22.4.2014

Eeva Joenpelto: Sataa suolaista vettä

On kulunut jo neljä vuotta siitä kun luin sarjan edellisen osan. Juonen kannalta kirja oli edellisiä huonompi ja rikkonaisempi. Kotiseuturakkauden ja erityisesti murretutkielman kannalta kirja kuitenkin lunastaa paikkansa. Erityisesti Salmen ja Marin murre on niin polveilevaa länsiuuttamaata, että tulee melkein tippa linssiin. Näyte Salmen puheesta: "Mun on tänäpän vähänäs päästä tullu miäleen se Juliini. Em mää tiärä mitä vaste. Mut kun toi kuuki tommottis mollottaa -. Mun on sitä vanhaa miästä surku." Mäkin sanoisin helposti "tommottis mollottaa"...

!020-luvun loppupuolen Lohja on ollut aika jännittävä paikka lakkoineen ja kommunisteineen. Historiallisiin henkilöihin viitataan usein vain epäsuorasti, mutta kuitenkin tunnistettavasti. Olisi kiinnostavaa tietää kuka Julinin esikuvana on ollut. Hännisessähän lienee piirteitä Eevan isästä, ainakin ammatin suhteen.

Kaiken kaikkiaan kirjasa seurattiin vähän liian montaa juonta vähän turhan rikkonaisesti... En usko että oma sukupolveni saa tästä ikinä muuta koppia kuin tylsänä, historiallisena romaanina.

Eeva Joenpelto: Sataa suolaista vettä (1997) WSOY
Arvio: *** Ihan jees

Camilla Läckberg: Saarnaaja

"Enkelintekijästä" innostuneena tartuin kirjastossa ensimmäiseen Läckbergiin, joka tuli vastaan. Ei olisi pitänyt. Olisi varmasti syytä lukea kirjoja järjestyksessä, mutta luulen että oikeasti hyvät kirjat (ainakin dekkarit) toimii myös epäjärjestyksessä luettuna. Ehkä on vaan niin, että Läckberg on kehittynyt aikaa myöten kirjailijana ja siksi nämä alkupään kirjat ovat huonoja.

Kirjan juoni ei päässyt lähellekään "Enkelintekijän" tasoa. Saarnaajakin, jonka mukaan kirja oli nimetty, jäi aika etäiseksi hahmoksi. Eniten ehkä ärsytti päähenkilö-Erican jääminen taustalle, vaikka hän onkin aika ongelmallinen hahmo uskottavuutensa suhteen. Erican olotila oli kuitenkin sellainen, että minun oli juuri nyt helppo samaistua häneen.

Camilla Läckberg: Saarnaaja (Predikanten 2004) Schildts, suom. Outi Menna
Arvio: ** Aika huono

8.4.2014

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Lainasin kirjastosta tämän kun se näytti mielenkiintoselta. Kun aloitin lukemaan niin tajusin, että hahmot tuntuivat jotenkin epämääräisen tutuilta ja ärsyttäviltä. Syykin ärsyttävyyteen selvisi juuri. Olen lukenut Läckbergin "Pahanilmanlinnun" reilu vuosi sitten ja arvostellut sen yhdellä tähdellä. Samalla vielä olen uhonnut, ettei enää koskaan Läckbergia... On kuitenkin ihan hyvä, etten pysy näissä "ei koskaan enää" -päätöksissä.

Juonta rakenneltiin aluksi aika monella rintamalla ja hahmoja oli yli kymmenen. Pikkuhiljaa tarinat kietoutuivat yhteen ja tarinaa oli helppo seurata.

Juoni käsitteli tapahtumia nykyajassa ja 1970-luvun alusta. Kirjailija toteaa lopputekstissä, että on sijoittanut tarinan aikaan, jolloin murhakin vanhenee rikoksena. Minusta se oli vähän turhan helppo ratkaisu, koska se päästi tekijät kuin koira veräjästä. Ihan kuin kirjailija olisi yrittänyt päästä helpolla.

Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvä ja saattaa olla, etä luen joskus vielä muitakin Läckbergejä.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Änglemakerskan 2011) Gummerus, suom. Outi Menna
Arvio: **** Hienosti rakenneltu juoni

3.4.2014

Håkan Nesser: Herra Roosin tarina

Kirjan alkuasetelma on herkullinen ja sivuja menee yli 200 ennenkuin poliisia tarvitaan sotkeentumaan asiaan. Herra Roos on turhautunut elämäänsä, voittaa veikkauksessa, irtisanoutuu töistä, ei kerro asiasta kenellekään, ostaa piilopirtin ja vetäytyy sinne joka päivä kun perhe luulee hänen menevän töihin. Kaunis ajatus. Idyllin säryttyä alkaa päämäärätön ajo Euroopan halki samalla kun poliisi vielä pohtii mistä on kyse.

Kirjassa kohtaavat keskiluokkainen kansankoti-idylli (herra Roos vaimoineen, Barbarotti perheineen), serbi-alamaailma (Steffo) ja kaikenmaailman huijarit (Elvaforsin pitäjät ja "valokuvaaja"). Kaiken seassa kelluu 21-vuotias puolalaistaustainen tyttö, joka ei oikein vielä ole löytänyt paikkaansa tässä kuviossa.

Kirjan takakannessa käytetetään termiä "rikoskonstaapeli" Barbarottista. Suomen ja Ruotsin virkanimikkeet luultavasti poikkeavat toisistaan, mutta olisi hauska tietää mitä "kriminalinspektör" Suomessa tarkoittaisi: "rikosetsivä", "rikoskomisario"... Tuskin kuitenkaan "rikoskonstaapeli"!

Håkan Nesser: Herra Roosin tarina (Berättelsen om Herr Roos 2008) Tammi, suom. Päivi Kivelä
Arvio: **** Parempi kuin Nesserit yleensä

Cilla & Rolf Börlind: Nousuvesi

Kirja oli hyvä, mutta jotta voin arvostella sen loppuratkaisua myöten, niin minun on pakko paljastaa osa loppuratkaisua. Jos siis aiot lukea kirjan ilman tietoa juonesta, niin lue kirja äläkä tätä tekstiä pidemmälle. Jos et välitä spoilereista niin anna mennä loppuun saakka. Kirja kannattaa lukea joka tapauksessa.

Alkukuvio oli aika epätodennäköinen: poliisi-opiskelija alkaa ratkoa vanhaa rikosta. Ei todellisuudessa näin käyne. Hän sai kuitenkin apua nykyiseltä ja entiseltä poliisilta. Kirjan juoni kulki hienosti paljastaen asioita pala palalta.

Muutama asia oli kuitenkin hiukan liian epätodennäköistä:
-ei entistä poliisia, joka on nykyään lähes spurgu, voi ottaa mukaan kuulustelemaan epäiltyjä, ei edes Ruotsissa
-ei asiaa tutkiva opiskelija voi olla murhattujen vanhempien lapsi.
Muuten juoni oli hyvä ja hyvin rakenneltu.

Cilla & Rolf Börlind: Nousuvesi (Springfloden 2012) Schildts & Söderströms, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Arvio: **** Hyvä

Donna Leon: Pedon palkka

Donna Leon kuuluu samaan sarjaan kuin vaikka Leena Lehtolainen: "Jätä hyllyyn ja lue sen sijaan jotain parempaa".

Leon käsittelee aina vaan samoja teemoja: ympäristörikoksia, korruptiota ja muita peri-italialaisia ilmiöitä henkirikoksen kuljettaessa juonta eteenpäin. Tylsää...

Monet kirjat ovat saaneet minut matkustamaan kirjojen tapahtumapaikoille. Leon ylläpitää sellaista kuvaa Venetsiasta ja ylipäätään Italiasta, että suorastaan välttelen sitä valitessani tulevia matkakohteita.

Donna Leon: Pedon palkka (Beastly things 2012) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: ** Aika samanlainen kuin aina

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu

Ensimmäinen hieno asia jonka huomasin oli, että komisario Erlendur oli jätetty pois. Hänet kyllä mainittiin lyhyesti kirjan viimeisessä lauseessa. Jatkossa näkisin mieluummin juuri näitä Marion Briem -kirjoja, joissa Erlendur olisi apuhahmona eikä toisinpäin. Hassu juttu oli, että tehdessäni taustaselvitystä blogitekstiäni varten, törmäsin parillakin sivulle feminiiniseen Marion Briemiin. Ilmeisesti jotkut lukijat ovat saaneet virheellisen kuvan Marionin sukupuolesta.

Kirjan juoni nivoi jälleen kerran yhteen dekkarin ainekset Islannin lähihistoriaan, joka on aina vaan yhtä kiinnostava. Shakkiottelu on vaan pieni nyanssi kylmän sodan maailmassa.

Välillä on vaikea seurata Marionin ajatuksenjuoksua siitä mikä vie häntä oikeaan suuntaan jutun kannalta. Esimerkiksi tulkinta elokuvateatterin tapahtumista etenee mielestäni vähän turhan suoraan kohti oikeaa ratkaisua kun asiaa arvioi esitettyjen faktojen valossa.

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu (Einvígið 2011) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Parempi kuin yleensä