26.1.2011

Niall Griffiths: Rääpäle

Tämä taitaa olla vasta toinen Griffithsin kirja, joka on edes suomennettu. Voi olla että "Lampaanköyrijän" jäljiltä tiesin mitä odottaa, mutta tämä oli hyvä. Kieli ei ollut läheskään yhtä räävitöntä kuin "Köyrijässä" vaan aivan ihanan kuvailevaa.

Kirjan päähenkilönä on taas vähän jälkeenjäänyt epileptikko, Rääpäle, joka teini-ikäisenä muuttaa Tenuenon luo asumaan, koska isäpuoli ei kestä häntä. Tenuenon vaimo on juuri kuollut ja lampaatkin on tapettu. Tenueno elää syvällä tenuhuuruissaan ja siinä sitten yritetään selvittää mikä peto seudulla pyörii. Loppuratkaisu on kaikessa kamaluudessaankin jotenkin kaunis, vaikkei petoa löydykään.

Rääpäle kertoo asiat itse ja omasta näkökulmastaan käyttäen Omia Sanojaan. Hän kuvaa asiat niin kuin ne ovat eikä niin kuin sivistyneen ihmisen kuuluu. Omalla tavallaan kieli muistuttaa hiukan sarjakuvista tuttua tyyliä tehosteineen: Lyö pullon BANG pöytään.

Kirja sivuaa walesilaista mytologiaa kiinnostavalla tavalla. Nyt pitäisi enää löytää jotain kirjallisuutta aiheesta.

Niall Griffiths: Rääpäle (Runt 2007) Like, suom. Moog Konttinen
Arvio: **** Tosi hyvä

6.1.2011

Olli Jalonen: Poikakirja

Kirja oli juoneltaan ihan eri kamaa kuin Franzenin "Tumman veden päällä", mutta kerrontatapa oli samanlaista lapsen kieltä kuin Franzenillakin. Välillä oli aina sellainen "Näin minä opin..."-pätkä, jossa erityisesti kerrottiin, mitä ko. kappale opetti pojalle.

Minä-kertoja yritti jäsentää kaikkea oppimaansa lapsenomaisesti listaamalla asioita. Ymmärrän hyvin sen tarpeen. Jossain kohtaa pitää kuitenkin ymmärtää, että maailma ei vain ole listattavissa.

Tapahtumat toivat jatkuvasti mieleeni erään kollegani samanhenkiset tarinat poikien tutustumisesta tieteeseen eräässä toisessa etelähämäläisessä kaupungissa 1960-luvulla.

Olli Jalonen: Poikakirja (2010) Otava
Arvio: **** Hauska

2.1.2011

Outi Pakkanen: Seuralainen

En ole ennen Pakkasta lukenut enkä taida lukea vastakaan. Kirja oli epäuskottava, kökösti kirjoitettu ja suorastaan ikävä.

Hassua oli, että se käsitteli eräänlaista mieshuoraamista niin kuin juuri lukemani Harjunpääkin. Sitä kauttakin tätä kirjaa tulee verrattua Joensuun kirjaan. Ja eroa on kuin yöllä ja päivällä.

Eniten minua risoo 64-vuotiaan yritys kirjoittaa nuorisokieltä tai -käytöstä. Vaikka en nyt itsekään ole mikään teini enää niin luulisin pystyväni arvioimaan asiaa kuitenkin 30 vuotta paremmin kuin Pakkanen. Surkea kirja!

Outi Pakkanen: Seuralainen (2010) Otava
Arvio: * Ohut

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone

Joensuun tapa kertoa poikkeaa kyllä niin paljon muista. Hän pystyy tuomaan esiin sellaisia pieniä (ja suuriakin) epämukavuuksia, joista muut kirjailijat eivät edes tiedä mitään. Pahan papin alussa ollut kohtaus, jossa Harjunpää odottelee ambulanssia ja lisää poliiseja, on tästä hyvä esimerkki. Harjunpää ei voi tilanteelle mitään. Pitää vain odottaa ja tuntea olonsa epävarmaksi ja kiusaantuneeksi. Tässä kirjassa samanlainen kohtaus rakentuu kätkyt-kuolleen vauvan ympärille, jossa odotellaan ruumisautoa, Harjunpään pari luhistuu ja vauvan isä kutsuu Harjunpäätä kuolemanenkeliksi, koska juuri Harjis on aina se joka tuo hänelle tiedon kuolemasta.

Joensuun "rikollliset" eivät useinkaan ole rikollisia perinteisessä mielessä vaan rikkonaisen perheen lapsia, uhreja. Tässäkin päähenkilö elää rautahuoneessa vaikka ulospäin näyttääkin varmastikin kohtuu-normaalilta.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rautahuone (2010) Otava
Arvio: ***** Järkyttävä tarina

Riikka Pulkkinen: Totta

Kirjat, joiden nimestä ei voi päätellä mitään, ovat ärsyttäviä. Tämä oli taas yksi niistä. Välttelen takatekstien ja arvostelujen lukemista, jotta voisin muodostaa ihan oman ja aidon näkemyksen kirjoista ja kirjan nimi onkin sitten ainoa, josta voin päätellä mitään etukäteen kirjan tyylilajista tai tapahtumista.

Kirjan tarina on hyvin polveileva ja kertojakin vaihtelee aina tarpeen mukaan. Kirja vaatii lukijalta paljon, mutta antaa myös vastinetta. Luin tätä aika rikkonaisesti ja erityisesti tämä kirja kyllä kärsii sellaisesta.

Riikka Pulkkinen: Totta (2010) Otava
Arvio: **** Metka