Carl-Johan Vallgren: Varjopoika

Sinänsä varmaan ihan ok kirja, mutta jätti kaikessa kamaluudessaan suuhun vähän kauhun maun.

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika (Skuggpojken 2013) Otava, suom. Maija Kauhanen
Arvio: *** Liian kamala

Lars Kepler: Nukkumatti

Tulitodistajan arvostelua kirjoittaessani päättelin, että Jurek Walter pääsee vapaaksi tai karkaa hanniballestermäisesti. Jälkimmäinen nyt sitten toteutuu...

Kirjan juoni on taas niin kipeä, että näihin pitäisi laittaa joku varoitus herkkähermoisille.

Lars Kepler: Nukkumatti (Sandmannen 2012) Tammi, suom. Anu Koivunen
Arvio: *** Aivan liian pelottava

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 2. Sairaus

Tässä oli kaikki ne kohtaukset, jotka "puuttuivat" ensimmäisestä ja viimeisestä osasta. Kannattanee lukea nämä kirjat oikeassa järjestyksessä...

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 2. Sairaus (Torka aldrig tårar utan hanskar - 2. Sjukdomen 2013) Johnny Kniga, suom. Otto Lappalainen Arvio: ** Turha

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 3. Kuolema

Harvemmin tulee kirjoja näin väärässä järjestyksessä luettua, mutta nyt elämäntilanne näyttää olevan sellainen, ettei ajatus oikein enää pysy johdonmkaisena koko ajan. Onneksi olin nähnyt tv-sarjan, joten varsinaista aukkoa ei juoneen jäänyt. Kirjassa pelataan niin paljon takaumilla, etten edes tajunnut yhden kirjan jääneen väliin ennen kuin aloin kirjoittamaan tätä arvostelua ja etsimään vanhoja arvostelujani.

Kirjassa otettiin tällä kertaa paljon kantaa homoseksuaalien kohteluun ja poliittiseen tilanteeseen Tukholmassa 1980-luvulla. Ehkä historia auttaa ymmärtämään nykytilannettakin...

Vaikka kirjassa oli surullinen loppu, Rasmushan kuolee, se on tullut selväksi jo ensimmäisessä kirjassa eikä pitäisi olla mikään yllätys kellekään. Tietyllä tavalla loppu on onnellinen, koska Benjamin ja muut henkiin jääneet jatkavat elämäänsä ja keski-ikäistyvät pikku hiljaa.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 3. Kuolema (Torka aldrig tårar utan hanskar - 3. Döden 2013) Johnny Kniga, suom. Otto Lappalainen Arvio: **** Poliittisesti kantaaottavampi

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus

On tietenkin väärin arvostella kirjaa niiden odotusten perusteella, jotka TV-sarja aiheutti. No tilanne on kuitenkin se, että TV-sarja on jo katsottu kun kirjoja vastata käännetään. TV-sarja oli koskettava, mutta samalla myös hiukan sekava. Kirja antoi vastauksia moniin epäselväksi jääneisiin tilanteisiin TV-sarjassa. Saman asian olisi voinut ajaa se, että olisi katsonut TV-sarjan kokonaan uudelleen.

Hesarin kuukausiliitteessä oli vähän aikaa sitten juttu AIDS:n ja HIV:n tulosta Suomeen. Gardell käsittelee samaa asiaa Ruotsin näkökulmasta. "Homorutto" kuulostaa hurjalta, mutta tilanteessa, jossa kukaan ei tiennyt mikä tauti on ja toisaalla se levisi nimenomaan tässä yhdessä yhteisössä, lienee nimityskin perusteltu.

Kirjan varsinainen tarina on Benjaminin ja Rasmuksen rakkaustarina, joka päättyy aikanaan Rasmuksen kuolemaan. Benjamin on jehovan todistaja, jonka syntilistalla joulun vietto on suunnilleen yhtä iso synti kuin homoseksuaalisuus. Luterilaisen nykymittapuun mukaanhan kumpikaan ei ole kovin iso synti.

Odotin koko kirjan ajan, että päästään niihin Benjaminin ja Rasmuksen onnellisen arkielämän hetkiin, joita TV-sarjassa oli. Ei päästy. Kirja loppuu heidän tapaamiseensa ja nuo onnelliset hetket keskittynevät sarjan toiseen osaan. Kolmannen osan nimi on "Kuolema" ja sisältökin on siten helppo arvata.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus (Torka aldrig tårar utan hanskar - 1. Kärleken 2012) Johnny Kniga, suom. Otto Lappalainen
Arvio: *** Ei tapahtunut oikein mitään

Jens Lapidus: Lukususelämää

Tämä on Lapiduksen "Stockholm noir"-sarjan viimeinen osa. Kaikki päähenkilöt yhtä ammattitappajaa lukuunottamatta ovat tuttuja, ainakin päällisin puolin, sarjan aiemmista osista. Juoni seurasi suunnilleen samaa kaavaa kuin aiemmat eli ei ollut liian ennalta-arvattava, paljon monimutkaisia suunnitelmia, joista osa onnistuu ja osa menee täysin pieleen. Uutena teemana oli Venäjän mafia ja yhden päähenkilön homoseksuaalisuus.

Pidän Lapiduksen tavasta kirjoittaa. Hän pystyy pyörittämään kolmea eri henkilöä samassa tapahtumakehyksessä kronologisesti ja samalla niin, ettei lukija putoa kärryiltä hetkeksikään. Kirjan nimi johti vähän harhaan: luksuselämää vietettiin kirjassa paljon vähemmän kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Kaikki kolme päähenkilöä liittyivät kuitenkin luksukseen: Nataliella olisi ollut siihen periaatteessa mahdollisuus, mutta etninen tausta ja oma haluttomuus erottivat hänet siitä, Martin oli syntynyt luksuselämään, mutta omilla valinnoillaan ajautunut siitä yhä kauemmas ja Jorge unelmoi siitä niin kuin ennenkin, turhaan.

Hauska ykstyiskohta oli Lapiduksen viittaus aiempiin kirjoihinsa Natalien kirjahyllyssä. Muistaakseni II-osassakin viitattiin Lapiduksen kirjoihin "sen lakimiehen kirjoina".

Jens Lapidus: Lukususelämää (Livet deluxe - Stockhom noir III 2011) Like, suom. Jaana Nikula
Arvio: *** Vähän tylsä (ja iso)

Jens Lapidus: Siisti kosto

Tässä pyöritään samoissa ympyröissä kuin edellisessäkin kirjassa, mutta päähenkilöt on vaihtuneet ja edellisen kirjan päähenkilöt pyörii tässä vain juonen reunamilla. Juoni ei rullannut kokaiinin ympärillä, vaan tällä kertaa keskityttiin enemmän yhteiskunnan yleisempiin mätäpaiseisiin.

Lapidus on onnistunut hienosti tekemään kakkos-osan joka hyödyntää edellistä osaa, mutta on samalla tarpeeksi erilainen, jotta kirja ei kärsisi vaikkei olisi edellistä lukenutkaan. En ole kuitenkaan ihan varma kannattaako Palmen murhaa tällaiseen sotkea. Voi kyllä olla, että se on niin olennainen osa ruotsalaista oikeusjärjestelmää, ettei siitä pääse pakoon, jos aikoo käsitellä Tukholman rikollisia.

Yksi päähenkilöistä oli poliisi ja hänen kohdallaan loppuratkaisu oli onnellinen, mutta täysin epäuskottava.

Jens Lapidus: Siisti kosto (Aldrig fucka upp - Stockholm noir II 2008) Like, suom. Anu Koivunen
Arvio: **** Taas mennään

Jens Lapidus: Rahalla saa

En tiedä miksi olen ohittanut Lapiduksen toistuvasti määrätietoisesti joka paikassa. Ehkä olen lukenut kirjailijasta jotain kielteistä tai olen lukenut jostain muusta jotain kielteistä ja yhdistänyt sen Lapidukseen virheellisesti.

Olin "tuhlaamassa" kirjakaupassa lahjakorttiani matkakirjoihin, kun kassan myyjä suositti kokeilemaan Miki-kirjaa. Se on siis sellainen tosi pieni, jota luetaan pystysuuntaan. Sivutkin on kuin raamattupaperia. Olin jo lukenut pari päällimmäisenä ollutta, mutta Lapidus osui käteen kolmantena.

Formaatti on täydellinen: kirjaa voi pitää mukana pienessäkin käsilaukussa ja kirjaa on helppo lukea bussipysäkillä, junassa ja sohvalla. Tämä nimenomainen kirja oli vielä niin jännä, että pohdin voisiko sitä lukea töissäkin, mutten sentään moiseen sortunut...

Juoni oli aluksi sekava, koska seurattiin kolmea hyvin erilaista henkilöä: jugoslaavi-taustainen jääkaappi, chileläistaustainen huumediileri ja ruotsalaistaustainen wannabe. Jo ennen puolta väliä alkoivat juonet takertua toisiinsa. Kun sain kirjan loppuun, ensimmäinen ajatus oli jatko-osan löytäminen. Löysinkin sen sitten saman kirjakaupan laatikosta. Näitä Miki-kirjoja on vaikea löytää kaupasta, koska niitä on vielä aika vähän ja toisaalta ne vie niin vähän tilaa, ettei niitä huomaa kaupassa.

Juonessa oli monia tuttuja teemoja. Esim. poliisin Nova-projekti vaikutti tutulta jostain Sipilän kirjasta. Tarkistin netistä ja huomasinkin että projekti on ihan todellinen. No aina sitä oppii uutta. Toinen tuttu teema oli salakuljetettavan kokaiinin sijoittaminen vielä kasvavien kaalien sisään. Samanlainen tarina on ollut muistaakseni jossain tv:n poliisisarjassa. Erikoista tarinassa oli onnellinen loppu, ainakin jonkun kannalta siis.

Miko-kirjan jälkeen tavallisen kirjan lukeminen on tosi turhauttavaa, koska on tunne että kirja on niin iso, ettei sitä voi ottaa mukaan. Tiedä sitten miten tällaiset kirjat pärjää kirjastossa, koska sivut eivät vaikuta kovin kestäviltä.

Jens Lapidus: Rahalla saa (Snabba cash - Stockholm noir I 2006) Like, suom. Anu Koivunen
Arvio: **** Vei mukanaan

Leif GV Persson: Matkan pää

Taidan olla jotenkin sekasin kun alotin tämänkin sarjan ilmeisen viimeisestä kirjasta. Oletan ainakin että kyseessä on sarja.

Päähenkilö Lars Martin Johansson oli harvinaisen "normaali" ruotsalais-dekkarin päähenkilöksi. Oletan tämänkin asian "korjaantuvan" jos luen sarjan aikaisempia osia.

Juoni oli uskottava muuten, mutten usko että Ruotsissakaan eläkkeelle jäänyt poliisi saisi käsiinsä vanhan murhan papereita. Ainakaan ilman sen suurempia kysymyksiä ja ihan laatikkokaupalla.

Täydellisen epäuskottava hahmo oli Max. Hän oli juuri sellainen kuin tuohon tilanteeseen kuului, mutta tosielämähän ei olisi sellaista. Maxin olisi kuulunut pettää edes kerran (sitä nenäverenvuodatusta ei edes lasketa).

Leif GV Persson: Matkan pää (Den döende detektiven 2010) Otava, suom. Kari Koski
Arvio: *** Ihan hyvä

Lars Kepler: Paganini ja paholainen

Kirjassa on yli 600 sivua ja luin sen reilusti alle vuorokaudessa. Ei siis taida olla mikään ihme jos kirja tuntui saavan minusta liian suuren "otteen", hetkeksi. Ei kai mitään kirjoja ole tarkoitettu luettavaksi tällä tavalla, mutta se vaan on minun tapani.

Tämäkin oli poukkoileva ja nopeatempoinen kuten "Hypnotisoijakin". Monen kappaleen ja päivän mittainen takaa-ajo sai aikaan jonkinlaisen pelkoreaktion, muttei mitään sellaista "todella kamalaa" kuin "Hypnotisoija". Joona Linna esitti ehkä vähän vähemmän suomalaista kuin viimeksi, mutta ihan liikaa kuitenkin. Miksi jokaisen ruotsalaisen sankari-poliisin pitää olla jotenkin outo? Vrt. Barbarotti, Grens. Alkaa tulla ikävä vanhaa kunnon Wallanderia.

Lars Kepler: Paganini ja paholainen (Paganinikontraktet 2010) Tammi, suom. Elina Uotila
Arvio: *** Liian "täysi"

Anders Roslund & Börge Hellström: Lokero 21

Roslund ja Hellström kirjoittavat sujuvasti ja juonet ovat aina hyvin rakenneltuja ja ottavat vielä kantaakin yhteiskuntaan, MUTTA...

Tässä nimenomaisessa kirjassa oli iso vika. Grens pimitti todisteita suojellakseen kuolleen ystävänsä perhettä. Se oli jo ihan tarpeeksi kamalaa, kun samalla tiesi että Grens sai jatkaa poliisina. Olenhan lukenut myös tulevan kirjan "Tyttö katujen alta". Tilannetta pahensi se, että Grensin alainen Sundqvist jatkoi todisteiden salailua samasta syystä. Lopussa lukijalle paljastetaan, että nimenomaan tuon kuolleen ystävän vaimo onkin pahin pahis koko jutussa. Poliisit eivät saa sitä kuitenkaan koskaan tietää.

Tämä negatiivisuus melkein pilasi koko lukukokemuksen. Aloin melkeinpä vihata tätä kirjaa. Ei se kai vihaani kuitenkaan ansaitse...

Anders Roslund & Börge Hellström: Lokero 21 (Box 21 2005) WSOY, suom. Veijo Kiuru
Arvio: *** Ihan kamala, siis ei kirjana vaan juoneltaan

Anders Roslund & Börge Hellström: Tyttö katujen alta

Ruotsalaiset dekkarit ovat pääsääntöisesti hyviä, mutta tämä oli tavallistakin parempi. Taidankin lukea näitä lisää...

Juonessa otetaan kantaa kansankodin ja koko Euroopan hyvinvoinnin puutteeseen ihan Mankellin hengessä. Katulapsia tuodaan Romaniasta Ruotsiin, mutta samalla niitä löytyy myös kaupungin alta. Erityisesti komisario Grensin usko siihen, että ongelma poistuu kun ajaa kodittomat maan alta pois, on uskomattoman naiivi, mutta samalla tyypillinen viranomaisille. Kysymys siitä, että onko ihmisellä oikeus olla piilossa ja erakko, vaatisi lisää keskustelua täälläkin.

Anders Roslund & Börge Hellström: Tyttö katujen alta (Flickan under gatan 2007) WSOY, suom. Sanna Manninen
Arvio: **** Tosi hyvä

Lars Kepler: Hypnotisoija

En ole pitkään aikaan pelännyt minkään kirjan takia näin paljon. Kirjan alussa teini-ikäinen poika tunnustaa tappaneensa vanhempansa ja sisarensa erittäin julmasti. Syy ei kuitenkaan käy ilmi tunnustuksesta. Se tekee asiasta vielä pahemman. Kun syy sitten aikanaan selviää, niin se ei ole looginen kuin tuon sairaan teinipojan mielestä. Silloin lukijalle kuitenkin annetaan edes jokin syy ja teko lakkaa olemasta ihan niin kammottava.

Harvemmin tukholmalaisdekkareissa suomalaiset esiintyvät muina kuin pikkurikollisina tai luusereina. Tässä on toisin. Komisario Joona Linna ei taida olla oikeasti edes ruotsinsuomalainen, mutta ainakin lähellä sitä. Hän kuuntelee autossakin suomalaisia tangotähtiä... Yksi pahiksista taas, joka lopussa paljastuukin hyvikseksi, on nimeltään Jussi.

Kirjan tempo oli metka, samaan aikaan nopea ja hidas. Nopeudella tarkoitan danbrownmaista sinkoilua ja koko ajan menossa oloa ilman lepo- tai ruokahetkiä. Vaikka edettiinkin näin niin silti yhtäkkiä olikin kulunut päiviä ja jopa viikko, johon viittaan tuolla hitaudella.

Lars Kepler: Hypnotisoija (Hypnotisören 2009) Tammi, suom. Saara Villa
Arvio: **** Kammottava

Lisa Marklund & James Patterson: Postikorttimurhat

Luin kirjan ennen kuin tutustuin kirjoitusprosessiin sen enempää. Prosessin ongelmiin nähden kirja on tosi hyvä. Marklund on joutunut toimimaan yhteistyössä kahdella kielellä. Ilmeisesti hän kuitenkin kirjoitti ruotsiksi. Wikipedian Patterson-sivun mukaan kirjaa ei ole vielä edes julkaistu! Ehkä sitä ei sitten ole julkaistu vaikka Amerikassa, mutta Suomessa se ainakin oli ja ruotsinkielinen tekstikin taitaa olla olemassa, koska siitä tämä oli suomennettu.

Juoni oli kekseliäs (raaka) ja monipuolinen (sairas). Luin kirjan yhdeltä istumiselta 2,5 tunnissa. Kirja oli siis lyhyt, mutta vangitseva. Loppuratkaisu ei paljastunut kokonaan edes ihan lopussa (tappoiko Sylvia vanhempansa?).

Marklund kaipaisi Pattersonin kaltaisia valjaita useamminkin. Tällä kertaa ei tarvinnut lukea ollenkaan miten Annika Bengtzon kääntää alushousunsa...

Lisa Marklund & James Patterson: Postikorttimurhat (Postcard killers 2010) Otava, suom. Päivi Kivelä
Arvio: *** Parempi kuin Marklund viime aikoina

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Tämä oli hyvin selkeä jatkoteos kirjalle "Tyttö joka leikki tulella". Kannattaa siis lukea nämä Larssonin dekkarit järjestyksessä.

Arvostelin edellistä kirjaa siitä, että se oli väkisin tehty jatko-osa edelliselle kirjalle. Tässä kirjassa ei ole sitä vikaa. Tässä kyllä sidotaan ne kymmenet langanpäät jotka edellisestä jäivät roikkumaan mutta siihen oli selkeä tarve. Edellisessähän Lisbeth jää henkihieverissä odottelemaan ambulanssia. Tässä hän tervehtyy ja lähes kaikki häneen liittyvät väärinkäytökset ja salaisuudet selvitetään.

Suomentaja on keksinyt tässä kirjassa ainakin yhden käännöksen lisää ilmastointiteipille: hopeateippi.

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes 2007) WSOY, suom. Marja Kyrö
Arvio: *** Jännä

Henning Mankell: Syvyys

Nämä kaikki Mankellin Wallanderin jälkeiset kirjat (Tanssinopettajan paluu, Kiinalainen, Italialaiset kengät) ovat toistensa kaltaisia. Niissä on silmitöntä väkivaltaa, lähtemistä ja kaiken jättämistä ja täysin järjetöntä käytöstä. Toisaalta näitä samoja teemoja käsiteltiin jo Wallander-dekkareissakin. Niissä ei päähenkilö kuitenkaan syyllistynyt rikokseen.

Tässä kirjassa päähenkilö on ruotsalainen merenmittaaja vuosina 1914-15, joka tapaa saaristossa yksinelävän naisen ja pettää vaimoaan. Puolen välin jälkeen tarina sai koko ajan absurdimpia piirteitä.

Pieniä virheitäkin oli: on tyypillisen ruotsalaista Mankellille kuvitella, että ahvenanmaalaisen hylkeenpyytäjän nimi olisi täysin suomalainen.

Henning Mankell: Syvyys (Djup 2004) Loisto, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: ** Ihan samaa taas

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Kirjan alku on kutkuttavan jännittävä. Istuin bussipysäkillä ja missasin kaksi bussia kun keskityin lukemiseen...

Larsson osaa kyllä pitää juonen koko ajan riittävän selkeänä seurata ja samalla niin monisäikeisenä, etä koko ajan nurkan takana odottaa yllätyksiä. Kirjan päähenkilö Mikael Blomkvist tuomitaan kirjan alussa vankeuteen ja sakkoihin perättömästä jutusta. Kirjan lopussa hän kirjoittaa paljon pahemman jutun samasta aiheesta. Väliin mahtuu kuitenkin Vangerin suvun salaisuuksien ratkominen.

Kirjan ehdottomasti paras henkilö on Lisbeth Salander: 24-vuotias tyttö, jolla on holhooja, koska häntä pidetään jälkeen jääneenä. Hän taitaa kuitenkin olla kaikkein terävin henkilö koko kirjassa. Onhan tässäkin hahmossa vikansa. Jotenkin se on vähän liian täydellinen rooliinsa, mutta kirjailija on pitänyt linjansa täydellisestä hahmosta hyvin. Varsinkin se lopun pehmoilu kuuluu niin kuvioon, että vähän ällöttää.

Tämän kirjan juoni tuo auttamatta mieleen Lisa Marklundin kirjat, onhan tapahtumapaikkana Tukholma ja sen lähiseutu ja päähenkilönä toimittaja. Samalla tavoin tämäkin kirja vangitsi minut lukemaan kuin Marklundit, mutta jollain tavalla tämä on merkittävämpi. Ensinnäkin koska tämä on pitempi ja Mikael Blomkvistia on helpompi ymmärtää kuin Annika Bengtzonin jatkuvia "vääriä" valintoja.

Taidan lukea tämän Millenium-sarjan muutkin kirjat. On toisaalta helpottavaa tietää, että koukkuun näihin ei voi jäädä, koska näitä ei tule lisää enää näiden kolmen jälkeen...

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor 2005) WSOY, suom. Marja Kyrö
Arvio: **** Tähtiä on niin monta kuin dekkari voi saada