30.6.2010

Jo Nesbø: Lepakkomies

Lainasin tämän koska kaikki hehkuttaa nyt tätä Nesbøøta. Ajattelin lisäksi aloittaa ensimmäisestä kirjasta, jotta pääsisin heti jyvälle mistä on kyse. Voi olla että Nesbø on kehittynyt vuosien varrella paljon ja että hän on nyt hyvä kirjailija, mutta on vaikeaa kuvitella että tämän kirjan avulla olisi mitään suurta läpimurtoa koskaan tehty.

Kirja muistutti paljon Lehanen kuvaamaa maisemaa Bostonista: suurkaupunki kaukana täältä, aseita, säännöt eivät päde poliiseihinkaan... Uskottavuudessa oli kyllä paljon hakemista: norjalaispoliisi lähetetään Sydneyhin ja sopivan tilanteen kohdalla hänelle annetaan ase, eikä edes jatkuva kännissä olo estä aseen hallussapitoa ja käyttämistä.

Juonessa oli muutama kohtaus, jotka koin aivan turhiksi, esim. millä logiikalla Harry menee krikettibaariin haastamaan riitaa korstojen kanssa. En löytänyt teolle mitään järkevää syytä etukäteen. Jälkikäteen se tietenkin naulitsi Andrewin sairaalaan ja paljasti tietoja mahdollisesta murhaajasta. Epäloogista joka tapauksessa.

Jo Nesbø: Lepakkomies (Flaggermusmannen 1997) Like, suom. Outi Menna
Arvio: ** Epäuskottava

Eeva Joenpelto: Kuin kekäle kädessä

Sarjan edellisen osan jälkeen tämä oli oikeastaan aika huono. Syynä voi tietenkin olla Kröönruuskan poismeno. Siinä lähti se kaikkein voimakkain hahmo.

Vieno jäi ajelehtimaan jo viime kirjassa ja tässä puoli on valittu, mutta muuten ajelehtii vaan edelleen. Hännisen perheen osalta tarina on jotenkin kliseemäinen. Matin linnatuomio kruunaa senkin kuvion. Anjan naapurissa asuva opettajapariskunta oli kaikessa kamaluudessaan sentään uskottava. Ne oli just niin pahoja kun sellaset ihmiset on. Nainen vielä enemmän kuin mies.

Aika ennen kieltolain kumoamista on varmasti ollut jännittävä, mutta Joenpelto ei oikein saa siitä kaikkea irti. Matin hurjastelut käydään läpi, mutta olisi siitä aiheesta irronnut varmasti jännempiäkin tarinoita. Toisaalta voi olla, että pirtu ei näytellyt silti niin suurta roolia muiden kuin trokareiden ja ostajien elämässä. Asiastahan ei varmasti kauheasti "paremmissa piireissä" tehty numeroa.

Korruptoituneesta tuomarista olisi saanut myös meheviä juonenkäänteitä, mutta se jätettiin käyttämättä ja näytettiin Matille ettei edes tuomariin voi luottaa, jos yleisön mielipide on toisenlainen.

Eeva Joenpelto: Kuin kekäle kädessä (1976) WSOY
Arvio: *** Mitäänsanomaton

20.6.2010

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Kirjan alku oli hyvin hajanainen ja luulin jo hetken että kyse onkin hämärästä novellikokoelmasta vähän samaan tyyliin kuin Castillonin "Äidin pikku pyövelissä". No neljännessä kappaleessa tajusin kyseessä olevan romaanin ja siitä juoni sitten pikkuhiljaa kehittyi.

Kirja kertoo kahdesta yksinäisestä friikistä: Alice ontuu lasketteluonnettomuuden takia ja Mattei on kaksossisarensa hukannut nero. He tapaavat ja ovat ystäviäkin, mutta ajautuvat erilleen.

Parasta kirjassa on, että kun Alice tajuaa Mattein siskon kohtalon, hän ei kerro sitä Matteille. "Tavallisessa" kirjassa hän olisi kertonut, sisko olisi löytynyt ja olisi seurannut onnellinen loppu. En oikein pidä sellaisista "konservatiivisista" lopuista.

Tapa, jolla Giordano käsittelee Mattein maailmanhahmotusta, kertoo että Giordano on "alalla". Toisaalta nämä huomautukset liittyen näköhavaintoihin tuntuvat yleensä hiukan päälleliimatuilta eikä niinkään juoneen kuuluvilta osilta.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (La solitudine dei numeri primi 2008), suom. Helinä Kangas
Arvio: **** Hyvä

Antti Hyry: Uuni

Kirja kertoo nimensä mukaisesti uunista ja sen rakentamisesta. Uunia rakennettiin pitkään ja hartaasti ja ilmeisesti ilman paperilla olevia suunnitelmia. Välillä päähenkilö Pietari pistäytyi poikansa luona Etelä-Suomessa ja välillä vaimonsa kanssa Ruotsissa.

Hiukan se jäi vaivaamaan, että kun kaikki uuniin liittyvä kerrottiin yleensä juurta jaksain, niin piipunmuurauksesta jäi vesikaton ylle tuleva osa "kertomatta". Mainittiin, että se tuli valmiiksi, muttei kerrottu miten telineet sinne ylös tehtiin tai muutakaan.

Ihan lopussa valettiin pirtin lattia. Siinä oli se ainoa suuri ristiriitaisuus, jonka huomasin. Jos lattiaan tulevat juoksut olisi oikeasti roikottanut katosta niin pumppuauton käyttö olisi ollut varmasti hankalaa ellei mahdotonta, koska ripustuslaudat olisivat olleet koko ajan tiellä. Tästä hankaluudesta olisi pitänyt edes mainita jos verrataan siihen millä tarkkuudella muut asiat ja työvaiheet käsiteltiin.

Hyryn kirjoitustyyli on hyvin pelkistettyä, tuntui että adjektiivejä säästeltiin. Jos vertaa mihin tahansa kirjaan niin kaikki jännitys tästä kirjasta puuttui. Se puute teki siitä toisaalta mielenkiintoisen, toisaalta tylsän.

Antti Hyry: Uuni (2009) Otava
Arvio: *** Uuneista kiinnostuneille

10.6.2010

Frederick Forsyth: Shakaali

Olen lukenut tämän niin monta kertaa, etten enää edes tiedä kuinka monta. Ja tämä kirja vaan kestää ja kestää aina uuden lukemisen ja samalla se tuo aina uusia ja uusia puolia esiin itsestään.

Juoni on hienosti järjestetty ja asioita rakennellaan pitkään ja hartaasti. Toisaalta ei siinä amerikkalaisessa hengessä, että kaikella on tarkoitus johtaa johonkin. Esimerkiksi belgialainen epärehellinen väärentäjä jäi kuolleena arkkuunsa ja Shakaalin paljastavat tiedot hänen tallelokeroonsa. Poliisi olisi voinut löytää ne ja saada Shakaalin identiteetin selville, muttei saanut.

Oma suhteeni de Gaulleen alkaa yleensä lentokentästä ja loppujen lopuksi perustuu lähinnä Papilloniin ja muuhun Ranskasta kertovaan kirjallisuuteen. Jostain syystä ajattelen de Gaullesta niin kielteisesti, että joka kerta tätä lukiessani toivon salaa, että Shakaali olisikin onnistunut eikä kuollut.

Frederick Forsyth: Shakaali (The day of the Jackal 1971) Otava, suom. Sakari Ahlbäck
Arvio: ***** Lähes täydellinen

8.6.2010

Riikka Ala-Harja: Kanaria

Kirjan juoni oli huono ja suorastaan tyhjä. Jäin jälkikäteen miettimään miksi tämä kirja oli ylipäätään putkahtunut ulos ja minun luettavakseni. Joku arvostelukyvytön kriitikko on varmaan syyllinen jälkimmäiseen, mutta entä se julkaisu? Mikä siis on tämän kirjan tarkoitus. Ei ainakaan minkään tiedon välittäminen eli kai sitten viihde. Onko se viihdettä, että keksitään älytön ja huono tarina narsistimiehestä ja hänen menneisyydestään ja kontakteistaan.

Kirjasta puuttui kaikki mikä tekee kirjasta lukemisen arvoisen. Harmittaa, että ylipäätään tuhlasin aikaani tähän.

Riikka Ala-Harja: Kanaria (2010) WSOY
Arvio: * Ihan turha kirja