölmöä. Carolinehan on ärsyttävä tuppautuva juoru-akka kun taas neiti Jane Marple on arvokkaasti käyttäytyvä, huomaamaton ikäneito.

Suomennos oli mielenkiintoinen. Sukututkimusharrastukseni perusteella luulen, että suomentaja on hyvin kaukainen serkkuni, nimittäin jos hän on kotoisin Länsi-Uudeltmaalta. Siihen taas viittaa eräs ilmisevä asia: kohta-sanan käyttö heti-merkityksessä. Esim. Olin yhdistänyt hänet tuntemattomaan mieheen jo aikoja ennen kun näimme tuon miehen - kohta kun olin löytänyt kynän. Mummini sanoi aina noin: Kyl mää sen tiesin koht!

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha (The murder of Roger Ackroyd 1926) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: **** Yllätyksellinen

Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus

Tästä kirjasta puuttui kokonaan päähenkilö-salapoliisi, mutta ei se menoa haitannut. Erityisen mehevä oli alkukappale, jossa Jimmy McGrath kertoi ystävälleen Anthony Cadelle mitä Anthonyn tulisi hänen puolestaan tehdä. Jimmy kertoi sekavasti ja poukkoillen ja Anthony keskeytti koko ajan, mutta silti jännitys säilyi ja oikeastaan tuon alun takia kirja pysyi niin kiinnostavana loppuun asti.

Toinen kohtaus, joka jäi erityisesti mieleen oli se kun Virginia Revel kertoi tuntemattomasta ruumiista olohuoneessaan Anthonylle. Siitä tuli mieleen Hitchcockin elokuva "Mutta kuka murhasi Harryn". Ongelmat olivat aika saman tyyppisiä.

Kirjan tapahtumat sivuavat kuvitteellisen Herzoslovakian tasvaltaa. Maa on vähän kuin Romanian ja Moldovan sekoitus jossa on valmisteilla vallankaappaus. Harvinaisen oivaltava juoni kokonaisuudessaan. Kirjan nimi vaan on harhaanjohtava, rakkauskirjeillä oli loppujen lopuksi kovin vähän tekemistä itse tarinan kanssa.

Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus (The secret of Chimneys 1925) WSOY, suom. Kirsti Kattelus
Arvio: **** Hauska

Agatha Christie: Poirotin varhaiset jutut

Tarinat ovat lyhyitä ja siksi niitä oli paljon helpompi seurata kuin pitkiä. Monessakin tarinassa tiesin ratkaisun jo ennen kun Poirot sen paljasti. Toisaalta tästä on turha vetää johtopäätöstä, että olisin jotenkin nopea-älyinen. Eilen viimeksi tosielämä näytti, ettei hoksottimet taida koko aikaa olla päällä.

Esimerkiksi viimeisessä tarinassa "Kadonneen testamentin arvoitus" oli todella helppo tietää missä testamentti oli, koska kirjekuori avaimenperänä oli niin hölmö ajatus, että se heti herätti huomioni.

Tämä olisi hieno kirja jollekin ensimmäiseksi Poirot-kirjaksi!

Agatha Christie: Poirotin varhaiset jutut (Poirot investigates 1924) WSOY, suom. Aulis Rantanen, Päivi Alaranta, Jyrki Harkko, Risto Jukko, Timo Keränen, Anita Lök, Soili Määttä, Pirkko Ojanne, Arja Romunen, Anne Siltala ja Reijo Siponen
Arvio: *** Hauskoja tarinoita

Agatha Christie: Ruskeapukuinen mies

Kirja oli melko lapsellinen tarina tytöstä, joka lähtee etsimään seikkailua. No, seikkailu tulla tupsahtaa eteen ja rakkauskin samalla. Niin sitä sitten elellään yhdessä elämä onnellisina loppuun asti.

Tämä oli enemmän rakkaustarina kuin salapoliisiromaani. Muistelin kyllä että Christie on näihinkin tarinoihin sortunut, muta en muistanut että ne olivat näin ällöjä. Ajankuva on mielenkiintoinen. Ihminen kuuluu siihen luokkaan johon on syntynyt vaikka rahat loppuisikin kesken kaiken. Kaikki on vaan niin suoraviivaista.

Agatha Christie: Ruskeapukuinen mies (The Man in the Brown Suit 1924) WSOY, suom. Saima-Liisa Laatunen
Arvio: * Aika huono jopa

Agatha Christie: Golfkentän murha

Joskus tuntuu hassulta, että tällainen "huonokin" Christie on näin hyvä. Tätä ei kai pidetä minään mestariteoksena, mutta tämäkin on todella hyvä tavallisella mittapuulla. Mutta jotta voisin erotella näitä Christien kirjoja, minun on pakko käyttää erityistä Christie-asteikkoa!

Golfia tuntematta mietin pitkään mitä tuossa alkuteoksen nimessä sana "links" tarkoittaa. Se ei siis ole saksaa ja tarkoita vasenta vaan se on "Isossa-Britanniassa hiekkapohjaisista, dyynimäisistä ja ruohopeitteisistä merenranta-alueista käytetty nimitys. Golfkenttien alkukoti ja usein lähes sinällään käyttökelpoinen golfkentän maapohja." Olisi tietenkin hiukan tyhmää nimetä kirja "Murha golfkentälle sopivalla maapohjalla". Ymmärrän siis miksi nykyiseen nimen käännökseen on päädytty vaikka se ei olekaan täydellinen käännös.

Poirotin päättelykyky on kyllä mieletön, mutta ehkä minäkin alan päästä jo jyvälle. Lähes kaikki johtolangat olivat saaneet minunkin hoksottimeni heräämään niin että huomasin että niissä oli jotain erikoista. En tietenkään nähnyt mihin ne johtaisivat. Christien suhtautuminen naisiin on kyllä hauskaa. Naiset voidaan usein eliminoida tekijöiden joukosta vain koska he ovat "heikompia". Yleensä sillä viitataan fysiikkaan, mutta olen varma että joskus siihen sisältyy myös usko naisten henkiseenkin alemmuuteen. Silti yksittäiset naiset kuvataan henkisesti vahvoiksi ja oveliksikin.

Agatha Christie: Golfkentän murha (Murder on the links 1923) WSOY, suom. Niilo Pakarinen
Arvio: *** Nokkela

Agatha Christie: Salainen vastustaja

En muista koska olen lukenut tämän ensimmäisen kerran, mutta en ollut varmaan vielä ylä-asteellakaan silloin. Muistan vain kuinka Tuppence-neiti oli suosikkini: reipas, oma-aloitteinen, aikaansaapa.

En muistanut juonta kovin hyvin, mutta tunnistin murhaajan heti kun hänet mainittiin. Siitä voisi päätellä että muistan kuitenkin jotain. Tarina muistutti vähän Boullen "Herrasmiehen ammattia". Boullen kirja julkaistiin kuitenkin vasta 1960-luvulla joten on helppo päätellä kumpi teos oli ensin. Tässäkin oli täysi psykopaatti, herra Brown, joka manipuloi kaikkia pääministeristä lähtien.

Luulen, että tämä kirja on jäänyt Christien muun tuotannon varjoon. Tämä on hyvä kirja, muttei millään Christien parhampien tasoa. Rima on kuitenkin hyvin korkealla.

Agatha Christie: Salainen vastustaja (The secret adversary 1922) WSOY, suom. Eva Siikarla
Arvio: *** Legendaarinen