18.12.2012

Antti Tuuri: Rauta-antura

Olen tainnut ihan epähuomiossa jättää pari viimeisintä Tuuria lukematta, mutta yritän paikata. Näitähän on helppo lukea, koska paksuudestaan huolimatta tekstiä on vähän ja se on lyhyinä, yksinkertaisina, selittävinä lauseina. "Miehet huusivat junaa pysähtymään. Se ei kuitenkaan huutamalla pysähtynyt,.." Joku muu olisi kirjoittanut "Miehet yrittivät pysäyttää junaa huutamalla, mutta turhaan."

Kirjassa matkataan nuoren sotilaan mukana Lapin sotaan, vaikkei rintamalle koskaan oikeastaan päästäkään. Kirja valottaa sellaisia sodan tilanteita ja sattumuksia, joita on vaikea kuvitella, mutta saattaa olla tapahtunut, tai sitten ei.

Tuurin kirjoitustapa on niin hauska, että välilä vakavatkin asiat naurattivat!

Antti Tuuri: Rauta-antura (2012) Otava
Arvio: **** Hyvä

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet

Tämä on nyt se kirja jossa "Erlendur vain vaeltelee jäätiköllä ja etsiskelee itseään" kuten totesin aiemmin. Erlendur on etsitynyt vanhaan kotitaloonsa löytääkseen kauan sitten kadonneen pikkuveljensä.

Varsinainen mysteeri on Matthildur, joka on kadonnut jo vuosikymmeniä ennen Erlendurin veljeä. Samalla tapaa kuin "Ilman johtolankaa"-sarjassa tässäkin edetään vihjeestä seuraavaan henkilöön ja lopuksi palataan syylliseen.

Arnaldur on hieno kertoja, joka omalla hämärällä tavallaan raottaa meille mantereella asuville islantilaista mielenlaatua. Esimerkiksi kuivakalan hakkaaminen vasaralla on varmasti tarpeen, mutta ehkä hiukan vaikeasti hahmoteltavissa suomalaiselle, joka hankkii kalansa kaupan tiskistä.

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet (Furðustrandir 2010) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Hyvä tarina

9.12.2012

Barbara Demick: Suljettu maa

Kirjailija on amerikkalainen toimittaja, joka on käynyt Pohjois-Koreassa ja haastatellut loikkareita Etelä-Koreassa. Erityisesti kirjailijan amerikkalaisuus asettaa tekstit omaan lokeroonsa, mutta kiinnostuin aiheesta ja ajattelin tutustua aiheeseen muistakin lähteistä.

Pohjois-Korea on meillä aika paljon uutisissa, mutta esimerkiksi nälänhädän syvyys on jäänyt meillä huomaamatta. Toisaalta on merkillistä että loikkaaminen ei ole ollenkaan mahdotonta, mutta silti suurin osa ei edes harkitse sitä.

Barbara Demick: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa (Nothing to envy - ordinary lives in North Korea 2011) Atena
Arvio: **** Hyvin kiinnostava

Camilla Läckberg: Pahanilmalintu

Kirjan kannessa lukee "Agatha Christien perillinen Camilla Läckberg on tuonut perinteisen murhamysteerin nykyaikaan". Lause on silkkaa myynninedistämispuhetta ilman totuuden häivääkään.

Läckberg rakentaa juonta huonosti ja ennalta-arvattavasti. Henkilöt ovat täysin tyyppinsä mukaisia, jotka on kaikki nähty jo aiemminkin. En näe mitään syytä lukea tätä tai tämän kirjailijan muitakaan teoksia.

Camilla Läckberg: Pahanilmalintu (Olycksfågeln 2006) Schildts
Arvio: * Aika huono

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tarinat ovat hyviä ja loppuunasti mietittyjä. Päähenkilö on erittäin tarkkanäköinen ympäristön huomioitsija. Olin pelottavan monta kertaa täysin samaa mieltä mielensäpahoittajan kanssa.

Termi "pahoittaa mielensä" saa tässä paljon syvemmän merkityksen kuin sillä oli aiemmin mielessäni. "Kyllä minä niin mieleni pahoitin, että sen mielen pahoitin vaikken mitään tehnyt" mielensäpahoittaja toteaa loukattuaan miniäänsä sanomalla lapsenlapselleen että kai nakki on enemmän eläin kuin miniän tarjoama kalkkuna.

Erityisesti tarina "Likhtistä" kosketti minua, vaikken jahtimakkarasta välitäkään. Mihin me "likhtiä" tarvitaan, miksei merkintä voi olla "kevyt" ja miksei se lue paketissa tarpeeksi isolla?

Hassu yksityiskohta oli Raivo Ruusna, jonka Kyrö mainitsee jossain välissä. Tätä ennen lukemassani kirjassa "Skoudena Stadissa" Sillanpääkin mainitsee saman roiston. Piti oikein googlata ko. herraa kun se tuli kaksi kertaa vastaan näin lyhyen ajan sisällä.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (2010) WSOY
Arvio: **** Vaan niin hauska

Seppo Sillanpää: Skoudena Stadissa

En olisi välttämättä tullut ikinä lukeneeksi tätä kirjaa, mutta se vähän niinkuin käveli vastaan ja päätin lukea sen. Kirja on omaelämänkerta helsinkiläisestä poliisista. Kirjailija ei ole hyvä kirjoittamaan, mutta hän tuntee aiheensa hyvin ja on hyvä ja johdonmukainen kertoja.

Tämä on hyvää rinnakkaislukemistoa Nykäs- ja Sipilä-faneille: katsotaan Helsinkiä Janssonin ja Takamäen silmin, erona on vaan se että tämä on totta. Sillanpää maalaa itsestään vähän sellaisen komisario Jansson-maisen kuvan, vähän kapinallinen, sarkastinen ja sopeutuvainenkin loppujen lopuksi.

Minua yllätti eniten tapa jolla rikokset tutkitaan: valitaan sellaiset rikokset/tekijät, joista saadaan todisteet varmasti kasaan. Tutkimatta saattaa jäädä isojakin juttuja, jos samat syylliset saadaan jostain muusta varmasti poseen. Toinen yllättävä asia on rikollisten tyhmyys. Olen sen kyllä kuullut aiemminkin, mutta ilmeisesti suuri osuus rikosten selvittämisestä perustuu rikollisten omaan hölmöyteen.

Sillanpää ei epäröi haukkua esimiehet, lainsäätäjät ja kaikki jotka haukut ansaitsee.

Seppo Sillanpää: Skoudena Stadissa (2012) Crime time
Arvio: **** Suosittelen dekkarifaneille