Jens Lapidus: Rahalla saa

En tiedä miksi olen ohittanut Lapiduksen toistuvasti määrätietoisesti joka paikassa. Ehkä olen lukenut kirjailijasta jotain kielteistä tai olen lukenut jostain muusta jotain kielteistä ja yhdistänyt sen Lapidukseen virheellisesti.

Olin "tuhlaamassa" kirjakaupassa lahjakorttiani matkakirjoihin, kun kassan myyjä suositti kokeilemaan Miki-kirjaa. Se on siis sellainen tosi pieni, jota luetaan pystysuuntaan. Sivutkin on kuin raamattupaperia. Olin jo lukenut pari päällimmäisenä ollutta, mutta Lapidus osui käteen kolmantena.

Formaatti on täydellinen: kirjaa voi pitää mukana pienessäkin käsilaukussa ja kirjaa on helppo lukea bussipysäkillä, junassa ja sohvalla. Tämä nimenomainen kirja oli vielä niin jännä, että pohdin voisiko sitä lukea töissäkin, mutten sentään moiseen sortunut...

Juoni oli aluksi sekava, koska seurattiin kolmea hyvin erilaista henkilöä: jugoslaavi-taustainen jääkaappi, chileläistaustainen huumediileri ja ruotsalaistaustainen wannabe. Jo ennen puolta väliä alkoivat juonet takertua toisiinsa. Kun sain kirjan loppuun, ensimmäinen ajatus oli jatko-osan löytäminen. Löysinkin sen sitten saman kirjakaupan laatikosta. Näitä Miki-kirjoja on vaikea löytää kaupasta, koska niitä on vielä aika vähän ja toisaalta ne vie niin vähän tilaa, ettei niitä huomaa kaupassa.

Juonessa oli monia tuttuja teemoja. Esim. poliisin Nova-projekti vaikutti tutulta jostain Sipilän kirjasta. Tarkistin netistä ja huomasinkin että projekti on ihan todellinen. No aina sitä oppii uutta. Toinen tuttu teema oli salakuljetettavan kokaiinin sijoittaminen vielä kasvavien kaalien sisään. Samanlainen tarina on ollut muistaakseni jossain tv:n poliisisarjassa. Erikoista tarinassa oli onnellinen loppu, ainakin jonkun kannalta siis.

Miko-kirjan jälkeen tavallisen kirjan lukeminen on tosi turhauttavaa, koska on tunne että kirja on niin iso, ettei sitä voi ottaa mukaan. Tiedä sitten miten tällaiset kirjat pärjää kirjastossa, koska sivut eivät vaikuta kovin kestäviltä.

Jens Lapidus: Rahalla saa (Snabba cash - Stockholm noir I 2006) Like, suom. Anu Koivunen
Arvio: **** Vei mukanaan

Camilla Läckberg: Pahanilmalintu

Kirjan kannessa lukee "Agatha Christien perillinen Camilla Läckberg on tuonut perinteisen murhamysteerin nykyaikaan". Lause on silkkaa myynninedistämispuhetta ilman totuuden häivääkään.

Läckberg rakentaa juonta huonosti ja ennalta-arvattavasti. Henkilöt ovat täysin tyyppinsä mukaisia, jotka on kaikki nähty jo aiemminkin. En näe mitään syytä lukea tätä tai tämän kirjailijan muitakaan teoksia.

Camilla Läckberg: Pahanilmalintu (Olycksfågeln 2006) Schildts
Arvio: * Aika huono

Sara Gruen: Vettä elefanteille

En olisi lainannut ja lukenut tätä jollen olisi nähnyt elokuvaa varsin erikoisissa olosuhteissa. Kirja toimii kuitenkin hyvin ilman elokuvaakin. Nuo "varsin erikoiset" olosuhteet voi mennä kuka tahansa kokeilemaan Kauniaisiin Bio Graniin.

Kirja kertoo amerikkalaisesta junasirkuksesta ja sirkusmaailman karmeudesta ja karuudesta. Oikeasti se on tietenkin rakkaustarina, jolla on onnellinen loppu.

Muista lapsena fiiliksen, joka tuli kun mentiin sirkukseen: hevosten, maakellarin, hattaran ja paahtuvan pop cornin haju, huonot penkit, kovan äänen ja sen että se oli jotain täysin arjesta poikkeavaa. Samanlaiset asiat olivat vallallaan jo 60 vuotta aiemmin ison meren takana. Silloin sirkukseen liittyivät myös oheisohjelmateltat ja eläinnäyttely, niitä ei aseman kentällä koskaan näkynyt minun lapsuudessani...

Sara Gruen: Vettä elefanteille (Water for elephants 2006) Bazar, suom. Anna-Maija Viitanen
Arvio: *** Ihan kiva pikku kirja

Håkan Nesser: Sukujuhlat

Kirjassa oli rikoksia ja poliiseja jotka ratkaisivat niitä. Syvempänä aiheena oli kuitenkin ihmisten tyytymättömyys omaan elämäänsä. On suorastaan hassua että ihmiset oikeasti toimivat niin että he eivät edes yritä muuttaa elämänsä suuntaa koska vanhaan tyytyminen on helpompaa. Siinä sitten masennutaan ja aletaan ryyppäämään kun yhtäkkiä ei olekaan muuta ulospääsyä.

Gunnar Barbarotti oli sellainen Wallander-klooni (eronnut, läheinen suhde tyttäreen) etten taida jatkossa panostaa erityisesti näiden Barbarottien lukemiseen, Nesserin muu tuotanto voi kuitenkin olla ihan hyvää.

Håkan Nesser: Sukujuhlat (Människa utan hund 2006) Tammi, suom. Saara Villa
Arvio: *** Lukemisen arvoinen

Jarkko Sipilä: Mitään salaamatta

Kerrankin asetelma oli vähän eri, tarina kertoi rikoksen jälkeisestä oikeudenkäynnistä ja sen kostamisesta. Yleensä Sipilä lopettaa tarinat niiden selviämiseen, mutta nyt se käytiin läpi ihan "Kovan lain" hengessä ja kerrottiin tapahtumat vielä senkin jälkeen.

Kirjassa Sipilä käsitteli mielenkiintoista kahtiajakoa: roistot ja tavalliset ihmiset. Roisto saa kostaa roistolle, mutta saako roisto kostaa tavalliselle, lakia noudattavalla ihmiselle, joka vaan sattuu näkemään roiston pahanteossa. Jotenkin siihenkin kumpuaa ajatus roiston moraalista. Se on vaan vähän erilaista kuin meidän moraalimme. Lojaliteetti ja auttamisen halu on osalla roistoja paljon syvempää kuin meillä taviksilla, mutte se saattaa kummuta vääristä perusteista kuten pelosta tai riippuvuudesta.

Jarkko Sipilä: Mitään salaamatta (2006) Gummerus
Arvio: *** Uskottava

Harri Nykänen: Raid ja tappajat

Tässä kirjasa vatvotaan samoja murtoja ja tappoja kuin kahdessa edellisessäkin kirjassa. Tämä nivoo noiden kirjojen tapahtumat kyllä enemmän yhteen, mutta mitään muuta uutta ei ole tarjolla kuin Raidin perään laitettu torpedo. Hänkin on ennalta "tuttu", koska Raidin ensimmäisen tapon kohde oli nimenomaan tämän torpedon veli.

Kirja pitää yllä Raidin ylle asettunutta voittamattomuuden myyttiä, joka ei repeile vaikka lähipiiri ei aina ajattele Raidin parasta.

Raidin suhde Sundmaniin on kaksijakoinen. TV-Raidista jäi mieleen, että heillä olisi ollut ystävyyssuhdekin, mutta sarjassakin Sundman ohjasi roistot kerran Raidin perään. Silloin roiston nahkahousujen narina paljasti ja Raid selviytyi taas. Kirjoissa Sundman on vielä aavistuksen epäluotettavampi. Jostain hämmentävästä syystä Raid antaa kaiken anteeksi mikäli Sundmanilla on hyvä syy Raidille valehteluun. Syyksi kelpaa vaikka huonosti menneet bisnekset...

Harri Nykänen: Raid ja tappajat (2006) WSOY
Arvio: *** Vatvotaan samaa

Karin Slaughter: Triptyykki

Kirja muistutti hämmentävästi Dennis Lehanen kirjoja, erityisesti "Suljettua saarta", jossa hyvisten ja pahisten osat vaihtuivat lennosta. Tässä ne kuitenkin asettuivat jo jossain puolen välin paikkella, onneksi.

Kirja kertoo poliisista, joka alkaa selvittää raakaa murhaa ja ehdonalaisessa olevasta tappajasta. Mukaan sotkeentuu vielä muutama poliisi ja jännitystä rakennellaan pitkään ja hartaasti.

Amerikkalainen maailmakuva, jota tässä katsotaan Atlantasta käsin, on aina vaan hämmentävä. Esimerkkeinä poliisin korrutio ja monitasoisuus hallinnollisesti, vankilaelämän kiero logiikka ja rasismi ovat niin vahvoina lästä, että sitä on vaikeaa ymmärtää. Hämmentävää on myös, että John joka tuomitaan kuusitoistavuotiaana samanikäisen tytön raiskauksesta ja taposta, leimataan vankilasta päästessään pedofiiliksi uhrin iän perusteella.

Suomentaja käyttää monta kertaa sanaa "pikkutyttö" 14-16-vuotiaista tytöistä. Hämmentävää!

Karin Slaughter: Triptyykki (Triptych 2006) Tammi, suom. Annukka Kolehaminen
Arvio: *** Jännä

Donna Leon: Haurasta lasia

Nämä Leonin kirjat on toisaalta jotenkin "ohuita", mutta samalla ne kertovat kiehtovalla tavalla Venetsiasta. Sama perusjuoni taitaa nykyisin toistua joka kirjassa: merkittävä ympäristörikos, josta ei saada loppujen lopuksi oikeita ihmisiä vastuuseen ja toisaalta se rikoskin luultavammin jatkuu, korkeintaan siirtyy eri paikkaan.

Kiehtovaa on venetsialainen kulttuuri ja ruoka. Syömiskohtauksissa sanaillaan aina jotain ruuasta, joten asioiden pienetkin nyanssit paljastuvat. Joskus on vähän ärsyttävää, että tärkeät sanat on italiaksi, mutta oma italian ruokasanastoni on jo aika kehittynyt ja muut sanat ymmärrän yleensä asiayhteydestään.

Donna Leon: Haurasta lasia (Through a glass, dark 2006) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: *** Ihan jees

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Kirjan minä-kertoja on kuumista aalloista kärsivä Heleen, jonka äiti sairastuu dementiaan. Heleen hajoaa ennen pitkää melkein kokonaan. Varsinkin kun huomaa, että hänen 16-vuotias tyttärensä on rakastunut kolmen pienen lapsen isään vapaaehtoistyöpaikassaan.

Heleen kuvailee hienolla tavalla sitä epätoivoa, jonka kokee sairaan äitinsä hoitamisesta ja kaikkien tämän asioiden hoidosta. Ilmeisesti terveydenhuoltojärjestelmä Hollannissa on hyvinkin samanlainen kuin Suomessa ja kärsii aivan samoista ongelmista: työvoimapula, liian vähän resursseja, ulkoilun ja vaippojenvaihdon vähyys vanhuksilla. Eutanasiakaan ei taida olla ihan läpihuutojuttu edes Hollannissa, ainakaan dementia-potilailla.

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa (Mijn zoon heeft een seksleven en ik lees mijn moeder Roodkapje voor 2006), suom. Titia Schuurman
Arvio: *** Vaihdevuosi-ikäisille naisille ja muillekin

Ildefonso Falcones: Meren katedraali

Taas voi miettiä, että miksi ihmeessä lainasin ja luin tämän. Varmaan joku b-luokan lehden arvostelija oli tätä kehunutkin.

Kirjan juonikuvio oli hyvin samankaltainen kuin "Taivaan pilareissa": köyhä väärinkohdeltu mies nousee vaurauteen oman oikeamielisyytensä takia. Arnau, joka on kirjan päähenkilö, vaikuttaa olevan kyllä melkoisesti ympäristön vietävissä ja tekee aika harvoin ihan omia päätöksiä. Juonta olisi piristänyt esimerkiksi se, että Arnau olisi kuollut lopussa löytämättä onneaan. Onneksi edes Arnaun äiti jäi kateisiin.

Kirjan takakannessa väitettiin, että kirja kertoisi myös kirkon rakennustöistä. Ehkä kertoikin, mutta vain niin pintapuolisesti, ettei asiasta olisi kannattanut missään mainita.

Näitä keskiaikaisia kirjoja vaivaa iso ongelma: ne alkaa aina sillä, että viaton nainen raiskataan. Raiskaaja on vielä yleensä joku määräävässä asemassa oleva. Tässä kirjassa käy hyvin ilmi, että kirjailija on mies. Miehillä on pikkuisen väärä käsitys prostituoitujen suhteesta seksiin. Tuskin kukaan parikymmentä vuotta asiaa työkseen harrastunut siitä niin kovin innostuu kun tässä kirjassa kerrotaan.

Ildefonso Falcones: Meren katedraali (La katedral del mar 2006) Bazar, suom. Satu Ekman
Arvio: * Onneton kirja

Stephenie Meyer: Uusikuu

Tämä kirja ei ollut juoneltaan mitenkään ihmeellinen. Jotain tässä kuitenkin oli, koska luin sen käytännössä yhdeltä istumalta, välillä piti vaan tehdä ruokaa ja syödä vähän...

Tämä vähän toisti ensimmäisen juonta siinä, että tässäkin Bella huomaa poikaystävänsä olevan kummajainen, tällä kertaa kuitenkin vampyyrejä vastaan taisteleva ihmissusi. Edward on siis häipynyt heti aluksi. Ennen pitkää kuitenkin Bella on jälleen pahassa pulassa ja lähtee Italiaan pelastamaan Edwardia. Lopussa kun kaikki on jokseenkin hyvin, Bella äänestyttää Culleneilla, että hänestäkin tulee vampyyri, ainakin ennen pitkää.

En oikein tiedä mitä aikaa kirjoissa kuvataan, mutta Alicella on "pieni, hopeanvärinen kännykkä". Jos sellaisia on, niin luulisi että olisi myös digi-kameroita. Tässä kirjassa oli kuitenkin kamera, jolla otettiin "rulla täyteen". Epätarkkaa!

Tämä oli ehkä vähän vähemmän sellasta teini-angsti-shittiä kuin eka kirja, mutta tämä oli hyvin ennalta-arvattava. Jotenkin tuntuu että Bella ainakin on vähän "hidas". Odotan kuitenkin innolla seuraavaa osaa...

Stephenie Meyer: Uusikuu (New moon 2006) WSOY, suom. Tiina Ohinmaa
Arvio: *** Tyypillinen toinen osa

Tarja Laitiainen: Taksi Kabuliin

Laitianen on toiminut Suomen (kiertävänä) suurlähettiläänä Afganistanissa vuosina 2002-2005 ja kertoo tässä kirjassa kokemuksistaan Kabulissa ja vähän muuallakin. Kaikkien lukemieni Afganistan-aiheisten kirjojen jälkeen tämä oli näkökulmaltaan erittäin tervetullut. Suomalainen diplomaatti kun näkee asiat toisin kuin englantilainen toimittaja (Jason Burke) tai amerikkalainen kampaaja (Deborah Rogriguez).

Laitiainen kertoo positiivisesti naisten aseman parantumisesta ja turvallisuuden kehittymisestä Kabulissa. Samalla hän tuo kuitenkin esille, että amerikkalaisten oma käytös heikentää turvallisuustilannetta ja ettei nykyinen hallinto ota oikein tosissaan naisen aseman parantamista. Ehkä tilanne oikeasti on parantunut talebanien jäljiltä, mutta tällä hetkellä asiat muuttuvat enää hitaasti.

Oli hienoa lukea naisten pääsystä parlamenttiin, mutta toisaalta tuntuu, että Kabulissa voisi naisilla olla vaikka kaikki valta, mutta maaseudulla naisten asema on ihan yhtä huono kuin ennenkin...

Tarja Laitiainen: Taksi Kabuliin (2006) Otava
Arvio: *** Hyvin informatiivinen

Jason Burke: Matkalla Kandahariin - Yhteenottojen keskellä islamilaisessa maailmassa

Kirjan kirjoittaja on englantilainen toimittaja, joka yrittää ymmärtää radikaalia islamismia. Burke matkustaa ympäri islamilaista maailmaa ja käyttäytyy aika pelkäämättömästi. Ehkä toimittajia kohdellaan kaikilla "puolilla" paremmin kuin muita ulkomaalaisia. Ainakin jos tuo "puoli" on kiinnostunut suuren yleisön mielipiteestä.

Burke tuo voimakkaasti esille ajatuksen, ettei al-Qaeda ole mikään organisaatio tai edes verkosto. Se on ajattelutapa islamilaisessa maailmassa, jota Bushin aloittama "terrorismin vastainen sota" vain vahvistaa. Olen täsmälleen samaa mieltä asiasta. Mielestäni ei ole niin kovin tärkeää saada Osama bin Laden kiinni, vaan parantaa ihmisten elinoloja niin, ettei al-Qaeda -ajattelulle ole tarvetta. Siihen ei kuulu länsimaiden ristiretkimäinen valloittaminen vaan ihmisten olojen parantaminen heidän omista lähtökohdistaan. Kuitenkin Taleban-hallinnon alasajo Afganistanissa oli tarpeen.

Burke kertoo yksitysikohtaisesti julmista tapoista, jotka tapahtuvat länsimaiden mittapuun mukaan täysin syyttä. En usko, että pelkästään islamilaisuus aiheuttaa tällaiset teot. Siihen liittyy myös vanha kulttuuri ja oppimattomien ihmisten halu näyttää valtaansa. Uskon vakaasti, että länsimaat pystyisivät elämään islamilaisen maailman kanssa sovussa. Siihen tarvitaan koulutusta ja erityisesti naisten koulutusta. Jos joku hiukankaan pohtii asioita laajemmin, hän kyllä ymmärtää, ettei raiskauksen uhrin kuoliaaksi kivittämisessä ole mitään järkeä.

Burken kirja herättää paljon ajatuksia ja näyttää myös, että kaikki ovat loppujen lopuksi "vain ihmisiä", joilla kaikilla on omat, ristiriitaisetkin, syynsä taistella. Koko islamilaisen maailman syyllistäminen on täysin tarpeetonta. Jos ymmärrettäisiin mistä radikaalien islamisti-taistelijoiden ajatukset kumpuavat, voitaisiin terroristi-iskutkin välttää tehokkaammin. Kun George W. Bush puhui "ristiretkestä", on helppo ymmärtää mikä siinä pistää vihaksi.

Jason Burke: Matkalla Kandahariin - Yhteenottojen keskellä islamilaisessa maailmassa (On the road to Kandahar. Travels through conflict in the Islamic world 2006) Basam books, suom. Tero Valkonen
Arvio: *** Hyvin valaiseva

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Tällä kertaa pilasin lukunautinnon ihan itse katsomalla elokuvan ennen kirjan lukemista. Toisaalta juoni oli molemmissa aika ennalta-arvattava eli ei se haitannut paljoa.

Kirjan päähenkilö on 9-vuotias Bruno, jonka isä nimitetään Aus-vitsin komendantiksi. Kirjassa Bruno on minä-kertoja viimeistä lukua lukuunottamatta, koska silloin Bruno on jo kuollut. Bruno ihmettelee ihmisiä aidan takana, joilla kaikilla on raidalliset pyjamat. Hän ystävystyy aidan läpi juutalaispojan, Shmuelin, kanssa, joka sattuu olemaan täsmälleen yhtä vanha kuin Brunokin. Bruno katselee maailmaa viattoman pikkupojan silmin eikä usko että leirillä voi tapahtua mitään kamalaa koska hänen isänsä on sen komendantti. Lopuksi Bruno menee salaa leirille auttamaan Shmuelia Shmuelin isän etsimisessä ja joutuu kaasukammioon Shmuelin kanssa.

Bruno kutsuu isänsä esimiestä mielessään aina "Hilleriksi" ja muutenkaan hän ei aina ymmärrä mitä ympärillä tapahtuu. Toisaalta koko tilannehan oli niin absurdi, että miten lapsi olisi voinutkaan sen ymmärtää.

Onnellinen ajatus kirjan lopussa oli, ettei Shmuelin tarvinnut kuolla yksin vaan pitäen ystäväänsä kädestä.

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa (The boy in the striped pyjamas 2006) Bazar, suom. Laura Beck
Arvio: *** Kannattaa lukea

Virpi Hämeen-Anttila: Perijät

Luulin, että tämä kirja olisi ollut jotain muuta kuin näin tavanomainen romaani. En edes oikein tiedä mistä odotukseni olivat näin korkealle nousseet. No kirja oli "vaan" romaani, mutta hyvä sellainen.

Kirjassa punottiin juonta vanhan elektroniikkatehtaan ja sen lähipiirin ympärille. Puoleen väliin asti kaikki oli jännittävää, mutta sitten tajusin mitä lopussa tapahtuisi: Romea ja Julia -tarina Uudenmaan perämetsässä. Kirjassa kypsyteltiin Veeran eroa poikaystävästä ja Tuomaksen eroa tyttöystävästä. Siitä on sitten jo aika helppo päätellä mitä tuleman pitää. Varsinainen juoni pyöri kuitenkin tehtaan ja sen johdon ympärillä, mutta jollain tavalla oli ennalta arvattavaa, että hyvinhän siinäkin käy.

Tämä ei ollut mikään elämää suurempi kirja, mutta voihan sen lukea.

Virpi Hämeen-Anttila: Perijät (2006) Otava
Arvio: ** Pettymys

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät, Mma Ramotswe tutkii

Oli kiva upota taas Mma Ramotswen maailmaan. Tutkitut jutut on dekkarin jutuiksi jälleen kerran vähän turhan yksinkertaisia, mutta Mma Ramotswe ja Mma Makutsi ratkaisevat ne tälläkin kertaa hienosti. Yhdessä jutussa tosin herra Polopetsi vähän auttoi.

Rakastan näitä ilmaisuja, joita Mma Ramotswe käyttää, esim. perinteinen ruumiinrakenne tai edesmennyt. On mukavaa jos kielteisetkin asiat sanotaan nätisti. Ilmeisen tahallisesti hiv:stä tai aids:sta ei puhuta koskaan suoraan. Niiden aiheuttamat ongelmat kuitenkin tuodaan esille niin, ettei lukija luule että ko. asiat olisi kokonaan unohdettu. Niistä ei vaan tehdä pääasiaa.

Tässä kirjassa oli myös hieno huomata, että botswanalainenkin nainen rentoutuu shoppailemalla ja ostamalla liian pieniä, mutta ah niin siroja kenkiä.

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät, Mma Ramotswe tutkii (Blue Shoea and Happiness 2006) Otava, suom. Jaakko Kankaanpää
Arvio: *** Varma

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

Tämä oli tosi kummallinen tapaus: kirja oli tosi hyvä, mutta monilta osa-alueiltaan kertakaikkiaan huono.

Juoni oli selkeää jatkoa Larssonin edelliselle. Lisbeth Salander oli varmasti edelleenkin paras hahmo. Mikael Blomkvist jäi jopa vähän taka-alalle. Edellisessä kirjassa puhuttiin miehistä jotka vihaavat naisia. Tässä näitä naisia vihaavia miehiä etsittiin ja rangaistiin. Lopussa tietenkin Lisbeth jää henkiin. Mistä se kolmas kirja olisi muuten kirjoitettu...

Lukiessa tuli monta kertaa mieleen, että joku lanka joka oli jo katkaistu edellisessä kirjassa, jatkuikin yhtäkkiä. Joko se on tahallista, jolloin se on tosi ärsyttävää, tai vain kirjailijan tapa saada juoneen uusia käänteitä tosi tökeröllä tavalla. Ärsyttävää joka tapauksessa.

Suomennos oli tosi kurja. Epäjohdonmukaisuuksia ihan vilisi: ensin Lisbeth osti sähkömiehenteippiä ja seuraavaksi hän käytti ilmastointiteippiä. Tällaisia pikkulapsuksia oli jatkuvasti.

Mutta kyllä itse kirjailijallakin oli omituisia juttuja. Noin kolmasosa kaikista roistoista oli nimensä puolesta suomen sukuisia. Eräskin kaveri oli virolainen, jolla oli suomen kansalaisuus, mutta oli muuttanut 1970-luvulla Ruotsiin. Ei varmaankaan ihan mahdoton tarina, mutta melko epätodennäköinen. Melkein kaikilla kirjan henkilöillä oli Applen kone, johon Lisbeth oli tehnyt Exploreriin asennettavan vakoiluohjelman. Tuskin niissä koneissä Microsoftin ohjelmia käytettiin.

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden 2006) WSOY, suom. Marja Kyrö
Arvio: *** Ristiriitainen, vangitsi ja ärsytti

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli

Tämä oli nopeasti luettava novellikokoelma. Kaikki tarinat kertovat aivan kipeistä äiti-tytär -suhteista joko äidin tai tyttären näkökulmasta.

Minuun suurimman vaikutuksen teki itse nimitarina. Siinä vammainen tyttö tajuaa, että äiti aikoo hylätä hänet ja hän tappaa äitinsä. Tarinan perusteella tytöllä varmastikin oli syynsä tekoonsa.

Toinen järkyttävä tarina on "Sanoin yksi". Nainen, joka ei halua lapsia, lupaa miehelleen yhden lapsen. Saatuaan kaksoset hän heittää toisen tielle. Vahingossa kyllä sen kiltimmän.

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (Insecte 2006) Gummerus, suom. Lotta Toivanen
Arvio: *** Karmiva

Anne Tyler: Amerikan lapset

En kyllä osaa sanoa mistä näitä kirjoja oikein löydän, mutta tästäkään en tiennyt ennalta mitään. Tosi hyvä löytö!

Yksi kirjan teemoista oli ulkomaalaisen pikkutytön adoptio, niinkuin Lindstedtin "Sakset"-kirjassakin. Tässä kirjassa oli kuitenkin kaksi perhettä, jotka sattuivat saamaan lapsensa samalla lennolla ja sitä kautta he ystävystyivät. Toinen perheistä oli iranilainen ja se toi kirjaan ihania makuja ja tuoksuja. Ei siis kannata lukea nälkäisenä!

Jokainen luku käsitteli asioita kronologisesti eteenpäin, mutta eri ihmisten näkökulmasta. Se toimi hyvin.

Anne Tyler: Amerikan lapset (Digging to America 2006) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: **** Tosi hyvä tarina

Margaret Atwood: Poikkeustila

Odotin tältä kirjalta paljon. Ensimmäinen pettymys oli että kirja olikin novellikokoelma. Toinen pettymys oli että osa novelleista kuitenkin liittyi toisiinsa. Liian epämääräistä minulle...

Alkupään novellit olivat hyviä ja koko juttu muuttui pliisummaksi loppua kohden. Monessa novelleissa oli hyviä hetken oivalluksia, mutta minulle ainakin oli liian rankkaa lukea tytöstä, joka kantaa kaiken vastuun perheessään ja jonka annetaan tehdä suunnattomia "virheitä" vain koska kukaan ei välitä.

Margaret Atwood: Poikkeustila (Moral Disorder 2006) Otava, suom. Kristiina Drews
Arvio: ** Odotukset taisi olla liian korkealla