18.12.2012

Antti Tuuri: Rauta-antura

Olen tainnut ihan epähuomiossa jättää pari viimeisintä Tuuria lukematta, mutta yritän paikata. Näitähän on helppo lukea, koska paksuudestaan huolimatta tekstiä on vähän ja se on lyhyinä, yksinkertaisina, selittävinä lauseina. "Miehet huusivat junaa pysähtymään. Se ei kuitenkaan huutamalla pysähtynyt,.." Joku muu olisi kirjoittanut "Miehet yrittivät pysäyttää junaa huutamalla, mutta turhaan."

Kirjassa matkataan nuoren sotilaan mukana Lapin sotaan, vaikkei rintamalle koskaan oikeastaan päästäkään. Kirja valottaa sellaisia sodan tilanteita ja sattumuksia, joita on vaikea kuvitella, mutta saattaa olla tapahtunut, tai sitten ei.

Tuurin kirjoitustapa on niin hauska, että välilä vakavatkin asiat naurattivat!

Antti Tuuri: Rauta-antura (2012) Otava
Arvio: **** Hyvä

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet

Tämä on nyt se kirja jossa "Erlendur vain vaeltelee jäätiköllä ja etsiskelee itseään" kuten totesin aiemmin. Erlendur on etsitynyt vanhaan kotitaloonsa löytääkseen kauan sitten kadonneen pikkuveljensä.

Varsinainen mysteeri on Matthildur, joka on kadonnut jo vuosikymmeniä ennen Erlendurin veljeä. Samalla tapaa kuin "Ilman johtolankaa"-sarjassa tässäkin edetään vihjeestä seuraavaan henkilöön ja lopuksi palataan syylliseen.

Arnaldur on hieno kertoja, joka omalla hämärällä tavallaan raottaa meille mantereella asuville islantilaista mielenlaatua. Esimerkiksi kuivakalan hakkaaminen vasaralla on varmasti tarpeen, mutta ehkä hiukan vaikeasti hahmoteltavissa suomalaiselle, joka hankkii kalansa kaupan tiskistä.

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet (Furðustrandir 2010) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Hyvä tarina

9.12.2012

Barbara Demick: Suljettu maa

Kirjailija on amerikkalainen toimittaja, joka on käynyt Pohjois-Koreassa ja haastatellut loikkareita Etelä-Koreassa. Erityisesti kirjailijan amerikkalaisuus asettaa tekstit omaan lokeroonsa, mutta kiinnostuin aiheesta ja ajattelin tutustua aiheeseen muistakin lähteistä.

Pohjois-Korea on meillä aika paljon uutisissa, mutta esimerkiksi nälänhädän syvyys on jäänyt meillä huomaamatta. Toisaalta on merkillistä että loikkaaminen ei ole ollenkaan mahdotonta, mutta silti suurin osa ei edes harkitse sitä.

Barbara Demick: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa (Nothing to envy - ordinary lives in North Korea 2011) Atena
Arvio: **** Hyvin kiinnostava

Camilla Läckberg: Pahanilmalintu

Kirjan kannessa lukee "Agatha Christien perillinen Camilla Läckberg on tuonut perinteisen murhamysteerin nykyaikaan". Lause on silkkaa myynninedistämispuhetta ilman totuuden häivääkään.

Läckberg rakentaa juonta huonosti ja ennalta-arvattavasti. Henkilöt ovat täysin tyyppinsä mukaisia, jotka on kaikki nähty jo aiemminkin. En näe mitään syytä lukea tätä tai tämän kirjailijan muitakaan teoksia.

Camilla Läckberg: Pahanilmalintu (Olycksfågeln 2006) Schildts
Arvio: * Aika huono

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tarinat ovat hyviä ja loppuunasti mietittyjä. Päähenkilö on erittäin tarkkanäköinen ympäristön huomioitsija. Olin pelottavan monta kertaa täysin samaa mieltä mielensäpahoittajan kanssa.

Termi "pahoittaa mielensä" saa tässä paljon syvemmän merkityksen kuin sillä oli aiemmin mielessäni. "Kyllä minä niin mieleni pahoitin, että sen mielen pahoitin vaikken mitään tehnyt" mielensäpahoittaja toteaa loukattuaan miniäänsä sanomalla lapsenlapselleen että kai nakki on enemmän eläin kuin miniän tarjoama kalkkuna.

Erityisesti tarina "Likhtistä" kosketti minua, vaikken jahtimakkarasta välitäkään. Mihin me "likhtiä" tarvitaan, miksei merkintä voi olla "kevyt" ja miksei se lue paketissa tarpeeksi isolla?

Hassu yksityiskohta oli Raivo Ruusna, jonka Kyrö mainitsee jossain välissä. Tätä ennen lukemassani kirjassa "Skoudena Stadissa" Sillanpääkin mainitsee saman roiston. Piti oikein googlata ko. herraa kun se tuli kaksi kertaa vastaan näin lyhyen ajan sisällä.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (2010) WSOY
Arvio: **** Vaan niin hauska

Seppo Sillanpää: Skoudena Stadissa

En olisi välttämättä tullut ikinä lukeneeksi tätä kirjaa, mutta se vähän niinkuin käveli vastaan ja päätin lukea sen. Kirja on omaelämänkerta helsinkiläisestä poliisista. Kirjailija ei ole hyvä kirjoittamaan, mutta hän tuntee aiheensa hyvin ja on hyvä ja johdonmukainen kertoja.

Tämä on hyvää rinnakkaislukemistoa Nykäs- ja Sipilä-faneille: katsotaan Helsinkiä Janssonin ja Takamäen silmin, erona on vaan se että tämä on totta. Sillanpää maalaa itsestään vähän sellaisen komisario Jansson-maisen kuvan, vähän kapinallinen, sarkastinen ja sopeutuvainenkin loppujen lopuksi.

Minua yllätti eniten tapa jolla rikokset tutkitaan: valitaan sellaiset rikokset/tekijät, joista saadaan todisteet varmasti kasaan. Tutkimatta saattaa jäädä isojakin juttuja, jos samat syylliset saadaan jostain muusta varmasti poseen. Toinen yllättävä asia on rikollisten tyhmyys. Olen sen kyllä kuullut aiemminkin, mutta ilmeisesti suuri osuus rikosten selvittämisestä perustuu rikollisten omaan hölmöyteen.

Sillanpää ei epäröi haukkua esimiehet, lainsäätäjät ja kaikki jotka haukut ansaitsee.

Seppo Sillanpää: Skoudena Stadissa (2012) Crime time
Arvio: **** Suosittelen dekkarifaneille

19.11.2012

Johanna Tuomola: Tummissa vesissä, Sieppaus, Petoksen anatomia

Luin Tuomolan kolme ekaa Nurkka-dekkaria ihan putkeen. Luin elokuussa Rönkää samalla tavoin. Rönkä alkoi puuduttaa, mutta Tuomola ei. Kertonee siis jotain Tuomolan ansioista.

Tapa, jolla esim. Lehtolainen ja Sipilä kertaa samoja asioita kirjoista toiseen niin Tuomola ei tee niin. Ero on suunnilleen sama kuin katsoisi "Kauniita ja rohkeita" tai "Sydämen asialla"-sarjaa.

Kerronta soljuu kivasti eteenpäin, välillä tehdään vääriä valintoja niin kuin ihmiset tekee ja lopussa on sellanen suurempi jännityspiikki. Poliisit on ihmisiä, joilla on ihan oikeita ongelmia.

Jos jotain negatiivistä pitää etsiä niin Lohja kaupunkina jää vähän ontoksi. Esimerkiksi Eeva Joenpelto kuvaa paljon täyteläisemmän Lohjan.

Johanna Tuomola: Tummissa vesissä (2009)
Johanna Tuomola: Sieppaus (2010)
Johanna Tuomola: Petoksen anatomia (2011)
Arvio: **** Hyviä

Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä

Kirja on dekkari, mutta rikosten syy on aika yllättävä, nimittäin vuosikausia aiemmin tapahtunut koulukiusaaminen. Vielä erikoisemman kiusaamisesta tekee se, että neljä tyttöä kiusaa poikaa. Tai en tiedä onko se erikoista, mutta yleensä kirjallisuudessa pojat kiusaa poikia, tytöt tyttöjä ja pojat tyttöjä.

Juoni on hienosti ja jopa varovasti rakennettu. Se etenee hitaasti ja pikkuhiljaa kohti ratkaisua. Jungstedt on hyvä kirjailija.

Pakollinen rakkaustarina oli ujutettu mukaan ja se oli melkein tarpeellinen. SIlti uskon, että ilmankin olisi tultu toimeen.

Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä (Den du inte ser 2003) Otava, suom. Leena Peltomaa
Arvio: **** Vaikuttava

Harri Nykänen: Pyhä toimitus

Nykänen on omimmillaan kuvatessaan oikeaa rikollisuutta ja sitä tutkivia poliiseja. Tämä kirja kuvaa omituista sekopää-rikollisuutta ja poliiseja, joista ei oikein tiedä onko ne kaloja vai lintuja vai poliiseja.

Olen miettinyt miksi Nykänen ylipäätään kirjoittaa tätä Kafka-sarjaa. Raid ja Jansson on niin hyviä, ettei joku Ariel koskaan pääse samalle tasolle. Ehkä Nykänenkin tarvitsee kohteen harjoitustekstille, mutta ei sitä kuitenkaan julkaista tarvitsisi.

Harri Nykänen: Pyhä toimitus (2012) Crime time
Arvio: ** Huono

4.11.2012

Johanna Tuomola: MInkä taakseen jättää

Valitsin tämän Kympin Bestseller-hyllystä ihan umpimähkään ja heti tiesin ottavani riskin: jos lukee ensimmäisenä sarjan neljännen osan ja kirja onkin hyvä, niin sitten harmittaa. No nyt sitten harmittaa... Kuitenkin jos aina aloittaa ensimmäisestä kirjasta, niin lukeminen saattaa jäädä sarjan osalta kokonaan siihen, koska ensimmäiset ovat yleensä heikompia.

Tuomolan tapa kirjoittaa muistuttaa niin paljon Lehtolaista, että välillä olin varma että Tuomola on Lehtolaisen salanimi. Tuomola ei kuitenkaan sortunut niihin Lehtolais-tyyppisiin kliseisiin, jotka paljastavat Lehtolaisen missä tahansa. Voi olla, että Tuomolalla on samanlaisia kliseitä, jotka paljastuvat enemmän lukemisen myötä.

Päähenkilö om naispoliisi, joka näppärästi taiteilee kotiasioiden ja työn välillä. Yhtenä teemana on rangaistusten pienuus, sama aihe josta Sipiläkin juuri kirjoitti. Ainoa oikeasti negatiivinen asia oli päähenkilän nimi: Noora Nurkka!

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää (2012) Myllylahti
Arvio: **** Yllättävän hyvä

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyt katosivat

Teema on hyvin samanlainen kuin puhdistuksessa, vaikka aikakausi ei olekaan ihan sama: ihminen yrittää pelastaa vain oman itsensä ja ulkopuolinen näkee asian petturuutena ja takin kääntönä.

Minusta on hyvä että vaikeista asioista kirjoitetaan ja on hyvä että kirjoittaja ei ole virolainen, koska silloin asiaa voi katsoa ulkopuolisen silmin. Oksasen tausta on kuitenkin tarpeeksi virolainen, jotta hän edes pystyy kirjoittamaan näistä ja jotta hänet otetaan vakavasti.

Oksasen tyyli hyppiä kronologisesti miten sattuu, on hyvä tehokeino. Aluksi se tuntuu aina sekavalta, mutta muutaman kappaleen jälkeen siihen jo tottuu.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyt katosivat (2012) Like
Arvio: *** Odotusten mukainen

20.10.2012

Henning Mankell: Kennedyn aivot

Suhteeni Mankelliin alkaa olla ristiriitainen: Wallanderit ovat periaatteessa hyviä, mutta ne kärsivät suuren inflaation tv-sarjojen myötä, nämä ei-Wallanderit ovat hyviä, mutta en osaa laittaa niitä oikeaan viitekehykseen. Mankellin asuminen Mosambikissa leimaa tätä kirjaa voimakkaasti, eikä Kennedyn aivot liity kovin paljon mihinkään.

Juoni oli hyvin Mankellmainen, välillä tilanteet tai jopa lauserakenteet (onko mahdollista käännöskirjassa?) tuntuivat niin tutuilta, että automaattisesti ajattelee olevansa Ystadissa. Juoni poukkoili paikasta toiseen, mutta eteni kronogisesti ja seurasi päähenkilöä. Se teki kirjasta selkeän ja oli hyvin Mankellmainen piirre.

Mankell on hyvä kirjailija, enkä uskalla tarkastaa Wikipediasta kuinka monta näitä post-Wallandereita on olemassa, etten ahmi kaikkia kerralla. Luen vaan yhden aina silloin tällöin kun eteen tulee sopiva. Riittää pitempään...

Henning Mankell: Kennedyn aivot (Kennedys hjärna 2005) Otava, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: *** Tasainen

30.9.2012

Håkan Nesser: Kotiinpaluu

Vaikka Nesserin uusi tuotanto vaikuttaa hyvältä, tämä vanhempi kirja osoitti että taso ei aina ole ollut yhtä korkealla.

Juoni sinänsä oli hyvä, oikeastaan jopa merkillepantava. Kuitenkin päähenkilö Van Veeteren oli aivan liian ärsyttävä ja loppuratkaisu niin outo, etä kirja kokonaisuudessaan ei ollut hyvä. Onhan näitä kärttyisiä vanhoja ukkoja poliiseina nähty, mutta Van Veeteren on kyllä pahin kaikista. Ja on todella ärsyttävää sijoittaa tapahtumat paikkaan, josta ei voi päätellä mitään: ei kaupunkia, ei maata...

Håkan Nesser: Kotiinpaluu (Återkomsten 1995) Tammi, suom. Saara Villa
Arvio: ** Aika huono

Jarkko Sipilä: Suljetuin ovin

Kaikista Sipilän kliseistä ei päästäne koskaan eroon, mutta "Jack Bauer" meni sinne minne kuuluukin eli karhuryhmän ja flashbangin luo unohduksiin. Pisteet siitä!

Juoni oli ihan jännä ja on hauska nähdä montako kertaa Suhosta epäillään rikoksista ennen kuin saa lopullisesti potkut. Sellainen ajatus että viranomaiset rankaisee, jos oikeuslaitos epäonnistuu, on todella pelottava. Ymmärrän kyllä poliisien turhautumisen, mutta kai lakeja, oikeuslaitosta ja rangaistusjärjestelmää pitäisi muuttaa ennen kuin ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Toivottavasti ajatus oli vaan Sipilän aivoissa eikä sellaista oikeasti tapahdu.

Taas kerran luin tämän alle vuorokaudessa. Siis hyvä kirja.

Jarkko Sipilä: Suljetuin ovin (2012) Crime time
Arvio: **** Jännä

Risto Isomäki: Litium 6

Kirjan tieteellinen tausta lienee totta. Poliittinen tilanne on ainakin totta. Terrorismin pelko ja "anti-terrosrismi" aiheuttavat enemmän ihmishenkien ja taloudellisia menetyksiä kuin terrorismi. Myös faktat ydinaseraaka-aineiden saatavuudesta ovat hyvin uskottavia.

Isomäkeläiseen tapaan kirjassa oli taas maailman turhin rakkaustarina ja sen lisäksi liian täydellinen päähenkilö-hahmo: osasi kaikkea, tiesi kaiken ja onnistui kaikessa.

Isomäki kirjoittaa tärkeistä asioista ja kuuluu melkein yleissivistykseen lukea näitä!

Risto Isomäki: Litium 6 (2007) Tammi
Arvio: *** Metka

19.9.2012

John Grisham: Lakimiehet

Kirjan nimi todisti Grishamin paluuta juurilleen. Lähes jokainen Grishamin kirja käsittelee lakimiehiä, mutta tämän kirjan nimi on vaan yksinkertaisesti "Lakimiehet". Hienoa ja yksinkertaista!

Kirjassa on tuttuja teemoja: "Petoksesta" tuttu "iso firma", jossa ei tiedetä katujen elämästä mitään ja toisaalta "Kanteiden kuninkaasta" ja muista tuttu joukkokannehomma Learjetteineen. Erilaista oli kuitenkin hyvän palkitseminen, kukaan joukkokannelakimies ei saanut neljääkymmentä prosenttia tuhannesta miljoonakorvauksesta eikä oikeudenkäynnissä varsinaisesti ollut mitään filunkia. Loppu oli onnellinen, muttei kuitenkaan niin onnellinen kuin alkuun vaikutti. Sekin oli uskottavaa.

Voi olla, että Grisham ei enää ikinä saa "Firmaa" tai "Pelikaanimuistiota" kiinni, mutta tämäkin suunta on ihan hyvä. Ehkä Grisham on muuttumassa jotenkin pehmeämmäksi.

John Grisham: Lakimiehet (The litigators 2011) WSOY, suom. Kimmo Paukku
Arvio: *** Ihan hyvä

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

Edellisen Lehtolaisen arvostelussa mainitsin sarjan seuraavan kirjan lainausmerkeissä. Se oli turhaa vähättelyä, muttei kovin kaukana totuudesta. Tämä kirjaa toistaa taas Ilves-klisettä ja muita Lehtolaisen maneereja.

Juoni punoo edellisten kirjojen avonaiset langanpäät yhteen, jopa niin nätisti että se on epäuskottavaa. Ei kirjan lopussa kaikkien hyvisten tarvitse olla samalla mökillä, jotta loppu olisi onnellinen, eikä pahisten yli tarvitse sentään autolla ajaa. Hoh-hoijaa.

Enää olisi puuttunut, että Hiljan isäkin olisi ollut katuvaisena mukana, mutta olihan Hiljan mieleen jo jäänyt ajatus, että hän voisi auttaa isäänsä parantumaan...

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut (2012) Tammi
Arvio: ** Toivottavasti viimeinen

Kalle Päätalo: Mustan lumen talvi

En olisi välttämättä edes lukenut tätä Koillismaa-sarjan päätösosaa, mutta sain kirjan ja päätin sen sitten myös lukea.

Päätalo kirjoittaa periaatteessa ihan hyvin. Teksti on sujuvaa, suunniteltua ja ristiriidatonta. Aiheet vaan ovat huonoja. Varsinkin Nestorin jutut oli usein vähän liikaa, mutta toisaalta Nestori oli ainoita oikeasti kiinnostavia hahmoja. Teuvo olisi voinut olla kiinnostava, mutta siinä kohtaa kun Teuvo suostuu lähtemään Helsinkiin ilman sen suurempaa kalabaliikkia, hänkin muuttuu liian ennalta-arvattavaksi.

Kalle Päätalo: Mustan lumen talvi (1969) Gummerus
Arvio: * Aika huono

15.8.2012

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki, Tuliaiset Moskovasta, Väärän maan vainaja

Ei varmaan pitäis lukee näitä dekkareita tälleen putkeen kun ne alkaa vähän puuduttaan. No nää olikin nyt sitten tässä.

Viktor Kärppä on dekkarin päähenkilönä hyvin omalaatuinen. Loppujen lopuksi kuitenkin hyvin moraalinen ja oikeudenmukaisuutta hakeva. Nyt kun perheessä on jo kaksi "lasta" sekin vaatii Kärpältä hiukan erilaista suhtautumista rikollisuuteen. Silti Kärppä elää ihan eri maailmassa kuin tällainen helsinkiläinen perusinsinööri. Maantieteelliset paikat ja tapahtumapaikat (rakennustyömaat) on sinällään hyvinkin tuttuja, mutta silti ihan eri maailmasta. Ei minun Helsingissäni lunta kipata mihin sattuu tai rakennustyömaalta varasteta työkaluja vain siitä syystä että se on mahdollista.

Seuraavaa kirjaa odotellessa!

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki(2007) Gummerus
Matti Rönkä: Tuliaiset Moskovasta (2009) Gummerus
Matti Rönkä: Väärän maan vainaja (2011) Gummerus
Arvio: ** Liikaa Rönkää

7.8.2012

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Novellikokoelmat ei voi saada viittä tähtee mutt tää sai!

Hautala on todella hyvä kirjoittaja. Nämä novellit on todella lyhyitä, mutta kaikki on niin totta. Joissain oli vähän sellasta sinikkanopolamaista emmäänymmittää-tyyliä, mutta sekin oli usein paikallaan.

Eniten minua kosketti murredialogit, joista pieni lainaus seuraavassa:

-No hei mitä hei äijä hei, ei mittä ihmeempii?
-Ei kummempii. Mitä toine?
-Ei täs. Mitä ei äijä mittä Jonii oo nähny?

Ei ehkä kovin nerokas keskustelu, mutta vastaavaa voi kuulla Salon amiksen pihalla tai Rhodos kebabin pöydän ääressä tälläkin hetkellä...

Tarina nimeltä "Heinä odottaa tekijäänsä" kosketti myös maantieteen takia. Siinä kertoja pysäyttää auton Hajalan jälkeen ja lähtee ojanvartta kohti taivaanrantaa. Sitä seuraavasta maisemakuvauksesta tulee mieleen Hajala junasta katsottuna. Tampereella asuessani tulin usein junalla Turun kautta Saloon ja Hajalan kohdalla alkoi miettiä, että palaa ihan oikasti kotiin. Itkukin meinas tulla silmään...

Turkka Hautala: Kansalliskirja (2012) Gummerus
Arvio: ***** Mahtava

M. J. Grath: Jään muisti

Arktiksella elää Wikipedian mukaan vain 670 000 ihmistä, reilun Helsingin verran siis. Silti kun lukee alueesta niin se vaikuttaa alueena hyvin suurelta ja keskenään erilaiselta. Pinta-alaltaan Arktis (maa-ala) onkin reilun Euroopan kokoinen. On siis väärin tägätä tämä arvostelu Arktikselle, mutta aihe on kiehtova ja toivon että lukijat saavat tägistä enemmän hyötyä kuin pelkästä "Nunavutista".

Kirja on ihan puhdasverinen dekkari, jossa on sivujuonteena ympäristönsuojelu ja ilmastonmuutos. Maailma muistuttaa paljon Høegin Grönlantia, mikä ei tietenkään ole ihme, jos miettii tapahtumapaikkaa. Høegin "Lumen tajun" kaltaiset ongelmat Tanskan hallitsemispolitiikan ympärillä nousevat esiin tässäkin, mutta paljon, paljon vähemmän. Voi olla että kanadalaisten politiikka inuiittien suhteen on järkevämpää kuin tanskalaisten vastaava.

Kirjassa käytetään paljon inuktitun kielen sanoja, jotka on kuitenkin yleensä käännettykin. Kieli vaikuttaa hauskalta. Kirjan lopussa on pieniä käännösesimerkkejä: "qinmiq" tarkoittaa koiraa ja "qinmiqtuqtuq" ajamista koiravaljakolla. Yleensähän tuktuk käsitetään hiukan erilaiseksi ajamiseksi. Hauska yhteensattuma silti!

Kirjan juoni oli hyvä, hienosti rakennettu ja ennen kaikkea uskottava.

M. J. Grath: Jään muisti (White heat 2011) Like, suom. Anu Nyyssönen
Arvio: **** Hyvin virkistävä

2.8.2012

Anna Jansson: Hopealantti

Jos edellisen Janssonin juoni oli hiukan ennalta-arvattava niin tämä oli sitä jo ihan kympillä. Syyllisen pystyi päättelemään sulkemalla pois kaikki muut ihmiset, jotka oli ylipäätään mainittu kirjassa. Tylsää!

Janssonin yleistiedosta kertoo Anselmin tarina Suomen talvisodasta. Anselm oli ollut vapaaehtoisena mukana ja polttanut suomalaisten sotilaiden ruumiita, koska jäiseen maahan ei voinut hautojakaan kaivaa. Vainajien keuhkoista oli kuulunut "huuto" polton alussa. Sinällään ihan traumaattinen tarina, mutta hyvin vaikea uskoa.

Anna Jansson: Hopealantti (Silverkronan 2003) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: *** Pliisu

Anna Jansson: Loputon uni

Dekkareita on oikeastaan kahdenlaisia: niitä joiden juonta voi arvailla itsekin, koska kaikki vinkit annetaan myös lukijalle ja niitä joissa juoni vain soljuu eteenpäin ja koko ajan selviää uusia asioita niin ettei lukijalla ole oikeastaan mitään mahdollisuuksia tietää ratkaisua. Tämä kirja oli siitä kummallinen, että varsinaisen syyllisen arvaaminen oli hankalaa, mutta motiivi oli helppo arvata jo aikaisessa vaiheessa vaikka kirjan poliisit eivät sitä tajunneetkaan. Ehkä Jansson kirjoittaa vähän liian helppoja juonia.

Kaiken kaikkiaan päähenkilö-Marian tilanne alkaa nyt olla sellainen, että lukijakin toivoo jo hänen ottavan avioeron. Merkillistä. Mitäs se oikein minulle kuuluu...

Anna Jansson: Loputon uni (Må döden sova 2002) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: *** Tavallinen

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla

Luulo ei ole tiedon väärti. Viime kirjaa arvostellessani kuvittelin että Elínborg jatkaa Erlendurin viitoittamalla tiellä. No tämä kirja kuvaa samaa ajanjaksoa kuin edellinenkin, mutta Sigurður Olin näkökulmasta. Sigurður Oli ei ole lempihahmoni, mutta kirjan juoni oli hyvä ja sen rakentamiseen tarvittiin juuri Siggen kaltainen ihminen.

Minua kyllä huolestuttaa kovin, samoin kuin Eva Lindiäkin, missä Erlendur on. Miksi Arnaldur on kirjoittanut kaksi kirjaa, joissa Erlendur vain vaeltelee jäätiköllä ja etsiskelee itseään. Islanniksi on julkaistu kaksi kirjaa lisää ja minä vaan toivon että Holopaisen Seijalla on aikaisempi niistä jo työn alla.

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla (Svörtuloft 2009) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Pitkästä aikaa tosi hyvä

1.8.2012

David Eddings: Kohtalon täyttymys - Belgarionin taru 5

Kirja keskittyy alussa taas Ce'Nedran edesottamuksiin. Lopussa Garion tekee sen mitä pitikin, mutta siihen johtavat tapahtumat eivät ole kovin ennalta-arvattavia.

En tiedä, onko minulta mennyt tietynlainen "kasvatuksellisuus" ohi aiemmista kirjoista, mutta tässä se tuntui erityisen vahvana. Siitä seuraakin pohdinta kirjojen kohderyhmästä. Tiedän että nämä on suunnattu teineille, mutta nuo "kasvatukselliset" piirteet viittaavat jopa lapsiin kohderyhmänä. Tuo "kasvatuksellisuus" on siis sitä, että kun Ce'Nedra toimii ajattelemattomasti niin hänen ystävänsä melkein kuolee...

Taitaa olla niin, että lasten (tai edes nuorten) fantasia ei sovi minulle. Täytyy keskittyä jatkossa aikuisten fantasiaan.

David Eddings: Kohtalon täyttymys - Belgarionin taru 5 (Enchanters' end game 1984) Karisto, suom. Tarmo Haarala
Arvio: ** Onneton

23.7.2012

Ken McClure: Luovuttaja

Kirjan juoni oli oivaltava ja siitä olisi kai voinut kirjoittaa ihan hyväkin kirjan. McClure ei ollut kuitenkaan siihen pystynyt.

Hahmot olivat huonoja ja varsinkin päähenkilö jäi pelkäksi ääriviivaksi. Kaiken kaikkiaan henkilöitä olisi pitänyt taustoittaa paljon enemmän ja luoda niille elämä, jotta tarinaa olisi voinut pitää edes jännittävänä.

Ne kohdat, joiden oli tarkoitus olla jännittäviä, olivat vain epämääräistä koheltamista Mr. Beanin hengessä, jota vihaan yli kaiken.

Ken McClure: Luovuttaja (Donor 1998) Moreeni, suom. Leila Soikkonen
Arvio: * Huono

Håkan Nesser: Kokonaan toinen juttu

Nesserin "Sukujuhlat" oli jo vakuuttava, mutta tämä oli vielä parempi. Pitkästä aikaa dekkari, jonka juoni oli tarkkaan mietitty ja kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava.

Nesserin poliisihahmot ovat uskottavia, eivät mitään jännittäviä hahmoja, joilla on muutama luuranko kaapissa vaan ihan tavallisia ihmisiä. Mariannen osuus Barabarottin elämässä on jotenkin liian hyvää ollakseen totta, mutta kai sekin siitä muuttuu ajan myötä.

Käännöksessä oli pikku juttu joka häiritsi: "marskimaa". On tietenkin ihan mahdollista, että suo Ranskassa oli nimenomaan marskimaata, mutta todennäköisempää on että oikea käännös monessa kohtaa olisi silti ollut suo tai suomainen. Joka tapauksessa suomentaja käytti "marskimaata" hyvin päälleliimatusti.

Håkan Nesser: Kokonaan toinen juttu (En helt annan historia 2007) Tammi, suom. Saara Villa
Arvio: **** Virkistävä

24.6.2012

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä

Erlendur poistui kuvasta viime kirjan lopuksi eikä tule takaisin ainakaan tämän kirjan aikana. Päähenkilönä jatkaa ihan luontevasti Elínborg. Sigurður Oli on hahmona ällöttävä, siitä tulee mieleen se omahyväinen ******inen, joka näytteli Martin Beckin "apulaista" tv-sarjassa. Näyttelijän nimi taitaa olla Mikael Persbrandt. Tämä vuodatus siis siksi, että on hieno valinta Arnaldurilta valita Elínborg jatkamaan Erlendurin jalanjäljillä eikä sellasta omahyväistä *******sta kuin Sigurður Oli on.

Varsinainen juoni on aika tavallinen, mutta kerrankin Arnaldur tuo esille Islannin maantieteen sille kuuluvalla tavalla: harvaanasuttu maa, jonka pienet kaukaiset kylät ovat todella pieniä ja kaukaisia...

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä (Myrká 2008) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: *** Pliisu

Arnaldur Indriðason: Hyytävä kylmyys

Pitkästä aikaa oikein vanhanaikainen salapoliisijuoni: selvä itsemurha, jota ei sen enempää pitäisi edes kaivella mutta jossa Erlenduria häiritsee jokin. Siinä sitten lopulta löytyy kuolintapa ja ihan loppujen lopuksi murha, jonka tekijä on tietenkin se jota aina ensiksi tulisi epäillä!

Kirjaan tuo myös oman lisänsä Erlendurin poika, joka ilmaantuu ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kuvioihin. Erlendurinkin on pakko alkaa antaa periksi omille kummituksilleen...

Arnaldur Indriðason: Hyytävä kylmyys (Harðskafi 2007) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Todella hieno juonenrakentelu

Arnaldur Indriðason: Mies järvessä

Kirja kuvailee mielenkiintoisella tavalla Islannin asemaa kylmässä sodassa. En ollut koskaan edes ajatellut, että Islannilla olisi ollut jonkinlainen merkitys tilanteessa. No ehkä Islannilla ei varsinaisesti ollut merkitystä muille, mutta muilla oli merkitystä Islannille.

Vaikka Islanti on kaukana Suomesta niin on se aika samanlaisia käänteitä kokenut kuin vaikka Suomi. Sosialismia kannattavat opiskelijat saivat stipendin Leipzigiin ja tulivat takaisin pettyneinä tai vakoojina, vähän kärjistäen sanottuna. Sikäli Islannin tilanne oli vielä mielenkiintoisempi, että Yhdysvaltojen tukikohta houkutteli väkisinkin neuvostovakoojia liepeilleen.

Käsitelty murha liittyi kuitenkin enemmän rakkauteen ja politiikka oli vaan sivujuonne.

Arnaldur Indriðason: Mies järvessä (Kleifarvatn 2004) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: *** Mielenkiintoinen

8.6.2012

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja

Kirjan juoni oli hyvä ja kivasti rakenneltu, lukijalle tiputeltiin vihjeitä niin että juuri ja juuri saattoi päätellä murhaajan vain hetkeä ennen poliisia.

Tämän hienon lukukokemuksen oli kuitenkin pilannut kaksi henkilöä: Jaana Nikula ja tuntematon häirikkö. Nikula on aloittanut lukukokemuksen torpedoimisen kirjoitusvirheillään. Ihan sellaista peruskauraa, josta osa lienee automaattisen oikoluvun seurausta. Sanat sinänsä ovat siis ihan oikeita suomen kielen sanoja ja asiayhteydestä on helppo nähdä se oikea sana vain yhtä kirjainta muuttamalla. On myös katu "Gustavsbrogatan", joka on seuraavalla sivulla "Gustavsborgsgatan" ja vähän myöhemmin "Gustavsbergsgatan". Oli pakko tarkistaa: Västeråsissa on vain "Gustavsborgsgatan". Tuo tuntematon härikkö taas oli alleviivannut nämä kaikki virheet. Osa olisi varmasti mennyt pikalukuni ohi, mutta kun ne oli alleviivattu niin silloin pieninkin Nikulan moka tuli huomatuksi.

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja (Det fördolda 2010) Bazar, suom. Jaana Nikula
Arvio: ** Karmea suomennos

29.5.2012

Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin

"Haudanhiljaisesta" oli jäänyt jo hiukan ahdistunut olo, joka vaan paheni kun päähenkilö Erlendur ei poistunut rikospaikalta lähes viikkoon. Tilanne oli oikeastaan aika absurdi.

En voi sille mitään, että vertaan kaikkea skandinaavista dekkarikirjallisuutta Mankelliin. Tällä kertaa yhtäläisyydet Erlendurin ja Wallanderin ja varsinkin Eva Lindin ja Lindan välillä olivat silmiinpistäviä. Molemmat tyttäret ovat päämäärättömiä ja äitiensä ohjailemia.

Juonen rakentelu on ärsyttävää kun itse päättelin asioita 100 sivua aikaisemmin kuin poliiseille väännettiin ne rautalangasta. Tämä on kyllä vähän ristiriitaista, koska esim. Poirotissa minua ärsyttää juuri se ettei ratkaisua kertakaikkiaan ole mahdollista päätellä itse.

Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin (Röddin 2003) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: *** Ahdistava

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista

Etsin kirjastosta Arnaldurin teoksia I-kirjaimen kohdalta. Tulipahan nyt opittua että ne ovat A-kirjaimen kohdalla. Vahingosta viisastuneena vaihdoin myös edellisten kirjoituksieni tägit oikeaksi.

Kirjan asetelma on "Ilman johtolankaa"-henkinen vanha luuranko, josta ei tiedetä mitään. Lisäjännitystä asiaan tuo, että luita ei kaiva ylös mikään tehokas rikospaikkatutkimusryhmä vaan arkeologit, jotka kaivavat kuin Iisakin kirkkoa.

Lukijaa häiritsee koko ajan tunne että poliisit eivät ehdi selvittää kaikkea mitä pitäisi tai edes kuunnella todistajia loppuun. Siitä tulee lukijallekin stressaava olo. Toisaalta on kummallista, että tällaiseen yleensäkään löytyisi resursseja.

Kirja avaa myös Reykjavikin historiaa toisen maailman sodan aikana. Kirjassa mainitaan, että sodan aikana oli asuntopula, joka johtui siitä, että Britannia ja jenkit työllistivät paikallisia. Wikipedian mukaan Britannia oli kuitenkin miehittäjä. Asian merkitys siis vaihtuu katsantokannasta riippuen.

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista (Grafarþögn 2001) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Jännä

26.5.2012

Anna Jansson: Kalpeat ja kuolleet

Jos Janssonin esikoinen ammensi skandinaavisesta mytologiasta, niin tässä käytettiin Välimeren mausteyrtti-mytologiaa apuna. Hahmot, päähenkilöä myöten, alkavat olla paremmin hahmottuvia kuin edellisessä.

Juonessa on taas päähenkilölle fataaleja piirteitä, mutta kuten tiedämme, Maria jatkaa uraansa vielä kymmenen vuoden jälkeenkin eli lukijan ei tarvitse turhaan pelätä. En oikein tiedä kannattaako näitä dekkaristien harjoituskappaleita lukea, mutta ehkä niistä seuraavista saa enempi irti jos on taustat tiedossa.

Anna Jansson: Kalpeat ja kuolleet (Alla de stillsamma döda 2001) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: ** Jo vähän parempi

Anna Jansson: Vaitelias jumala

Tämä Janssonin esikoinen on niin esikoinen kuin olla voi. Tällä ei olisi ikinä noustu pinnalle. Tekstin vioista on turha syyttää pelkästään kirjailijaa, kääntäjälläkin lienee näppinsä pelissä...

Monissa kohdissa kerronnan tempo muuttuu ihan yhtäkkiä: ensin mennään sekunti sekunnilta ja sitten, samassa kappaleessa, vain yhden pisteen erottamana, ollaankin jo tunnin päässä. Sellanen ei vaan toimi.

Päähenkilö Maria Wern muistuttaa aika paljon Lehtolaisen Maria Kalliota, muutenkin siis kuin etunimeltään.

Anna Jansson: Vaitelias jumala (Stum sitter goden 2000) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: * Ihan raakile

6.5.2012

Sara Gruen: Vettä elefanteille

En olisi lainannut ja lukenut tätä jollen olisi nähnyt elokuvaa varsin erikoisissa olosuhteissa. Kirja toimii kuitenkin hyvin ilman elokuvaakin. Nuo "varsin erikoiset" olosuhteet voi mennä kuka tahansa kokeilemaan Kauniaisiin Bio Graniin.

Kirja kertoo amerikkalaisesta junasirkuksesta ja sirkusmaailman karmeudesta ja karuudesta. Oikeasti se on tietenkin rakkaustarina, jolla on onnellinen loppu.

Muista lapsena fiiliksen, joka tuli kun mentiin sirkukseen: hevosten, maakellarin, hattaran ja paahtuvan pop cornin haju, huonot penkit, kovan äänen ja sen että se oli jotain täysin arjesta poikkeavaa. Samanlaiset asiat olivat vallallaan jo 60 vuotta aiemmin ison meren takana. Silloin sirkukseen liittyivät myös oheisohjelmateltat ja eläinnäyttely, niitä ei aseman kentällä koskaan näkynyt minun lapsuudessani...

Sara Gruen: Vettä elefanteille (Water for elephants 2006) Bazar, suom. Anna-Maija Viitanen
Arvio: *** Ihan kiva pikku kirja

J. K. Rowling: Harry Potter -sarja

Olen näköjään jättänyt blogini päivittämisen aika vähiin viime aikoina. Toisaalta en ole juuri mitään uutta lukenutkaan. Elämässä on ollut kaikenlaisia muutoksia ja lopulta huomasin tehneeni kardinaalimunauksista suurimman: jätin hakematta varaamani kirjan kirjastosta. Syy oli tietenkin yksinkertainen, unohdin. Tällaisessa elämän muutostilanteessa en kaivannut lisäjännitystä kirjojen uusista käänteistä vaan aloin lukea Harry Pottereita taas uudelleen, lähinnä kahdesta syystä: tiesin tarkalleen mitä niissä tapahtuisi (kaikki jännitys oli siis turvallista) ja toisaalta koska ne olivat saatavilla (kirjahyllyssä).

Jotkut ihmettelee miksi jaksan lukea samoja kirjoja aina vaan uudelleen, mutta hyvistä kirjoista löytyy aina uusia tasoja ja jopa teemoja. Tästäkin Potter-sarjasta esiin pompsahtelee uusia asioita, ei tietenkään samanlaisia kuin Sinuhesta tai Monte Cristosta, mutta kuitenkin.

Tällä kertaa mieleen jäin erilaisuuden hyväksyntä koskien kotitonttuja, jättiläisiä, jästisyntyisiä, Hagridin eläimiä... Jos asiaa oikein lähtee pohtimaan niin se oli välillä jopa liian päälleliimattua niin kuin näissä teineille suunnatuissa kirjoissa usein on tapana.

Jätän arvioinnin tekemättä, koska tämä kirjoitushan ei koske yksittäistä kirjaa vaan seitsemää, jotka ovat aika eritasoisia.

11.3.2012

Tuomas Vimma: Raksa

En nyt väitä, että tämä olisi hyvä kirja. Se on silti niin hyödyllinen, että se kannattaa lukea ja niille joille tämä ei ole hyödyllinen, tämä on hauska!

Kirja käsittelee rakentamisen tilaa Suomessa, kohdistaen huomion erityisesti saneeraus-bisnekseen Helsingissä. Jo pelkkä sana "saneeraus" on vähän epäilyttävä. En tiedä mistä se johtuu, mutta minusta sana "korjaus" on parempi kun puhutaan suurista muutoksista ja "remontti" kun puhutaan pienestä pintaremontista. Jos mainitaan sana "saneeraus" niin ajattelen välittömästi vilunkipeliä.

Kirja valottaa hiukan tapoja, joilla erilaiset vilunkifirmat sitä vilunkia harrastavat. Hyvä uhri on asiaatuntematon, hyväuskoinen, halvinta urakoitsijaa hakeva "kertarakennuttaja". "Rakennuttaja" on tässä yhteydessä aika iso sana kun tilaaja on pihalla kuin lumiukko.

Mutta jos aiot rakennuttaa omakotitalon, teettää remontin tai korjauttaa autotallin katon, niin kannattaa lukea tämä. Niille rakennusalan ammattilaisille, jotka jo tuntevat nämä systeemit niin kirja on muuten vaan hauska tarina omalta alaltamme!

Tätä voi käyttää myös oppikirjana, jos aikoo ruveta harrastamaan kuittikauppaa tai diilaamaan jugoslavialaisia työmiehiä Suomeen.

Tuomas Vimma: Raksa (2011) Gummerus
Arvio: *** Hyödyllistä(kö?)

4.3.2012

Henning Mankell: Likainen enkeli

Haluaisin lukea Mankellilta uusia kirjoja Wallanderista, mutta koska niitä ei ole niin tyydyn sitten niihin Mankelleihin, jotka julkaistaan. Toisaalta Mankell saattaa olla ihan turhaan hyvän dekkaristin maineessa, ehkä hän jo ansaitsisi myös hyvän kirjailijan tittelin. Nämä ei-dekkarit ei ole ihan huippuja, mutta ihan hyviä.

Tarina oli mielenkiintoinen, mutta toivoisin tehtävän lisää historian tutkimusta, jotta voitaisiin selvittää kuka Maputon ruotsalainen veronmaksaja oikein oli oikeasti. Hienon tarinan Mankell on kuitenkin rakentanut pienen kehystarinan pätkän ympärille.

Henning Mankell: Likainen enkeli (Minnet av en smutsig ängel 2011) Otava, suom. Kari Koski
Arvio: *** Ihan jees

Kalle Päätalo: Myrskyn jälkeen

En usko että Päätalo tajusi itse miten huonosti kirjoitti ajoittain. Koillismaa-sarjan alku oli hyvä, mutta tämä neljäs osa ei tarjoa ainakaan naislukijalle enää mitään kiinnostavaa.

En kiellä etteikö elämä selkosella sodan jälkeen ollut juuri sellaista kuin Päätalo kuvaa, mutta vain katsottuna sodan käyneen miehen näkökulmasta. Naisnäkökulmaa yritetään tuoda esiin, muttei kovin uskottavasti.

Kaikki nais-hahmot jäävät ohuiksi. Heillä on ominaisuuksia, mutta yleensä vain muutama:
-Irja Mäkinen: itkuinen, heikko
-Elma Sammalsuo: luotettava, kaiken kestävä
-Hilja Sääskilampi: yksinkertainen, hyväuskoinen
-Ahma-Juuson Iita: ovela.

Päätalo kirjoitti miehistä miehille ja naiset jäävät tarinoissa vain taustalle!

Kalle Päätalo: Myrskyn jälkeen (1965) Gummerus
Arvio: ** Melkein huono

24.2.2012

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Kirjan lähtöasetelma oli niin yksinkertainen, että oli helppo arvata mihin suuntaan juoni kehittyy. Siitä huolimatta Nousiaisen kerrontatapa on vaan niin hulvaton, että juonen ennalta-arvattavuus ei haittaa.

Kirjassa törmää helsinkiläinen rucola-pizza pikkukaupungin hirvipaistiin ja siinä välissä mietitään autojen huippunopeuksia (kaikkihan tietää että sen pystyy päättelemään nopusmittarin maksimista) ja kaikkea mitä me 1970-luvun lapset ihmeteltiin.

Miika Nousiainen: Metsäjätti (2011) Otava
Arvio: **** Tosi hyvä, taas!

22.2.2012

John Grisham: Tunnustus

Grisham käsittelee tällä kertaa kuolemanrangaistusta vähän eri hengessä kuin "Kammiossa". Siinähän ei jäänyt paljoa epäselvää kuolemaantuomitun syyllisyydestä, kuolemanrangaistuksen oikeutuksesta enemmänkin. Tässä tapauksessa tuomittu on jo alunperinkin syytön eikä kuolemantuomion täytäntöönpanoa estä edes oikean murhaajan tunnustus.

Vastakkainasettelu mustien ja valkoisten välillä on esillä niin kuin monesti aiemminkin. Enää puuttui että kaikki olisi sattunut alunperin Clantonissa.

Kirjan tarina on alusta asti ennalta-arvattava, mutta silti juoni jaksaa kiinnostaa loppuun saakka.

John Grisham: Tunnustus (The confession 2010) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: **** Varmaa Grishamia

Patricia Cornwell: Kuolleiden satama - Kay Scarpettan tutkimuksia

Tiedän ettei tämän kirjan tarina ole totta, mutta uskon että tarinan viitekehys sinällään on. Kirja on hyvä esimerkki siitä, mikä länsimaissa on vikana. Nimittäin, että hankitaan tietoa ja korjataan seurausta, mutta jätetään syy kokonaan tutkimatta ja jopa pahennetaan sitä.

Varsinainen teema kirjassa taisi olla omaisten oikeus hankkia jälkeläisiä kuolleelle. Ajatus ei ole ikinä edes pälkähtänyt päähäni, niin sairas ja makaaberi se on. No ei siitä sen enempää.

Varsinainen paradoksi on kuolinsyyntutkinta. Sinänsähän on ihan ok haluta tietää kuolinsyy, murhaaja tai yksityiskohtia vihollisen käyttämistä aseista. Scarpettan maailmassa käytetään käsittämättömästi rahaa kuolinsyyntutkintaan ja muuhun tiedusteluun, jotta löydetään murhaaja tai sarjamurhaaja. Tuon tiedonhankinnan ympärille on rakennettu mieletön infrastruktuuri, joka työllistää tuhansia ihmisiä ja kuluttaa rahaa, koko ajan. Jos kaikki panostukset laitettaisiin toimivaan yhteiskuntaan, jossa kaikki tarvitsevat saisivat terveyden- ja sairaanhoitoa, sosiaaliapua ja terapiaa, ei olisikaan enää sarjamurhia tutkittavaksi eikä rahaa tuolle kuoleman ympärille rakennetulle infralle enää tarvittaisi.

Länsimaissa olisi paljon opittavaa kehittyvien maiden yhteisöllisyydestä!

Juonessakin oli vikaa: tässä luotiin Scarpetalle ihan uutta menneisyyttä. Se jos mikä on aina huono veto kirjailijalta.

Patricia Cornwell: Kuolleiden satama - Kay Scarpettan tutkimuksia (Port mortuary 2010) Otava, suom. Ilkka Rekiaro

Arvio: * Tosi huono

25.1.2012

Josh Pachter (toim.): Top science fiction 2

Lainasin tämän sci-fi-himossani ja tämä oli hieno valinta. Pitänee saada jostain myös 1-osa.

Tarinat ovat pääosin hyvin vanhoja, jopa 1930-luvulta. Oma suosikkini oli van Vogtin "Eläviä kuvia", jossa tietyllä tavalla ennustettiin video-on-demand jo 1970-luvulla. Toinen hieno tarina oli Carrin "Hyppyheikki". Sitä sietäisi miettiä ennen kuin muille planeetoille lähdetään jos vaikka Williamsonin "Kosminen kiitolinja" joskus toteutuisi.

Josh Pachter (toim.), Isaac Asimov, Ray Bradbury, L. Sprague de Camp, Terry Carr, Alan Dean Foster, Ursula K. LeGuin, Barry N. Malzberg, Larry Niven, Doris Piserchia, Brian Stableford, A. E. van Vogt, Jack Williamson: Top science fiction 2 (1984) Jalava, suom. Matti Rosvall
Arvio: **** Virkistävä

Liza Marklund: Panttivanki

Marklund oli sotkenut juonikuvionsa niin pahasti, että Annikan mies Thomas piti tappaa. Sekin jäi puolitiehen. Tästä on hyvä jatkaa taas jonain päivänä, jos Thomas halutaan takasin kehiin.

Juoni oli epäuskottava koska haluttiin koko ajan välttää vaikutelmaa että Ruotsin valtio maksaa panttivankien lunnaat, ettei kukaan vaan saa vääriä vaikutteita. Marklund on huono ja mää oon hölmö kun tartuin taas yhteen Annika-seikkailuun.

Liza Marklund: Panttivanki (Du gamla, du fria 2011) Otava, suom. Päivi Kivelä ja Kari Koski
Arvio: * Tosi huono

Lotte & Søren Hammer: Saastat

Lainasin kirjan Kympin Bestseller-hyllystä. Olin ihan varma että olin jo lukenut joko tämän tai jotain muuta samoilta kirjoittajilta. Piti tarkistaa omasta blogista etten ollut. Silti takateksti ja kansikuva tuntuivat tutulta.

No juoni toisti voimakkaasti Mankellin Wallanderin ja Roslund/Hellströmin Grensin tunnelmia. Juoni oli kuin Mankellilta suoraan: alussa esitetään todella makaaberi rikos, jonka ratkeaminen muuttuu vaan koko ajan vaikeammaksi olosuhteiden takia.

En tiedä miten tiukka lainsäädäntö Tanskassa on pedofiilejä kohtaan. Kirjassa annetaan ymmärtää sen olevan aivan liian löysä. Toinen ääripää taitaa olla Miami, jossa määritellään kuinka lähellä lapsia tuomionsa kärsineet pedofiilit saavat asua (he asuvat siis käytännössä sillan alla). En tunne mitään sympatiaa pedofiilejä kohtaan, mutta joku tolkku pitäisi olla. Tuomioiden pitäisi olla sellaisia, että sen kärsittyään tuomio olisi todella kärsitty.

Lotte & Søren Hammer: Saastat (Svinehunde 2010) Bazar, suom. Sanna Manninen
Arvio: ** Tuttu tyyli

15.1.2012

Johan Theorin: Verikallio

On hämmentävää miten Theorin pitää tasonsa yllä kirja kirjan jälkeen. Lukemani ruotsalaiset dekkarit ovat olleet pääsääntöisesti hyviä, mutta Theorin on vaan koko ajan pykälää korkeammalla.

Tarinassa ei ole poliisi-päähenkilöä, ei edes harrastelijasalapoliisia. On vaan ihmisä, jotka tahtomattaan joutuvat tapahtumien keskipisteeseen.

Kirjat eivät varsinaisesti muodosta mitään jatkumoa, mutta ovat sitä silti. Osaltaan on samoja henkilöitä ja samoja tarinoita mytologiasta. Keijukaiset ja peikot olivat tässä se "juttu". Menneisyyttäkin perattiin ihan entiseen malliin.

Tapa, jolla Theorin kuvaa Öölannin luontoa, on parasta matkailumainosta Öölannille mitä olla voi. Luonto on karu, mutta samalla kaunis. Ympäristöä ei pilaa mikään teollisuuslaitos vaan kivilouhos, joka ei maisemaa oikeastaan edes pilaa. Se tunnustetaan osana alueen historiaa ja se on osaltaan paljastanut uutta kauneutta, verikallion. Osaisimmepa mekin suhtautua historiaamme näin.

Johan Theorin: Verikallio (Blodläge 2010) Tammi, suom. Outi Menna
Arvio: ***** Taso säilyy

13.1.2012

Jari Tervo: Layla

Sain vihdoin tämän käsiini pitkän odottelun jälkeen ja heti alusta asti odotukset oli korkealla. Tapahtumia seurataan kurdiperheessä Istanbulissa ja syrjäytyneen naisen ympärillä Helsingissä.

Tapahtumat kurdiperheessä tuntuvat käsittämättömiltä. Olen aina ajatellut, että nimenomaan kurdit ovat uhreja ilman omaa valtiota. Kurditytöt taitaa kuitenkin olla ihan eri suuruusluokan uhreja. Enkä oikeastaan tarkoita tässä edes "kurdeja" vaan "islamilaisia kurdeja". Palaan taas vanhaan aiheeseeni, etten voi suvaita kulttuuria joka ei suvaitse kaikkia.

Suhtaudun Turkin EU-jäsenyyteen neutraalisti, mutta esim. kurdit tuovat kyllä siihen ihan oman juonteensa. Toisaalta naivisti voisi uskoa, että kurdien asema voisi parantua Turkissa, jos Turkki olisi EU:ssa. Eihän romanien asemassakaan muutosta näy, vaikka Romania ja Bulgaria otettiin jäseniksi.

Tervo tuo esille myös suomalaisen ja turkkilaisen kulttuurin samanlaisuuksia. Me täällä Suomessa tuomitsemme "kunniamurhat" ja samalla Suomessa tehdään nk. "laajennettuja itsemurhia", jotka kohdistuvat ihan pieniinkin lapsiin. Yhteiskuntana ne tietenkin tuomitaan, mutta tehdäänkö yhteiskunnassa tarpeeksi sen eteen, että näihin tilanteisiin ei päädyttäisi...

Kirjassa siis käsitellään ihmiskauppaa, suomalaista prostituutiota, kiristystä ja muukalaisvihamielisyyttä, vain muutamia mainitakseni. Kirjan loppuhuipennus oli hyvä ja kekseliäs. Tervo olisi kuitenkin voinut lopettaa siihen. Sen jälkeiset tapahtumat ovat turhia ja jotenkin liian surullisia. Ehkä tarkoitus on osoittaa että "rikos ei kannata".

Jari Tervo: Layla (2011) WSOY Arvio: **** Kandee lukea

8.1.2012

David Eddings: Rivan kuningatar - Belgarionin taru 4

Tässä kirjassa velhous saa entistä suuremman roolin. Ce'Nedrakin saadaan velhouden piiriin pikku amuletin avulla.

Vaikka alussa Garion on päähenkilö niin Rivan kuningatar - siis Ce'Nedra - onkin tässä se aikaansaavin hahmo. Kaikki tapahtumat ovat kuitenkin vain valmistelua seuraavaa kirjaa varten, jossa kaikki ratkennee.

David Eddings: Rivan kuningatar - Belgarionin taru 4 (Castle of Wizardly 1984) Karisto, suom. Tarmo Haarala
Arvio: *** Juoni kasvaa

Esko Laulajainen: Oopperakaupungin murhat

Esko Laulajaisen kannattaisi keskittyä vaikka niihin maantiedon kirjoihin, joita joskus kirjoitti. Tämä dekkari on huonompi kuin voisi edes kuvitellakaan. Juoni on huono, henkilöt on vielä huonompia ja kerronta on kuin ala-aste-ikäisen kouluaineesta.

Esko Laulajainen: Oopperakaupungin murhat (2011) Edico
Arvio: * Huonoakin huonompi