Anna Jansson: Kalpeat ja kuolleet

Jos Janssonin esikoinen ammensi skandinaavisesta mytologiasta, niin tässä käytettiin Välimeren mausteyrtti-mytologiaa apuna. Hahmot, päähenkilöä myöten, alkavat olla paremmin hahmottuvia kuin edellisessä.

Juonessa on taas päähenkilölle fataaleja piirteitä, mutta kuten tiedämme, Maria jatkaa uraansa vielä kymmenen vuoden jälkeenkin eli lukijan ei tarvitse turhaan pelätä. En oikein tiedä kannattaako näitä dekkaristien harjoituskappaleita lukea, mutta ehkä niistä seuraavista saa enempi irti jos on taustat tiedossa.

Anna Jansson: Kalpeat ja kuolleet (Alla de stillsamma döda 2001) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: ** Jo vähän parempi

Anna Jansson: Vaitelias jumala

Tämä Janssonin esikoinen on niin esikoinen kuin olla voi. Tällä ei olisi ikinä noustu pinnalle. Tekstin vioista on turha syyttää pelkästään kirjailijaa, kääntäjälläkin lienee näppinsä pelissä...

Monissa kohdissa kerronnan tempo muuttuu ihan yhtäkkiä: ensin mennään sekunti sekunnilta ja sitten, samassa kappaleessa, vain yhden pisteen erottamana, ollaankin jo tunnin päässä. Sellanen ei vaan toimi.

Päähenkilö Maria Wern muistuttaa aika paljon Lehtolaisen Maria Kalliota, muutenkin siis kuin etunimeltään.

Anna Jansson: Vaitelias jumala (Stum sitter goden 2000) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: * Ihan raakile

Håkan Nesser: Sukujuhlat

Kirjassa oli rikoksia ja poliiseja jotka ratkaisivat niitä. Syvempänä aiheena oli kuitenkin ihmisten tyytymättömyys omaan elämäänsä. On suorastaan hassua että ihmiset oikeasti toimivat niin että he eivät edes yritä muuttaa elämänsä suuntaa koska vanhaan tyytyminen on helpompaa. Siinä sitten masennutaan ja aletaan ryyppäämään kun yhtäkkiä ei olekaan muuta ulospääsyä.

Gunnar Barbarotti oli sellainen Wallander-klooni (eronnut, läheinen suhde tyttäreen) etten taida jatkossa panostaa erityisesti näiden Barbarottien lukemiseen, Nesserin muu tuotanto voi kuitenkin olla ihan hyvää.

Håkan Nesser: Sukujuhlat (Människa utan hund 2006) Tammi, suom. Saara Villa
Arvio: *** Lukemisen arvoinen

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Tästä kirjasta mua vinkkasi RJS (kiitos) enkä tiennyt mitään muuta kuin vinkin "hieno tunnelma" kun aloitin.

Kirjan kertomuksen runko on näin jälkikäteen ajateltuna mitäänsanomaton. Hienoa onkin että loppujen lopuksi juoni jää sivuseikaksi kirjan tunnelman rinnalla.

Kirja kertoo nuoresta kirjailijanaisesta, joka lähtee maalle kirjoittaakseen kirjan. Siellä hän kohtaa vanhan naisen joka ei usko enää koskaan tuntevansa iloa tai onnea. Naiset ystävystyvät herkällä tavalla ja pitävät huolta toisistaan.

Kirjan lukeminen aikaansai rauhallisen ja "lempeän" olon. Vaikka luin sitä pätkissä niin aina vaikutus oli sama.

Lukijat ovat pyytäneet, että mainitsisin myös tilanteen johon kirja sopii. No tämä kirja sopii vaikka matkustustilanteeseen, jossa kulkuneuvo ja odotusaula vaihtuu, mutta tunnelma säilyy positiivisena huutavista lapsista, nälästä ja myöhästymisestä huolimatta juuri tämän kirjan avulla.

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Let me sing you gentle songs 2005) Gummerus, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
Arvio: ***** Hieno tunnelma

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

Kirjan ehdoton huippu oli päähenkilöperheen isä, Mehrdad. Hän oli iranilainen, mutta ruotsalaisten mielestä rasisti. Mielestäni Mehrdad oli oikealla asialla. Hän nostaa esiin kysymyksiä, joista virallisesti tulee vaieta: Estääkö monikulttuurisuuden ihannointi kotoutumisen? Monennenko polven maahanmuuttaja lakkaa olemasta maahanmuuttaja ja onkin ruotsalainen? Jos Rosengårdin ongelmista vaietaan koska niistä puhuminen on rasismia, miten ihmeessä ongelmiin voidaan koskaan puuttua ja estää niitä pahenemasta?

Kirjan toinen mielenkiintoinen teema on Ruotsissa syntyneiden tyttöjen arki Teheranissa. Miksi Iranin serkku haluaa näyttää vain sen edistyneen ja kehittyneen puolen vaikka samalla liian lyhyen takin pitämisestä tai väärän musiikin kuuntelusta voi joutua putkaan?

Toivoisin, että Suomessakin voitaisiin keskustella em. asioista. Toistaiseksi ei voida, koska virallisen maahanmuuttopolitiikan (Thorsin linjan) kyseenalaistaminen leimaa aina ihmisen rasistiksi.

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata (Kan du säga schibbolet? 2008) Otava, suom. Leena Peltomaa
Arvio: **** Tärkeitä teemoja

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin

Kirja kertoo maahanmuuttajista Malmössä. Se ei ole mikään romaani arjesta, vaan se nostaa esille asioita, joita "virallinen maahanmuuttopolitiikka" ei nää. Tottakai on ne normaalit kliseetkin: fyysikko lastenhoitajana ja kapinoivat muslimitytöt.

Kirja ei varsinaisesti puolustele Ruotsin maahanmuttopolitiikkaa vaan näyttää avoimesti niitä ristiriitoja, joita syntyy kun täysin erilaisia ihmisiä sopeutetaan toisiinsa. Iranilaisäidin kysymys siitä miksi häntä ei koskaan kutsuta ruotsalaisperheeseen kylään, on ihan aiheellinen. Mutta pitääkö ruotsalaisten muuttaa tapojaan ja perinteitään vai toisinpäin. Samaisen äidin pyrkimys oppia puhumaan ruotsia kunnolla on hellyyttävä, mutta täysin mahdoton niin kauan kun ainoat kontaktit ruotsalaiseen yhteiskuntaan muodostuvat lasten välityksellä.

Lasten rooli onkin omituinen, olla vanhempiensa tulkki ja opastaja pienestä pitäen. Perheen tytär kapinoi vanhempiaansa vastaa pitämällä huivia. Asioita katsotaan maahanmuuttajien näkökulmasta, joka on ainakin minun hiukan vaikeaa muuten nähdä.

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin (Kalla det vad fan ni vill 2005) Otava, suom. Leena Peltomaa
Arvio: *** Hauska

Liza Marklund: Paikka auringossa

Kirja oli lähes suoraa jatkoa edelliselle kirjalle. Nämä siis kannattaa lukea järjestyksessä.

Annika laukkasi koko ajan Malagassa tekemässä juttuja ja joutui koko ajan syvemmälle mukaan juttuun joka alkoi jo viime kirjassa. Tuon jutun perhesuhteet ja taustat olivat niin monimutkaiset, että en kirjan loputtuakaan ollut ihan varma kuka kukin oli ja missä suhteessa muihin. Loppu oli kuitenkin vapauttava: kaikki oikeasti pahat kuolivat, hyvät jäivät henkiin ja hampun viljelijät jatkoivat hommiaan.

Marklundin Suomi-kuva on omituinen. Hän mainitsi taas hahmon nimeltä "Timmo". Onhan Suomessa Timoja ja Kimmoja mutten ole ikinä kuullut Timmosta. VRK:n mukaan niitä on 18 eli se ei ole mikään järkevä nimivalinta suomalaiselle ruotsalaisessa kirjassa.

Kirjan suomentaja vaikutti hiukan suomen kielestä vieraantuneelta. Välillä oli tosi kummallisia yhdyssanoja.

Liza Marklund: Paikka auringossa (En plats i solen 2008) Otava, suom. Päivi Kivelä
Arvio: *** Tyypillinen Marklund

Henning Mankell: Rauhaton mies

Ihan aluksi terveisiä Otavalle: luuletteko te että kirja myy paremmin jos kanteen kirjoitetaan "Wallander" isommalla kuin kirjan nimi? Toinen asia on takakannen teksti. Ainakin kerran kirjassa mainitaan, että Håkan ei ole Lindan appiukko, mutta silti se pitää sinne takakanteen präntätä. Luulen että 90 % niistä jotka tämän kirjan ostaa tai lainaa, tekisi sen vaikka kannet olisi pikimustat, vain kirjailijan nimi ja kirjan nimi siihen kirjoitettuna. Mutta kai kustantajan täytyy sitten yrittää saada se viimeinenkin 10% kiinnostuneiksi...

Kirja itsessään oli selvä vastaisku Mankellilta niille, jotka vinkuu koko ajan lisää Wallandereita. Kai tämä sitten oli viimeinen, mutta jäi sinne silti mahdollisuus kirjoittaa vaikka lisääkin.

Juoni oli tavan mukaan hyvin monimutkainen ja loppuratkaisu ei ollut kuitenkaan se "virallinen totuus". Lukiessa en voinut välttyä tunteelta, että Wallander muistuttaa komisario Guido Brunettia. Mahtaakohan Leon lukea Mankellia tai päinvastoin?

Kirja otti kantaa moniin nykypäivän ilmiöihin, eniten ehkä Lindan sambon, Hansin, kohdalla (yllätykset rahoitusmarkkinoilla, islantialsiten tekemä puhallus). Mankell rakensi tässä kirjassa Wallandersita sankarin, joka ei oikeastaan tee mitään väärää tai pahaa.

Henning Mankell: Rauhaton mies (Den orolige mannen 2009) Otava, suom. Päivi Kivelä
Arvio: *** Liiankin tyypillinen

Heidi Köngäs: Jokin sinusta

Kirjan päähenkilön, Margan, lapsuus oli ollut traumaattinen, koska hän eli tätinsä perheen kanssa ja ensimmäisten vuosien aikana hänen oma äitinsä uhkasi moneen kertaan viedä hänet mukanaan. Lopulta äiti kuitenkin suostui adoptioon. Lisäksi Margan perhe muuttaa vähäksi aikaa Ruotsiin, jossa Marga yhtäkkiä onkin se joka tietää mitä tehdä.

Varsinaisesti kirja kertoo Margan äidin kuolemasta ja Margan surutyöstä. Siinä Marga sitten tajuaa, ettei oman lapsen jättäminen siskolle ole ollut helppo ratkaisu.

Juoni oli vähän kliseinen. Esimerkiksi "hauskat" sattumukset Ruotsissa ovat jo olleet esillä vähän eri versioina monissa kirjoissa, esim. "Sikalat" ja "Minua ei omista kukaan". Tosin niistäkin saattaa herätä enemmän myötähäpeän tunteita kuin todellista hauskuutta...

Kokonaiskuva kirjasta jäi jotenkin laimeaksi.

Heidi Köngäs: Jokin sinusta (2008) Otava
Arvio: *** Vähän mitäänsanomaton

Liza Marklund ja Lotta Snickare: Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen erityisesti on tärkeä. Siinä osoitetaan miten jo lapsesta asti tytöistä kasvatetaan tyttöjä ja pojista poikia. Siinä on mielenkiintoisia tutkimustuloksia siitä miten tytöt oppivat jo pienenä keskustelemaan, ymmärtämään ja palvelemaan ja pojat taas oppivat saamaan kaikki tarvittava pelkällä murahduksella.

Kirjan toinen osa kertoo miten naiset sitten vanhempana pärjäävät työelämässä ja miten huonosti heitä kohdellaan. Kolmas osa keskittyy ohjeisiin, joilla väistää ja hallita näitä "miinoja".

Itse en nää tätä asiaa ollenkaan näin. Itse olen töissä naisena erittäin miesvaltaisessa ympäristössä. Vuosikaudet luulin että minua kohdellaan niin kuin muitakin, mutta pikkuhiljaa minulle on valjennut, että minua saatetaan joissain tilanteissa kohdella "naisena". Siihen miinaan paras ratkaisu on "ottaa tilaa" ja "puhua miesten kieltä" niinkuin Lisa ja Lotta asian ilmaisee.

Perimmäisen näkemyseron itseni ja kirjoittajien välille asettuu kuitenkin ruotsalaisen ja suomalaisen yhteiskunnan erot. En esimerkiksi muista koskaan nähneeni Falkenbergin kaduilla yhtään "poikatyttöä" kaikkien niiden ruskettuneiden, vaaleahiuksisten, pitkäsääristen ruotsalaistyttöjen keskellä. Toisaalta Ville Niinistö sanoi eilisessä NYT-liitteessä, että "Ruotsissa miehet voivat näyttää tunteita ja olla monenlaisia. Suomessa on vielä hieman liikaa machokulttuuria." Ehkä Ruotsin tasa-arvo onkin sitä, että miehet muuttuvat vähän enemmän naisten kaltaisiksi ja Suomessa taas naiset muuttuvat vähän enemmän miesten kaltaiseksi.

Itse koen, ettei minua ole koskaan kotonani kohdeltu "tyttönä" ja minuun on uskottu ja pidetty mitä tahansa mahdollisena. On annettu tehdä virheitä ja oppia niistä. Voi olla, että Ruotsissa on enemmän Lotan isän kaltaisia perheenisiä, joiden mielestä tytöstä ei tule lääkäriä. Voi olla että ero johtuu myös ajasta, Lotta on minua 16 vuotta vanhempi.

Kirjassa kehotetaan verkostoitumaan erityisesti naisten kanssa. Henkilökohtaisesti kuitenkin kannatan verkostoitumista sekä miesten että naisten kanssa.

Liza Marklund ja Lotta Snickare: Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan (Det finns en särlskild plats i helvetet för kvinnor som inte hjälper varandra 2005) Otava, suom. Sanna Manninen
Arvio: ** Omituisia näkemyksiä, mutta suosittelen silti

Liza Marklund: Turvapaikka

Aluksi tuntui, että olisin lukenut tämän kirjan aikaisemminkin. En ole. Saattaa olla, että Marklund tai joku muu ruotsalainen on kirjoittanut kirjan säätiöstä, joka piilottaa ihmisiä, muttei se ole tämä kirja.

Tämä oli vähän kuin "Papillonin" jatko-osa "Banco! - kaikki pelissä": käydään läpi edellisen kirjan kirjoittaminen ja julkaisu ja eletään "Kaikki pelissä" -elämää eri paikoissa. Tässä tapauksessa se oli kyllä enemmän pakon sanelemaa kuin oma valinta.

En jaksa uskoa, että pohjoismainen oikeusjärjestelmä toimii niin, että kiusaaja saa jäädä asumaan kotipaikalleen ja kiusattu joutuu elämään muutto-pelko-helvetissä lopun elämäänsä. Mutta niin se vain näyttää menevän. Tällainen oikeusjärjestelmä on rakennettu kunnollisille ihmisille, jotka rikkovat sääntöjä vain satunnaisesti. Jos on tarpeeksi häikäilemätön niin pääsee kaikesta kuin koira veräjästä. Hyvä esimerkki tästä on jono. Joskus ulkomailla kun jonottaa kiltisti niin huomaa liikkuvansa ainoastaan taaksepäin. Muut ihmiset tietävät miten jono toimii oikeasti, kiilaamalla. Tämä ilmiö on niinkin lähellä kuin Saksassa Venäjästä ja Virosta puhumattakaan.

Nyt alan innolla lukea tuon päähenkilön oman version tarinasta...

Liza Marklund: Turvapaikka (Asyl 2004) Otava, suom. Sanna Manninen
Arvio: ** Tyypillinen jatko-osa

Liza Marklund: Uhatut

Luin tämän uudestaan asiasta nousseen kohun takia. Seuraavana odottaa jatko-osat "Turvapaikka" ja "Mian salaisuus".

Tämä kirja on hyytävä kertomus pelkäämisestä ja periksiantamattomuudesta. Tätä kun lukee niin voi alkaa taas kerran miettiä millainen tyynyillä pehmustettu maailma kaikkia siellä kansankodissa odottaa. Minusta ainakin on ihan tervettä, että Suomesta voidaan karkoittaa jatkuvasti rikoksiin syyllistyneet maahanmuuttajat. Toinen ongelma, niin Suomessa kuin Ruotsissakin, näyttää olevan että jatkuvasti pikkurikoksiin syyllistyneet eivät saa koskaan oikein isoja tuomioita. Pitäisi olla joku "jatkettu rikos" johon johtaisi vaikka viisi ajokortitta ajoa tai viisi näpistystä ja rangaistus olisi vaikka karkoitus tai 5 vuotta linnaa. Silloin pysyisi tässäkin kirjassa kuvattu kiusaaja paremmin kurissa.

Mutta kirjaahan tässä piti arvostella eikä kirjoittaa mielipiteitä maahanmuuttopolitiikasta...

Päähenkilö Mia on erittäin sitkeä tapaus. Hän vain alkaa tajuta liian myöhään mihin on ryhtynyt ja kestää pahoinpitelyjä ja kiusaamista aivan liian kauan tekemättä mitään. Kirjassa kuvataan erittäin koskettavasti jatkuvaa pelkäämistä. Melkein itsekin pelkäsin kävellä kadulla kun kirja oli kesken.

Nyt käyn tuon "Turvapaikan" kimppuun enkä vielä uhraa ajatuksia sille oliko tämä tositarina vai ei!

Liza Marklund: Uhatut (Gömda 1995) Otava, suom. Outi Knuuttila
Arvio: *** Hyytävä

Johan Theorin: Hämärän hetki

Kirja alkoi kuten mikä tahansa kirja ja syyllinen "selvisi" jo ensimmäisessä kappaleessa. Rikoksen muotoilu veikin sitten koko loppu kirjan ja syyllinenkin vaihtui vielä ihan viime metreillä.

Kirja kertoi Juliasta, jonka Jens-poika katoaa kuusivuotiaana sumuiselle alvarille. Vuosikymmeniä myöhemmin Julian isä Gerlof saa vihjeen postitse. Julia tulee vanhoilla kotikonnuilleen selvittelemään asiaa.

Kirjan kummitusmainen sivuhenkilö on Nils Kant, joka jo teini-ikäisenä on aiheuttanut enemmän tai vähemmän tahallisesti neljän ihmisen kuoleman, mukaan lukien oman pikkuveljensä. Nils karkaa ja palaa vuosikymmeniä myöhemmin takaisin vaikka virallisesti lepääkin jo Marnäsin hautausmaalla.

Huomattavaa oli se, että jos päähenkilöt tekivät jonkun tyhmyyden, he myös kärsivät siitä (Julia yöllä Veran talossa tai Gerlof jäädessään bussista mennäkseen Johnin luokse vaikkei tämä ollut kotona). Yleensähän tällaisten hyytävien jännityskohtauksien jälkeen selvitään tilanteesta ja todetaan että hölmöä se oli, mutta kannatti silti.

Kirja tuo Öölannin ja sen erityispiirteet hyvin lähelle. Jopa niin lähelle, että kiinnostaisi käydä siellä. Se voisi olla hyvää jatkoa viimekesäiselle Ystadin retkelle.

Johan Theorin: Hämärän hetki (Skumtimmen 2007) Tammi, suom. Outi Menna
Arvio: ***** Luulin, ettei dekkari voi saada viittä tähteä, mutta niin vain kävi

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti

Tämä oli hyvin selkeä jatkoteos kirjalle "Tyttö joka leikki tulella". Kannattaa siis lukea nämä Larssonin dekkarit järjestyksessä.

Arvostelin edellistä kirjaa siitä, että se oli väkisin tehty jatko-osa edelliselle kirjalle. Tässä kirjassa ei ole sitä vikaa. Tässä kyllä sidotaan ne kymmenet langanpäät jotka edellisestä jäivät roikkumaan mutta siihen oli selkeä tarve. Edellisessähän Lisbeth jää henkihieverissä odottelemaan ambulanssia. Tässä hän tervehtyy ja lähes kaikki häneen liittyvät väärinkäytökset ja salaisuudet selvitetään.

Suomentaja on keksinyt tässä kirjassa ainakin yhden käännöksen lisää ilmastointiteipille: hopeateippi.

Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes 2007) WSOY, suom. Marja Kyrö
Arvio: *** Jännä

Henning Mankell: Syvyys

Nämä kaikki Mankellin Wallanderin jälkeiset kirjat (Tanssinopettajan paluu, Kiinalainen, Italialaiset kengät) ovat toistensa kaltaisia. Niissä on silmitöntä väkivaltaa, lähtemistä ja kaiken jättämistä ja täysin järjetöntä käytöstä. Toisaalta näitä samoja teemoja käsiteltiin jo Wallander-dekkareissakin. Niissä ei päähenkilö kuitenkaan syyllistynyt rikokseen.

Tässä kirjassa päähenkilö on ruotsalainen merenmittaaja vuosina 1914-15, joka tapaa saaristossa yksinelävän naisen ja pettää vaimoaan. Puolen välin jälkeen tarina sai koko ajan absurdimpia piirteitä.

Pieniä virheitäkin oli: on tyypillisen ruotsalaista Mankellille kuvitella, että ahvenanmaalaisen hylkeenpyytäjän nimi olisi täysin suomalainen.

Henning Mankell: Syvyys (Djup 2004) Loisto, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: ** Ihan samaa taas

Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan

Tästä kirjasta tulee väkisin mieleen kolme kirjaa, jotka olen viime vuosina lukenut: Laura Honkasalon "Sinun lapsesi eivät ole sinun", Susanna Alakosken "Sikalat" ja Miika Nousiaisen "Vadelmavenepakolainen".

Kertomuksen kehys oli hyvin samankaltainen kuin Honkasalon tarinassa. Molemmissa oltiin kommunisti- tai sosialistiperheen lapsia ja molemmissa vanhemmat erosivat päähenkilön ollessa aika nuori. Molemmissa äiti oli se "suurempi" sosialisti. Tässä kirjassa Åsa jää kuitenkin isälle kun Honkasalon Nelli jää äidille. Molemmat alkavat kuitenkin opiskella historiaa myöhemmin. Tämä oli tositarina mutten tiedä oliko Honkasalon kirja sitä.

Ympäristö oli kuin Alakoskella. Oltiin Ruotsissa ja asuttiin surkeassa lähiössä, Alakoskella Ystadissa ja tässä Västeråsissa. Molempien kotona ryypättiin paljon ja aiheutettiin lapsille "suorittaja-kompleksi". Yhteiskunta oli 1970- ja -80-lukujen Ruotsissa aika samanlainen kuin se on ollut Suomessakin, mutta sekä "Sikalat" että tämä valotti sitä vähän lisää. Esim. keskikalja kiellettiin (on kai edelleen kielletty Ruotsissa) ja Systemit laitettiin kiinni lauantaiksi. Suomi ei siis taida olla ainoa "holhousyhteiskunta" Pohjolassa.

Miika Nousiainen valaisi ruotsalaista sosiaalidemokratiaa ja sen ihanuutta kirjassaan ja tässä vähän syvennettiin Ruotsinkin poliittista historiaa lisää vasemmalle.

Hämmentävintä oli yhtäläisyydet Honkasalon kirjan kanssa, jo kirjojen nimetkin ovat hyvin samankaltaiset. Suuri ero Alakosken kirjaan oli se että "Sikaloissa" oltiin kuitenkin suomalaisia vaikka asuttiinkin Ruotsissa, mutta Linderborg niputtaa suomalaiset siirtolaiset samaan nippuun kaikkien muiden maahanmuuttajien kanssa.

Åsa Linderborg: Minua ei omista kukaan (Mig äger ingen 2007) Like, suom. Leena Peltomaa
Arvio: *** Todentuntuinen tarina

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

Tämä oli tosi kummallinen tapaus: kirja oli tosi hyvä, mutta monilta osa-alueiltaan kertakaikkiaan huono.

Juoni oli selkeää jatkoa Larssonin edelliselle. Lisbeth Salander oli varmasti edelleenkin paras hahmo. Mikael Blomkvist jäi jopa vähän taka-alalle. Edellisessä kirjassa puhuttiin miehistä jotka vihaavat naisia. Tässä näitä naisia vihaavia miehiä etsittiin ja rangaistiin. Lopussa tietenkin Lisbeth jää henkiin. Mistä se kolmas kirja olisi muuten kirjoitettu...

Lukiessa tuli monta kertaa mieleen, että joku lanka joka oli jo katkaistu edellisessä kirjassa, jatkuikin yhtäkkiä. Joko se on tahallista, jolloin se on tosi ärsyttävää, tai vain kirjailijan tapa saada juoneen uusia käänteitä tosi tökeröllä tavalla. Ärsyttävää joka tapauksessa.

Suomennos oli tosi kurja. Epäjohdonmukaisuuksia ihan vilisi: ensin Lisbeth osti sähkömiehenteippiä ja seuraavaksi hän käytti ilmastointiteippiä. Tällaisia pikkulapsuksia oli jatkuvasti.

Mutta kyllä itse kirjailijallakin oli omituisia juttuja. Noin kolmasosa kaikista roistoista oli nimensä puolesta suomen sukuisia. Eräskin kaveri oli virolainen, jolla oli suomen kansalaisuus, mutta oli muuttanut 1970-luvulla Ruotsiin. Ei varmaankaan ihan mahdoton tarina, mutta melko epätodennäköinen. Melkein kaikilla kirjan henkilöillä oli Applen kone, johon Lisbeth oli tehnyt Exploreriin asennettavan vakoiluohjelman. Tuskin niissä koneissä Microsoftin ohjelmia käytettiin.

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden 2006) WSOY, suom. Marja Kyrö
Arvio: *** Ristiriitainen, vangitsi ja ärsytti

Henning Mankell: Kiinalainen

Kirjan alku ja ensimmäinen neljännes oli hyvä ja erittäin lupaava: 19 ruumista pienessä, talvisessa kylässä. Ilmaan nousi iso kysymys tapahtumien kulusta ja ennen kaikkea niiden syystä. Sitten jäädään pikkuhiljaa kauemmas poliisitutkinnasta ja aletaan seurata ihan muiden ihmisten toimia. Lopulta selviää, että tappojen syyt juontuvat 140 vuoden taakse Amerikkaan. Kaiken kukkuraksi poliisi pitää syyllisenä viatonta miestä ja oikeat syylliset tapetaan poliisin tietämättä.

Kirjassa käydään läpi Kiinan poliittista ja taloudellista tilannetta ihan liiankin kanssa. Jos tämä on olevinaan dekkari, niin ei tuollaista sivukaupalla jaksa. Toisaalta jos tämä on kannanotto Kiinan tilanteeseen niin tapot olivat vähän turhia.

En tiedä luenko näitä Mankelleita enää, jos trendi on tämä. Kaiken kukkuraksi tämä oli melkoinen tiiliskivi, tulee vähän le Carrén tuotanto mieleen: paksuja dekkareita, joissa politiikka on tärkeässä roolissa.

Henning Mankell: Kiinalainen (Kinesen 2008) Otava, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: ** Pitkäveteinen

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Kirjan alku on kutkuttavan jännittävä. Istuin bussipysäkillä ja missasin kaksi bussia kun keskityin lukemiseen...

Larsson osaa kyllä pitää juonen koko ajan riittävän selkeänä seurata ja samalla niin monisäikeisenä, etä koko ajan nurkan takana odottaa yllätyksiä. Kirjan päähenkilö Mikael Blomkvist tuomitaan kirjan alussa vankeuteen ja sakkoihin perättömästä jutusta. Kirjan lopussa hän kirjoittaa paljon pahemman jutun samasta aiheesta. Väliin mahtuu kuitenkin Vangerin suvun salaisuuksien ratkominen.

Kirjan ehdottomasti paras henkilö on Lisbeth Salander: 24-vuotias tyttö, jolla on holhooja, koska häntä pidetään jälkeen jääneenä. Hän taitaa kuitenkin olla kaikkein terävin henkilö koko kirjassa. Onhan tässäkin hahmossa vikansa. Jotenkin se on vähän liian täydellinen rooliinsa, mutta kirjailija on pitänyt linjansa täydellisestä hahmosta hyvin. Varsinkin se lopun pehmoilu kuuluu niin kuvioon, että vähän ällöttää.

Tämän kirjan juoni tuo auttamatta mieleen Lisa Marklundin kirjat, onhan tapahtumapaikkana Tukholma ja sen lähiseutu ja päähenkilönä toimittaja. Samalla tavoin tämäkin kirja vangitsi minut lukemaan kuin Marklundit, mutta jollain tavalla tämä on merkittävämpi. Ensinnäkin koska tämä on pitempi ja Mikael Blomkvistia on helpompi ymmärtää kuin Annika Bengtzonin jatkuvia "vääriä" valintoja.

Taidan lukea tämän Millenium-sarjan muutkin kirjat. On toisaalta helpottavaa tietää, että koukkuun näihin ei voi jäädä, koska näitä ei tule lisää enää näiden kolmen jälkeen...

Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor 2005) WSOY, suom. Marja Kyrö
Arvio: **** Tähtiä on niin monta kuin dekkari voi saada

Henning Mankell: Kadonneiden miesten metsä

Tässä kirjassa Mankell kirjoittaa sitä tarinaa, josta Kurt Wallander myöhemmissä Mankellin kirjoissa aina haaveilee. Poislähtemistä, kaiken jättämistä.

Kirjassa neljä miestä ajautuu kadonneeseen työsiirtolaan puoli-vahingossa, hiukan artopaasilinnamaisesti. Kaikilla on syy lähteä kotoa pois. Siirtolassa sitten mietitään ruotsalaisen yhteiskunnan tilaa, jonka ongelmat ovat melko samanlaisia kuin nyt 30 vuotta myöhemminkin.

Loppuratkaisu oli vähän kökkö, mutta olisi hauska kuulla mitä Rubiini sanoo Esmereldasta ja Junosta

Henning Mankell: Kadonneiden miesten metsä (Fångvårdskolonin som försvann 1979) Loisto, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: *** Hyvä jopa Mankellin mittapuulla, vähän lyhyt vaan