Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

Kirja oli hieno. Se kertoo Meeri Müllerin tuskasta koskettavasti, muttei kuitenkaan niin että se ahdistaisi lukijaa.

Tuomari Müller oli piikojen kasvattama, äiditön pirtumiljonäärin poika. Vanhempana hän oli ehkä vähän outo, mutta kaikin tavoin kunniallinen. Silti hänet savustettiin ulos työpaikastaan. Kirjan alussa tuota "kaameutta" kierreltiin ja kaarreltiin ja lukija jää selkeästi odottamaan jotain suurta epäoikeudenmukaisuutta. Sen osalta lukija kokee kylläkin pienen pettymyksen. Lopussa eläintenruhojenkäsittelylaitos saa ehkä hiukan liian suuren roolin, mutta kai se on juonen kannalta välttämätöntä.

Ilmapiiri tuossa "nimettömässä pikkukaupungissa" on enimmäkseen ahdistava. Se on helppo tunnistaa: liian harvat ihmiset tekevät päätöksiä ajatellen enimmäkseen omaa etuaan. Se on kai tätä päivää edelleenkin monessa paikassa.

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies (1994) WSOY
Arvio: **** Herkkä

John Grisham: Kammio

Tämä kuuluu Grisham-kokoelmaani, johon tartun kun mikään muu ei huvita. Kuolemanrangaistus on Suomesta katsoen kaukana, mutta kai se on ihan tätä päivää Yhdysvalloissa. Kirjan nuori asianajaja haluaa auttaa kuolemansellissä lojuvaa isoisäänsä teloituksen kynnyksellä. Samalla kaivellaan suvun synkkiä salaisuuksia.

Kaiken kaikkiaan kuolemanrangaistus on jo sinänsä julmaa, mutta kirja tuo esille omituisia piirteitä ainakin Mississippin kuolemanrangaistussysteemistä. On teloituspipareita ja sheriffejä juhlimassa vankilan pihalla juuri ennen teloitusta. Toisaalta taas vanki siirretään ennen telotusta tarkkailuselliin, ettei hän vaan tapa itseään. Onko se nyt humaania vai ei?

Toinen hämmentävä asia on lukuisat valitustiet ja valitusten aiheet. Lisäksi amerikkalainen virkoihinvalintakäytäntö (siis vaalit) tuo aina eturistiriitoja tuomareiden ja syyttäjien välisiin suhteisiin.

Kaikkein kamalin asia on kuitenkin se että teloitukseen on mahdollista päästä katsomaan kuolemaa. Mahdollisuus on uhrien omaisilla ja kuvernöörillä. Lisäksi muutama toimittaja pääsee arvonnan kautta mukaan.

John Grisham: Kammio (The chamber 1994) WSOY, suom. Irmeli Ruuska
Arvio: *** Varma

Dennis Lehane: Täyttä sotaa

Tämä oli kuin huono väkivaltaelokuva auki kirjoitettuna. Ihmisiä ammuttiin melkein syyttä suotta jatkuvasti ja siihen syyllistyivät myös päähenkilöt Patrick Kenzie ja Angela Gennaro, joiden sentään pitäisi olla hyvisten puolella. Juoni oli onneton ja epäuskottava. Lehanen myöhemmät Kenzie-Gennarot ovat selvästi parempia kuin tämä ja erityisesti "Menneisyyden ote".

Dennis Lehane: Täyttä sotaa (A drink before the war 1994) Tammi, suom. Tuula Saarikoski
Arvio: ** Liikaa tarpeetonta väkivaltaa

Markus Nummi: Kadonnut Pariisi

Olen jälleen kerran sanaton. Kirjan juoni menee niin, etä ensin väitetään että Pariisi on kadonnut, sitten se hyväksytään tosiasiaksi ja kolmanneksi tutkitaan mihin se on joutunut.

Kehyskertomuksena on muutama suomalainen ja heidän elämänsä. Pariisin arvoituksen tutkiminen yhdistää heitä ja ajaa heitä erilleen.

Kirjassa on sekopäisiä teorioita, joista tulee mieleen lähinnä Arto Paasilinna. Kirja ei kuitenkan ole mikään paasilinnamainen hulvaton veijaritarina vaan ihmiset jäävät kaikkein ohuimmiksi juonen osiksi. Taustatarinat arkistohistoriasta ovat hauskoja ja tuovat kirjaan tieteellisemmän tunnun.

Loppuratkaisuna todetaan, että Pariisi ei ole kadonnut koska sitä ei oikeasti ole koskaan ollutkaan. Mahtava idea!

Markus Nummi: Kadonnut Pariisi (1994) Otava
Arvio: **** Mieletön tarina