26.2.2013

Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirja

Kiinnostuin tästä kirjasta kun "Downton Abbeyn" Edith kiusasi isoäitiään kertomalla lukevansa tätä kirjaa. Pasilan kirjavarastoon voi aina luottaa ja sieltä löytyikin vuonna 1945 painettu, repaleinen suomennos. Oli hyvin harmillista että muutama innokas muistiinmerkitsijä oli alleviivannut ja uudelleenkirjoittanut jotain joka sivulle.

Tarina kertoo hyvin vanhoillisesta siirtokunnasta Uudessa Englannissa 1640-luvulla. Päähenkilö on nainen, joka saa aviottoman lapsen, kieltäytyy kertomasta lapsen isää ja joutuu käyttämään punaista A-kirjainta rinnassaan merkkinä aviorikoksesta (A=adultery).

Kirjan kirjoittamisesta on kulunut hiukan yli 160 vuotta ja kirja kertoo ajasta, joka sijoittuu pari sataa vuotta taaksepäin kirjoittamishetkestä. Vanhoista asioista on siis kyse.

Kirja käsittelee ennakkoluuloja, uskonnon kielteisiä vaikutuksia ja ihmisen kykyä asettua edellisten yläpuolelle. Wikipedian mukaan kirja kuvaa myös syntiä, mutta nykyajan ihmisen on vaikea nähdä sitä muualla kuin suvaitsemattomuudessa. Kirjan loppu ei ole niin kamala kuin välillä pelkäsin ja sitä voisi kuvata jopa onnelliseksi.

Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirja (Scarlet letter 1850) WSOY, suomentaja ei tiedossa
Arvio: *** Aika vaikuttava

Blaine Harden: Leiri 14 - pako Pohjois-Koreasta

Jatkan Pohjois-Korea -teemalla. Siinä missä Demickin "Suljettu maa" kertoi nälänhädästä ja systeemin rapautumisesta monen pakolaisen kertomuksen perusteella, Harden kertoo yhden tarinan. Hänkään ei purematta niele tarinaa vaan pyrkii tarkistamaan yksityiskohtia muista lähteistä.

Päähenkilö Shin syntyy poliittisella leirillä vanhemmille, jotka "saavat" perustaa perheen palkinnoksi ansioistaan. Toisiaan he eivät tietenkään saaneet valita puolisoikseen. Shin ei opi oikein muuta kuin selviämään hengissä. Leirillä syntyneelle ei synny edes tarvetta päästä pois, koska ei tiedä että asiat voisi olla paremmin. Shin kohtaa kuitenkin kahteen otteeseen ulkopuolelta tulleen ja päättää karata.

Harden tuo esille paljon positiivisemmalla tavalla toiveet järjestelmän murtumisesta kuin Demick. Onhan kirjojen julkaisullakin väliä vuosi ja toisaalta Demick kirjoittaa pidemmästä aikajänteestä kuin Harden.

Blaine Harden: Leiri 14 - pako Pohjois-Koreasta (Escape from camp 14 2012) Gummerus, suom. Ruth Jacobson
Arvio: **** Järkyttävä

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valket yöt

Juoni oli hyvin tavallinen suomalainen rikosromaani puoleen väliin asti. Ihmettelinkin miksi loppuratkaisu näyttää jo häämöttävän vaikka satoja sivuja on vielä jäljellä. Juoni oli kuitenkin niin pirullinen, että se mikä oli näyttänyt ihan tavalliselta dekkarilta muuttui puolessa välissä psykologiseksi trilleriksi.

Poliisien henkilökuvat jäivät ohueksi. Varsinkin Sonja Friberg oli kuvattu hyvin miehisestä näkökulmasta. Ehkä mieskirjailijoiden kanattaisi jättää naishahmot epäselvemmiksi, jos ei kyvyt riitä uskottavaan kuvaukseen...

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valket yöt (2012) Myllylahti
Arvio: **** Todella yllättävä

10.2.2013

Lars Kepler: Tulitodistaja

Tiedän, ettei minun kertakaikkiaan pidä lukea näitä Keplereitä. Tämä kirja palaa selvästi "Hypnotisoijan" petaamalle teille. Juoni on ihan kipeä ja hyvikset muuttuu pahiksiksi ja pahikset hyviksiksi. Paljon pahempaa kuin varsinainen juoni, on kertomus Joona Linnan perheen kohtalosta. Toivon todella, että Kepler voisi jättää Jurek Walterin selliinsä, mutta arvaan että seuraavassa kirjassa Jurekin rooli kasvaa: joko niin että hänet vapautetaan tai jollain hanniballester-tyyppisellä virityksellä.

Harvoin kirja pystyy virittämään niin kauhistuttavan tunnelman kuin tämä. Jostain perverssistä syystä luen näitä Keplereitä kaikesta pelosta huolimatta!

Lars Kepler: Tulitodistaja (Eldvittnet 2011) Tammi, suom. Elina Uotila
Arvio: **** Kauhistuttava

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tässä kirjassa päähenkilö on paljon omatoimisempi ja reippaampi kuin edellisen kirjan päähenkilö vaikka kyse onkin samasta hahmosta. Kyrön tarkkanäköisyys on hienoa. Kyrön sukupolvihan on juuri niitä (meitä), jotka ostavat kaupasta bataattia ja dissaavat perunaa, minkä kerkiää. Periaatteessahan aika moni 80+-vuotias voisi kirjoittaa juuri näitä juttuja, mutta he eivät pysty arvostelemaan nykymenoa näin nykymenon mukaisella kielellä.

Meille kelle tahansa tekisi hyvää lukea vanhoja reseptikirjoja ja tehdä jokainen ruoka siitä järjestyksessä. Näin tutustuttaisiin vanhoihin, perinteisiin asioihin ja niitsä voisi valita parhaat reseptit jokapäiväiseen käyttöön.

Täytynee kokeilla!

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (2012) WSOY
Arvio: **** Hulvaton

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen

Kirjan alussa luotiin kuvaa tarinasta, jossa menneisyys herättää ikäviä muistoja, joita pitäisi käsitellä: ylipaino, kiusaaminen, psykopaatti-isä. Juonen edetessä käy ilmi, että kyse onkin jostain muusta.

Kirjan alkuosa loi tunnelman, joka hämmensi ja lopulta myös aiheutti kauhua. Kauhu perustui pitkälti siihen, ettei lukija ymmärtänyt millä reunaehdoilla tarina kulkee.

Pohdin kirjaa lukiessa onko kirja omaelämänkerraliinen, koska se tuntui siltä. Siihen en ole oikein löytänyt pitävää vastausta.

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen (2012) Otava
Arvio: *** Pelottava