Karin Slaughter: Yli rajan

Slaughterin voisi laittaa samaan lainausestoon itselleni Lehtolaisen kanssa. Amerikkalaisen poliisin aseenkäyttö ja muu toiminta on todella vierasta pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan jäsenelle.

Loppuratkaisu erityisesti jäi ikuisesti mieleen asenteidemme erilaisuudesta. Jos äiti kohtaa aikuisen lapsensa, jonka on joutunut hylkäämään vauvana, niin mitä sitten tehdään. Lapsi on siis tehnyt kaikenlaisia rikoksia. Pohjoismaisessa ratkaisussa lapsi menee vankilaan ja kärsii tuomionsa ja rakentaa suhteen uudelleen äitiinsä ja siskoonsa ja eletään yhdessä elämä loppuun saakka. Amerikkalaisessa ratkaisussa äiti ampuu lapsensa ja lopuksi todetaan, etteihän tässä kuinkaan käynyt.

Karin Slaughter: Yli rajan (Fallen 2011) Tammi, suom. Annukka Kolehmainen
Arvio: * Ihan kamala

Mari Jungstedt: Neljäs uhri

Jungstedtia vaivaa sama tauti kuin dekkaristeja vaivaa kun kirjoja on tullut jo liian monta. Seuraava kirja ei tuo mitään lisäarvoa enää asioihin. Tässä kai pitäisi olla kiinnostunut Karinin ja Knutaksen suhteen etenemisestä, mutta sekin liikkuu eteenpäin niin hitaasti kirja kirjalta, ettei oikein jaksa.

Mari Jungstedt: Neljäs uhri (Det fjärde offret 2011) Otava, suom. Emmi Jäkkö
Arvio: ** Tylsä

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi - Tulen ja jään laulu - osa 5 nide 2

Kirja alkaa lopettelemaan langanpäitä ja ehkä alkaa valmistella joidenkin lankojen yhteensolmimista. Siitä on yli viisi vuotta aikaa kun olen lukenut edellisen osan (Korppien kestit) eli oli välillä vähän vaikea muistaa mihin esim. Cersei jäi, mutta kyllä asiat palasi taas mieleen. Jonain päivänä kun kaksi viimeistäkin osaa on kirjoitettu ja käännetty suomeksi, täytynee alkaa koko sarja vielä kerran alusta ja lukea se saman tien loppuun asti.

Koko kirjan ajan hoetaan taas talvesta ja siihen varautumisesta. Se paljastanee että vaikkei loppu varsinaisesti vielä ole lähellä niin siihen valmistaudutaan jo kovaa vauhtia.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1 - Tulen ja jään laulu - osa 5 nide 2 (A dance with dragons 2011) Kirjava, suom. Satu Hlinovsky
Arvio: *** Loppu häämöttää jo

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1 - Tulen ja jään laulu - osa 5 nide 1

TV-sarjan jälkeen kirjojenkin lukeminen sai taas uutta potkua. Sopivasti tämä kirja jatkuu suunnilleen siitä, mihin tv-sarja jäi. Sarja antoi myös kasvot hahmoille. Kaikille paitsi Vuorelle. Gregor Cleganea on näyttellyt kolme eri näyttelijää eli siitä ei mitään kasvoja voi jäädä mieleen.

Kirjat ovat paljon seikkaperäisempia ja yksityiskohtaisempia kuin TV-sarja. Nyt niitä taas jopa arvostaa uudella tavalla kun on nähnyt TV-sarjassa tehdyt oikaisut.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1 - Tulen ja jään laulu - osa 5 nide 1 (A dance with dragons 2011) Kirjava, suom. Satu Hlinovsky
Arvio: **** Niin jännä, niin jännä

Tuomas Lius: Härkäjuoksu

En tiedä miksi tämä oli kirjahyllyssäni. Oikein hävettää, että olen säilyttänyt rakkaassa hyllyssäni tällaista kuraa. Nyt tämä taitaa päästä roskiin.

Molemmat päähenkilöt oli huonoja: toinen erittäin epämiellyttävä ja toinen supersankari, jollaisia ei oikeassa elämässä ole. Tarinaan liittyi myös myrrysnainen ja loppuratkaisun järjesti presidentti! Tiedän että kirjoissa on tapana laittaa mutkat suoriksi, mutta tässä oikeusvaltion periaatteet mureni sellaiseksi hiekaksi, että täytyy ihan ihmetellä mistä Lius tätä oikein keksii.

Tuomas Lius: Härkäjuoksu (2011) Like
Arvio: * Uskomatonta ja epäuskottavaa shittiä

Anna Jansson: Murhan alkemia

Jansson on selvästi parempi kuin Läckberg, muttei silti mikään huippu. Voi olla, että pitäisi lukea harvemmin näitä ruotsalaisia naisdekkaristejä niin ei kyllästyisi niin helpolla.

Tällä kertaa Jansson oli ujuttanut juttuun liittyvän porukan sekaan yhden poliisinkin. Sellainen tuo yleensä epäuskottavuutta tarinaan, mutta tällä kertaa kävi päinvastoin, koska ko. poliisi pidettiin aidosti erossa tutkinnasta.

Porukkaa tapettiin kuin Midsommerin murhissa: niitä oli paljon ja tietyn myyttisen kaavan noudattelu näkyi poliisille asti.

Anna Jansson: Murhan alkemia (Alkemins eviga eld 2011) Gummerus, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Arvio: ** Tyhjänpäiväinen

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit

Kirja poikkeaa aiemmista theorineista siinä, ettei olla enää Öölannissa eikä menninkäisille löydy enää tarvetta... Sääli sinänsä, sillä Öölanti oli Theorinin suurin vahvuus. Tällä kertaa ollaan Ruotsin länsirannikolla aika erikoisessa päiväkodissa. Se nimittäin sijaitsee jonkinlaisen vankilamielisairaalan pihassa ja on tarkoitettu potilaiden lapsille.

Päiväkoti on tarinan heikko kohta. Mietin lakkaamatta, ettei voi olla hyväksi lapsille viettää aikaa tuollaisessa ympäristössä ja tavata vanhempaansa viikoittain. En jaksa uskoa, että edes Ruotsissa toimittaisiin noin.

Kirja on melkein kauhutarina ja siksi kaukana Theorinin aiemmasta tyylistä. Loppuratkaisun epämääräisyys antaa kuitenkin viitteen totuttuun theorinmaisuuteen. Toivoisin, etä Theorin pysyisi jatkossa Öölannissa ja menninkäisissään eikä yrittäisi sotkea sarjamurhaajia mukaan.

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit (Sankta Psyko 2011) Tammi, suom. Outi Menna
Arvio: *** Pelottava

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Lainasin kirjastosta tämän kun se näytti mielenkiintoselta. Kun aloitin lukemaan niin tajusin, että hahmot tuntuivat jotenkin epämääräisen tutuilta ja ärsyttäviltä. Syykin ärsyttävyyteen selvisi juuri. Olen lukenut Läckbergin "Pahanilmanlinnun" reilu vuosi sitten ja arvostellut sen yhdellä tähdellä. Samalla vielä olen uhonnut, ettei enää koskaan Läckbergia... On kuitenkin ihan hyvä, etten pysy näissä "ei koskaan enää" -päätöksissä.

Juonta rakenneltiin aluksi aika monella rintamalla ja hahmoja oli yli kymmenen. Pikkuhiljaa tarinat kietoutuivat yhteen ja tarinaa oli helppo seurata.

Juoni käsitteli tapahtumia nykyajassa ja 1970-luvun alusta. Kirjailija toteaa lopputekstissä, että on sijoittanut tarinan aikaan, jolloin murhakin vanhenee rikoksena. Minusta se oli vähän turhan helppo ratkaisu, koska se päästi tekijät kuin koira veräjästä. Ihan kuin kirjailija olisi yrittänyt päästä helpolla.

Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvä ja saattaa olla, etä luen joskus vielä muitakin Läckbergejä.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Änglemakerskan 2011) Gummerus, suom. Outi Menna
Arvio: **** Hienosti rakenneltu juoni

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu

Ensimmäinen hieno asia jonka huomasin oli, että komisario Erlendur oli jätetty pois. Hänet kyllä mainittiin lyhyesti kirjan viimeisessä lauseessa. Jatkossa näkisin mieluummin juuri näitä Marion Briem -kirjoja, joissa Erlendur olisi apuhahmona eikä toisinpäin. Hassu juttu oli, että tehdessäni taustaselvitystä blogitekstiäni varten, törmäsin parillakin sivulle feminiiniseen Marion Briemiin. Ilmeisesti jotkut lukijat ovat saaneet virheellisen kuvan Marionin sukupuolesta.

Kirjan juoni nivoi jälleen kerran yhteen dekkarin ainekset Islannin lähihistoriaan, joka on aina vaan yhtä kiinnostava. Shakkiottelu on vaan pieni nyanssi kylmän sodan maailmassa.

Välillä on vaikea seurata Marionin ajatuksenjuoksua siitä mikä vie häntä oikeaan suuntaan jutun kannalta. Esimerkiksi tulkinta elokuvateatterin tapahtumista etenee mielestäni vähän turhan suoraan kohti oikeaa ratkaisua kun asiaa arvioi esitettyjen faktojen valossa.

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu (Einvígið 2011) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Parempi kuin yleensä

Jens Lapidus: Lukususelämää

Tämä on Lapiduksen "Stockholm noir"-sarjan viimeinen osa. Kaikki päähenkilöt yhtä ammattitappajaa lukuunottamatta ovat tuttuja, ainakin päällisin puolin, sarjan aiemmista osista. Juoni seurasi suunnilleen samaa kaavaa kuin aiemmat eli ei ollut liian ennalta-arvattava, paljon monimutkaisia suunnitelmia, joista osa onnistuu ja osa menee täysin pieleen. Uutena teemana oli Venäjän mafia ja yhden päähenkilön homoseksuaalisuus.

Pidän Lapiduksen tavasta kirjoittaa. Hän pystyy pyörittämään kolmea eri henkilöä samassa tapahtumakehyksessä kronologisesti ja samalla niin, ettei lukija putoa kärryiltä hetkeksikään. Kirjan nimi johti vähän harhaan: luksuselämää vietettiin kirjassa paljon vähemmän kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Kaikki kolme päähenkilöä liittyivät kuitenkin luksukseen: Nataliella olisi ollut siihen periaatteessa mahdollisuus, mutta etninen tausta ja oma haluttomuus erottivat hänet siitä, Martin oli syntynyt luksuselämään, mutta omilla valinnoillaan ajautunut siitä yhä kauemmas ja Jorge unelmoi siitä niin kuin ennenkin, turhaan.

Hauska ykstyiskohta oli Lapiduksen viittaus aiempiin kirjoihinsa Natalien kirjahyllyssä. Muistaakseni II-osassakin viitattiin Lapiduksen kirjoihin "sen lakimiehen kirjoina".

Jens Lapidus: Lukususelämää (Livet deluxe - Stockhom noir III 2011) Like, suom. Jaana Nikula
Arvio: *** Vähän tylsä (ja iso)

Antti Tuuri: Ikitie

En tiedä miksi tämä on jäänyt minulta lukematta. Yleensä olen lukenut Tuurit samantien ja niistä on jäänyt vähän valju maku. Tämä oli ihan toista maata. Tyypillinen tuurimainen ilmaisukin lipsui välillä enemmän normaalin puolelle, mikä lisäsi luettavuutta.

Tarina on erittäin julma ja sivuaa taas sellaista kohtaa historiassa, joka jätettiin kokonaan kertomatta meille 1970-luvun lapsille. On lähes mahdoton ymmärtää mikä sai menestyneet amerikansuomalaiset unelmoimaan paremmasta sosialistisesta yhteiskunnasta ja miten ihmeessä he uskoivat löytävänsä sen Neuvostoliitosta. Tietenkään heillä ei ollut sitä tietoa tulevasta, joka meillä on nyt eikö muutenkaan tieto liikkunut samalla intensiteetillä kuin nykyään.

Ketolan Jussin kohtalo on siksikin epäreilu, ettei hän ollut mikään kommunisti, hän ei vain ollut samaa mieltä Lapuan liikkeen kanssa. Ehkä hiukan epäuskottavaa on, että häntä ei tapettu muiden mukana vaan Kallonen jätti hänet henkiin ja antoi siten mahdollisuuden karata.

Antti Tuuri: Ikitie (2011) Otava
Arvio: **** Vaikuttava

Max Manner: 13. huone

Ei varmaan pitäisi aloittaa trilogian kolmannesta osasta. No näin kuitenkin tein ja lopetinkin Mannerin lukemisen sitten tähän. Aivan liian suuri osa kirjasta käsittelee edellisten osien tapahtumia ja siitä huolimatta kuva niistä jää sekavaksi. Se osa tätä kirjaa, joka rakentaa uutta juonta, on ohut, lyhyt ja täydellisen epäuskottava tekstioksennus.

Harkitsin jo moneen kertaan lopettamista, mutta päätin yrittää. Mannerin uusin kirja näkyy olevan CrimeTimen kustantama. Olen tähän asti pitänyt CT:tä tasokkaana, mutta sekin luulo hävisi tämän kirjan myötä...

Max Manner: 13. huone (2011) Minerva
Arvio: * Ihan paska

Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina, Mma Ramotswe tutkii

Varsinainen rikostapaus oli todella botswanalainen eikä syyllinen edes selvinnyt. Sitä selvitellessä kävi kuitenkin ilmi, että Mma Ramotswen toimeksiantaja olikin tarinan suurin konna. Varsinainen tarina sisälsi Mma Makutsin häävalmistelut, Charlien isyysepäilyt ja valkoisen pienen pakettiauton takaisinsaamisen.

Nämä pikkutarinat Botswanasta ovat ihania. Tulee ihan pakottava tarve päästä matkustamaan sinne ja nähdä se maailma, jossa pahinta on sihteereitä tuijottavat johtavat. Aurinko paistaa aina paitsi kun kasvit tarvitsevat lisää vettä.

Alexander McCall Smith: Häähuumaa lauantaina, Mma Ramotswe tutkii (The Saturday big tent wedding party 2011) Otava, suom. Päivi Pouttu-Deliere
Arvio: **** Tasaisen luettavaa

Stephen King: 22.11.63

Opin tätä lukiessani paljon. Tärkein opetus liittyy kuitenkin järjen käyttöön eikä Lee Harvey Oswaldin edesottamuksiin. Opetus on, että älä lainaa lähes 900-sivuista kirjaa Bestseller-hyllystä. Niissä on nimittäin vain seitsemän vuorokauden laina-aika. Onnistuin kuudessa päivässä.

Juoni kertoo kaninkolosta, aika-aukosta, jolla pääsee siirtymään aina samaan hetkeen vuonna 1958. Siellä tehdyt muutokset jäävät olemaan kun palaa omaan aikaansa. Päähenkilö Jake yllytetään estämään Kennedyn murha 22.11.1963. Sitä ennen Jake estää yhden halvaantumisen ja yhden perhesurman.

Viisi vuotta on kuitenkin niin pitkä aika, että Jake ehtii jo hankkia työpaikan ja parisuhteen. Menneisyys ei halua tulla muutetuksi ja mitä lähemmäs tuo marraskuu tulee, sitä enemmän ongelmia Jake kohtaa.

Kirjan juoni on johdonmukainen ja se mikä on epäjohdonmukaista tunnustetaan ja vähän ihmetelläänkin. Hauska sivujuoni on kirja jota Jake kirjoittaa peitetarinana olemassaololleen. Sen juoni muistuttaa hyvin paljon Kingin omaa Se-nimistä tuplateosta.

Tämä ja "Kuvun alla" ovat ilmeisesti Kingin kauan suunnittelemia teoksia ja niillä tuntuu olevan taipumusta kasvaa kuin pullataikina. "Carrie" ja "Christine -tappaja-auto" ovat hyviä todisteita siitä, että lyhytkin tarina voi toimia ja toisaalta jännitys pysyy niissä tiiviimmässä muodossa kun tekstiä on vähemmän.

Stephen King: 22.11.63 (11/22/63 2011) Tammi, suom. Ilkka Rekiaro
Arvio: **** Hauska

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Sinisalon tyyli kirjoittaa romaania "keräilemällä" tietoa eri lähteistä on hauska. "Ennen päivänlaskua ei voi" -kirjassa se tarkoitti muistaakseni otteita tietosanakirjasta ja tässä seurataan yhtä blogia rinnan varsinaisen tarinan kanssa. Menetelmä tuli itselleni tutuksi jo Kingin "Carriessä", jossa kertoja peilasi kertomiaan tapahtumia tuhon jälkeiseen aikaan ja seassa oli otteita tuhosta kertovista lehtiartikkeleistä.

Tässä kirjassa Sinisalo nostaa esiin tärkeän aiheen ja hirvittävän skenaarion siitä, miten ihmiset suhtautuvat ekologiseen katastrofiin. Pahinta lukijalle on se, että merkittävä osa katastrofista on oikeasti jo tapahtunut, vai mitä itse ajattelet mehiläiskadosta? Vai onko niin, että koska et itse syö hunajaa niin ihan sama?

Kirja olisi toiminut hyvin pelkästään kantaaottavana romaaninakin. Sinisalo oli kuitenkin valinnut liittää aiheeseen hienoisen epätodellisen vivahteen, joka leimaa tämän kai sitten fantasiaksi. Vivahde taisi olla enemmänkin filosofinen kuin epätodellinen.

Sinisalon tapa taustoittaa fantasia-kirja todellisella tiedolla, on varmasti erittäin hidas tapa kirjoittaa. On silti hienoa, että kotiläksyt on tehty kunnolla ja voimme nauttia näin hyvistä (ja opettavaisista) romaaneista!

Johanna Sinisalo: Enkelten verta (2011) Teos
Arvio: ***** Tärkeä kirja

Barbara Demick: Suljettu maa

Kirjailija on amerikkalainen toimittaja, joka on käynyt Pohjois-Koreassa ja haastatellut loikkareita Etelä-Koreassa. Erityisesti kirjailijan amerikkalaisuus asettaa tekstit omaan lokeroonsa, mutta kiinnostuin aiheesta ja ajattelin tutustua aiheeseen muistakin lähteistä.

Pohjois-Korea on meillä aika paljon uutisissa, mutta esimerkiksi nälänhädän syvyys on jäänyt meillä huomaamatta. Toisaalta on merkillistä että loikkaaminen ei ole ollenkaan mahdotonta, mutta silti suurin osa ei edes harkitse sitä.

Barbara Demick: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa (Nothing to envy - ordinary lives in North Korea 2011) Atena
Arvio: **** Hyvin kiinnostava

Johanna Tuomola: Tummissa vesissä, Sieppaus, Petoksen anatomia

Luin Tuomolan kolme ekaa Nurkka-dekkaria ihan putkeen. Luin elokuussa Rönkää samalla tavoin. Rönkä alkoi puuduttaa, mutta Tuomola ei. Kertonee siis jotain Tuomolan ansioista.

Tapa, jolla esim. Lehtolainen ja Sipilä kertaa samoja asioita kirjoista toiseen niin Tuomola ei tee niin. Ero on suunnilleen sama kuin katsoisi "Kauniita ja rohkeita" tai "Sydämen asialla"-sarjaa.

Kerronta soljuu kivasti eteenpäin, välillä tehdään vääriä valintoja niin kuin ihmiset tekee ja lopussa on sellanen suurempi jännityspiikki. Poliisit on ihmisiä, joilla on ihan oikeita ongelmia.

Jos jotain negatiivistä pitää etsiä niin Lohja kaupunkina jää vähän ontoksi. Esimerkiksi Eeva Joenpelto kuvaa paljon täyteläisemmän Lohjan.

Johanna Tuomola: Tummissa vesissä (2009)
Johanna Tuomola: Sieppaus (2010)
Johanna Tuomola: Petoksen anatomia (2011)
Arvio: **** Hyviä

John Grisham: Lakimiehet

Kirjan nimi todisti Grishamin paluuta juurilleen. Lähes jokainen Grishamin kirja käsittelee lakimiehiä, mutta tämän kirjan nimi on vaan yksinkertaisesti "Lakimiehet". Hienoa ja yksinkertaista!

Kirjassa on tuttuja teemoja: "Petoksesta" tuttu "iso firma", jossa ei tiedetä katujen elämästä mitään ja toisaalta "Kanteiden kuninkaasta" ja muista tuttu joukkokannehomma Learjetteineen. Erilaista oli kuitenkin hyvän palkitseminen, kukaan joukkokannelakimies ei saanut neljääkymmentä prosenttia tuhannesta miljoonakorvauksesta eikä oikeudenkäynnissä varsinaisesti ollut mitään filunkia. Loppu oli onnellinen, muttei kuitenkaan niin onnellinen kuin alkuun vaikutti. Sekin oli uskottavaa.

Voi olla, että Grisham ei enää ikinä saa "Firmaa" tai "Pelikaanimuistiota" kiinni, mutta tämäkin suunta on ihan hyvä. Ehkä Grisham on muuttumassa jotenkin pehmeämmäksi.

John Grisham: Lakimiehet (The litigators 2011) WSOY, suom. Kimmo Paukku
Arvio: *** Ihan hyvä

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki, Tuliaiset Moskovasta, Väärän maan vainaja

Ei varmaan pitäis lukee näitä dekkareita tälleen putkeen kun ne alkaa vähän puuduttaan. No nää olikin nyt sitten tässä.

Viktor Kärppä on dekkarin päähenkilönä hyvin omalaatuinen. Loppujen lopuksi kuitenkin hyvin moraalinen ja oikeudenmukaisuutta hakeva. Nyt kun perheessä on jo kaksi "lasta" sekin vaatii Kärpältä hiukan erilaista suhtautumista rikollisuuteen. Silti Kärppä elää ihan eri maailmassa kuin tällainen helsinkiläinen perusinsinööri. Maantieteelliset paikat ja tapahtumapaikat (rakennustyömaat) on sinällään hyvinkin tuttuja, mutta silti ihan eri maailmasta. Ei minun Helsingissäni lunta kipata mihin sattuu tai rakennustyömaalta varasteta työkaluja vain siitä syystä että se on mahdollista.

Seuraavaa kirjaa odotellessa!

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki(2007) Gummerus
Matti Rönkä: Tuliaiset Moskovasta (2009) Gummerus
Matti Rönkä: Väärän maan vainaja (2011) Gummerus
Arvio: ** Liikaa Rönkää

M. J. Grath: Jään muisti

Arktiksella elää Wikipedian mukaan vain 670 000 ihmistä, reilun Helsingin verran siis. Silti kun lukee alueesta niin se vaikuttaa alueena hyvin suurelta ja keskenään erilaiselta. Pinta-alaltaan Arktis (maa-ala) onkin reilun Euroopan kokoinen. On siis väärin tägätä tämä arvostelu Arktikselle, mutta aihe on kiehtova ja toivon että lukijat saavat tägistä enemmän hyötyä kuin pelkästä "Nunavutista".

Kirja on ihan puhdasverinen dekkari, jossa on sivujuonteena ympäristönsuojelu ja ilmastonmuutos. Maailma muistuttaa paljon Høegin Grönlantia, mikä ei tietenkään ole ihme, jos miettii tapahtumapaikkaa. Høegin "Lumen tajun" kaltaiset ongelmat Tanskan hallitsemispolitiikan ympärillä nousevat esiin tässäkin, mutta paljon, paljon vähemmän. Voi olla että kanadalaisten politiikka inuiittien suhteen on järkevämpää kuin tanskalaisten vastaava.

Kirjassa käytetään paljon inuktitun kielen sanoja, jotka on kuitenkin yleensä käännettykin. Kieli vaikuttaa hauskalta. Kirjan lopussa on pieniä käännösesimerkkejä: "qinmiq" tarkoittaa koiraa ja "qinmiqtuqtuq" ajamista koiravaljakolla. Yleensähän tuktuk käsitetään hiukan erilaiseksi ajamiseksi. Hauska yhteensattuma silti!

Kirjan juoni oli hyvä, hienosti rakennettu ja ennen kaikkea uskottava.

M. J. Grath: Jään muisti (White heat 2011) Like, suom. Anu Nyyssönen
Arvio: **** Hyvin virkistävä