Alice Munro: Liian paljon onnea

Tämä tarttui käteen kirjaston juuri palautettujen hyllystä kolmen dekkarin kanssa. Hyvä että tarttui. Pitäisi lukea kaunokirjallisuutta enemmän, mutta usein tuntuu, että haluaa laittaa aivot narikkaan lukiessa. Tämä lienee kaunokirjallisuutta (kirjailijalle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto) ja silti teksti oli rentouttavaa ja samalla koskettavaa. Taidan lukea lisää Munroa.

Tarinat olivat viiltäviä. Omituisia sattumia, mutta sellaisiahan elämässä sattuu...

Alice Munro: Liian paljon onnea (Too much happiness 2009) Tammi, suom. Kristiina Rikman
Arvio: **** Tosi hienoja tarinoita

Mari Jungstedt: Aamun hämärissä, Hiljaisuuden hinta, Vaarallinen leikki

Elämässä on joskus kausia kun ehtii lukemaan paljon: lomat, jotkut sairaudet. Toisaalta on myös kausia ettei ehdi lukemaan mitään, saatikka kirjoittaa arvosteluja luetuista kirjoista. Nyt on menossa jälkimmäinen kausi. Yritän kuitenkin ylläpitää blogiani edes lukupäiväkirjamaisena yhteenvetona.

Jungstedt on yllättävänkin tasainen dekkaristi. Vaikka luin kolme kirjaa putkeen niin mielenkiinto pysyi yllä koko ajan. Johtunee ehkä Junstedtin monen päähenkilön strategiasta. Toisaalta juonetkin pysyvät yllätyksellisinä koko kirjan ajan.

Mari Jungstedt: Aamun hämärissä (I denna ljuva sommartid 2007) Otava, suom. Sanna Manninen
Mari Jungstedt: Hiljaisuuden hinta (Den dubbla tystnaden 2009) Otava, suom. Taina Rönkkö
Mari Jungstedt: Vaarallinen leikki (Den farliga leken 2010) Otava, suom. Jaana Nikula
Arvio: *** Ihan kelpo kamaa

Tove Alsterdal: Kadonneet

Nappasin tämän puolivahingossa BS-hyllystä ja sainkin käteeni oikean yllätyksen. Kirja sivuaa samaa teemaa kuin Cleven "Little Been tarina": Cleave Afrikan tilanteen kannalta ja Alsterdal Etelä-Euroopan kannalta.

Kirja on tarina yhdysvaltalaisesta journalistista, joka katoaa Euroopassa etsiessään aineistoa orjakaupasta kertovaan artikkeliin. Kirjassa seurataan journalistin vaimoa, joka etsii miestään ja syitä miehensä katoamiselle.

On toisaalta ymmärrettävää, että Välimeren pohjoispuoleiset maat kokevat siirtolaistulvan Afrikasta hyvin ongelmalliseksi. Onko silti oikein palauttaa kiinnijäävät suoraan Afrikkaan ja antaa loppujen jäädä hyvin epämääräisiin olosuhteisiin, joka useimmiten tarkoittaa orjatyötä? Siinä kysymys jonka ratkaiseminen tulee tärkeämmäksi koko ajan.

Tove Alsterdal: Kadonneet (Kvinnorna på stranden 2009) Gummerus, suom. Katriina Huttunen
Arvio: **** Jännittävä!

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Tätä voisi verrata Kingin Hohtoon, eikä Waters jäisi yhtään toiseksi. Juoni on näennäisesti helppo kuvaus Englannin yläluokan rappiosta ja epäonnisesta rakkaustarinasta. Kuvaus on yksityiskohtaista, jopa niin että välillä on vaikeaa ymmärtää mihin se on meitä viemässä. Kirjailija huomioi päähenkilö tohtori Faradayn puolesta hyvin asioita ympäristössä.

Juoni on kuitenkin kauhistuttava, joka alkaa palvelustytön väitteestä, että talossa on jotain vialla ja päättyy kaikkien muiden asukkaiden kuolemaan tai sekoamiseen. Paranormaaleille asioille ei varsinaisesti anneta selitystä. Kirjan lopussa tohtori Faraday kuljeskelee talossa aivan kuin olisi jäänyt siihen jotenkin koukkuun.

En suosittele herkille lukijoille yksin luettavaksi!

Sarah Waters: Vieras kartanossa (The little stranger 2009) Tammi, suom. Helena Bützow
Arvio: **** Niin jännä!

Johanna Tuomola: Tummissa vesissä, Sieppaus, Petoksen anatomia

Luin Tuomolan kolme ekaa Nurkka-dekkaria ihan putkeen. Luin elokuussa Rönkää samalla tavoin. Rönkä alkoi puuduttaa, mutta Tuomola ei. Kertonee siis jotain Tuomolan ansioista.

Tapa, jolla esim. Lehtolainen ja Sipilä kertaa samoja asioita kirjoista toiseen niin Tuomola ei tee niin. Ero on suunnilleen sama kuin katsoisi "Kauniita ja rohkeita" tai "Sydämen asialla"-sarjaa.

Kerronta soljuu kivasti eteenpäin, välillä tehdään vääriä valintoja niin kuin ihmiset tekee ja lopussa on sellanen suurempi jännityspiikki. Poliisit on ihmisiä, joilla on ihan oikeita ongelmia.

Jos jotain negatiivistä pitää etsiä niin Lohja kaupunkina jää vähän ontoksi. Esimerkiksi Eeva Joenpelto kuvaa paljon täyteläisemmän Lohjan.

Johanna Tuomola: Tummissa vesissä (2009)
Johanna Tuomola: Sieppaus (2010)
Johanna Tuomola: Petoksen anatomia (2011)
Arvio: **** Hyviä

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki, Tuliaiset Moskovasta, Väärän maan vainaja

Ei varmaan pitäis lukee näitä dekkareita tälleen putkeen kun ne alkaa vähän puuduttaan. No nää olikin nyt sitten tässä.

Viktor Kärppä on dekkarin päähenkilönä hyvin omalaatuinen. Loppujen lopuksi kuitenkin hyvin moraalinen ja oikeudenmukaisuutta hakeva. Nyt kun perheessä on jo kaksi "lasta" sekin vaatii Kärpältä hiukan erilaista suhtautumista rikollisuuteen. Silti Kärppä elää ihan eri maailmassa kuin tällainen helsinkiläinen perusinsinööri. Maantieteelliset paikat ja tapahtumapaikat (rakennustyömaat) on sinällään hyvinkin tuttuja, mutta silti ihan eri maailmasta. Ei minun Helsingissäni lunta kipata mihin sattuu tai rakennustyömaalta varasteta työkaluja vain siitä syystä että se on mahdollista.

Seuraavaa kirjaa odotellessa!

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki(2007) Gummerus
Matti Rönkä: Tuliaiset Moskovasta (2009) Gummerus
Matti Rönkä: Väärän maan vainaja (2011) Gummerus
Arvio: ** Liikaa Rönkää

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla

Luulo ei ole tiedon väärti. Viime kirjaa arvostellessani kuvittelin että Elínborg jatkaa Erlendurin viitoittamalla tiellä. No tämä kirja kuvaa samaa ajanjaksoa kuin edellinenkin, mutta Sigurður Olin näkökulmasta. Sigurður Oli ei ole lempihahmoni, mutta kirjan juoni oli hyvä ja sen rakentamiseen tarvittiin juuri Siggen kaltainen ihminen.

Minua kyllä huolestuttaa kovin, samoin kuin Eva Lindiäkin, missä Erlendur on. Miksi Arnaldur on kirjoittanut kaksi kirjaa, joissa Erlendur vain vaeltelee jäätiköllä ja etsiskelee itseään. Islanniksi on julkaistu kaksi kirjaa lisää ja minä vaan toivon että Holopaisen Seijalla on aikaisempi niistä jo työn alla.

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla (Svörtuloft 2009) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Pitkästä aikaa tosi hyvä

Stephen King: Kuvun alla

En ole lukenut Kingiä pitkään aikaan, ainakaan kymmeneen vuoteen. Luin aikanani lähes kaikki 1970- ja 80-luvuilla julkaistut Kingit. "Painajaisten ja unikuvien" jälkeen tartuin "Musta torni"- sarjaan, jonka koin jo liian ahdistavaksi. 1990-luvun lopulla luin vielä uudelleen parhaimmistoa: "Carrien", "Christinen" ja "Uinu uinun". Sen jälkeen kiinnostukseni tällaiseen kirjallisuuteen lopahti täysin. Joulun alla näin Prismassa ison kasan "Kupuja". En tiennyt kirjasta mitään, mutta varasin sen kirjastosta siltä seisomalta.

Kirja on reilu tuhat-sivuinen järkäle, jonka lukemista ei voi suositella kuin King-faneille ja paljon lukeville. Sivumääränsä lisäksi kirja oli jollain tavalla hidaslukuinen, johtui ehkä pienestä fontista ja pienestä rivivälistä. Koko ajan tapahtui jotain joka oli juonen kannalta täysin välttämätöntä.

Kirjan tunnelma oli sellainen, etten ole moneen vuoteen kokenut mitään näin "vahvaa". Ehkä intensiivinen on oikea sana. Luultavasti olisin lopettanut jo ensimmäisen sadan sivun jälkeen, koska kirja oli niin ahdistava, mutta en voinut. Oli pakko saada tietää mitä lopussa tapahtuu: hyvin, huonosti vai hyvin huonosti. Olisin kaivannut uutisia tapahtumasta sen jälkeen, Carrien hengessä.

Kirjaa on kirjoitettu kauan ja sen huomasi tietynlaisena ajattomuutena. Oli vaikea asettaa kirjaa oikein mihinkään aikaan. Olisi ollut järkevämpi sijoittaa se 1980-luvulle ja unohtaa netti ja kännykät. Nyt nimittäin kävi niin että kun puhelinliikenne estettiin, mutta netti sallittiin niin annettiin ymmärtää ettei tietoa valuisi kuvun ulkopuolelle. Oikeastihan fb-sivut olisi olleet koko ajna täynnä uutisia sisäpuolelta!

Stephen King: Kuvun alla (Under the dome 2009) Tammi, suom. Ilkka Rekiaro
Arvio: **** Intensiivinen

Patricia Cornwell: Valokeilassa - Kay Scarpettan tutkimuksia

Suhteeni Cornwelliin on ollut jo vuosien ajan hyvin ristiriitainen. 1990-luvun puolen välin jälkeen luin kaikki Scarpettat, jotka käsiini sain ja odotin uutta aina sen ilmestyessä. Siinä kohtaa kun koko Scarpetan jengi (Lucy, Benton, Marino) alkoivat toimia enemmän keskenään kuin minkään muun organisaation osana, sain tarpeekseni. Annoin vanhat Scarpetta-kirjani pois enkä välittänyt uusien ilmestymisestä tuon taivaallista. Viime viikolla löysin tämän kirjan kirjaston pokkarihyllystä tilanteessa, jossa oli pakko löytää joku kirja juuri sillä sekunnilla aloitettavaksi (taisi olla junamatka tai jotain vastaavaa täydellistä lukuaikaa edessä). Päätin antaa Kaylle vielä mahdollisuuden.

Kirja oli yllättävänkin uskottava, mutta siis silti vielä ihan liian epäuskottava. Lucy ja Marion ovat osaltaan ihan liian hyviä ja täydellisiä ja samalla niissä on ihan liikaa virheitä. Ne eivät vaan ole uskottavia hahmoja.

Juoni oli sitä samaa lääketieteellistä ja teknistä tauhkaa mihin Cornwell sortuu aina, kun muuhun ei ilmeisesti pysty!

Patricia Cornwell: Valokeilassa - Kay Scarpettan tutkimuksia (The Scarpetta factor 2009) Otava, suom. Ilkka Rekiaro
Arvio: ** Epäuskottava

David Nicholls: Sinä päivänä

En pysty millään muistamaan tämänkään kirjan osalta miksi aikanani tämän varasin. En tunne kirjailijaa enkä kirjaa. Kirja oli kuitenkin lukemisen arvoinen.

Juonen kulku on hieno. Emma ja Dexter tutustuvat opiskellessaan ja heidän ystävyytensä, toveruutensa ja jopa rakkautensa jatkuu vuosien ajan enemmän ja vähemmän aktiivisena. Molempien tarina parikymppisestä nelikymppiseksi sisältää aineksia, joihin lähes kaikkien on helppo samaistua, ainakin siis 60-70-luvulla syntyneiden.

Dexter on levoton bilettäjä, joka huomaa yhtäkkiä olevansa liian vanha bilettämään ja Emma taas hiljaisempi joka ei oikein edes uskalla tehdä sitä mitä haluaa vaan valitsee helpomman tien mieluummin.

Tuo samaistumis-kokemus on siis parasta. Vaikka kummankaan koko tarina ei varmaankaan sovi kellekään lukijalle, niin hahmoissa on piirteitä ja juonessa on käänteitä, jotka tuntuvat tutuilta kaikille. Se on jopa niin läpinäkyvää, että tulee mieleen onko se laskelmoitua.

David Nicholls: Sinä päivänä (One day 2009) Otava, suom. Sauli Santikko
Arvio: **** Hiano kirja!

Donna Leon: Kasvot kuvassa

Tämä oli taas näitä Brunettin ympäristörikoksia, mutta tällä kertaa jäteliemen pinnalla kellui yksi turmeltu ihmiskohtalokin.

Italialainen yhteiskunta ja sen tapa hoitaa, tai siis jättää hoitamatta, asioita on käsittämätön. Jos joskus tuntuu että meillä Suomessa on laeissa porsaanreikiä ja epäoikeudenmukaisuuksia niin Italiassa asiat on toisin: rikoksia tonkivat tuomarit siirretään toisiin tehtäviin ja liian innokkaat poliisit vaan tapetaan. Samaan aikaan ongelmajätteet dumpataan mereen.

Ymmärrän miksi Leon ei halua näitä käännettävän italiaksi!

Donna Leon: Kasvot kuvassa (About face 2009) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: ** Pliisu

Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa, Mma Ramotswe tutkii

Tällä kertaa keskityin optimaalisiin lukuolosuhteisiin ja siemailin Rooibosta samalla kun luin. Eihän näiden kirjojen juonet paljoa poikkea toisistaan, mutta aina ne ovat yhtä positiivisiä. Tällä kertaa mma Ramotswe pohdiskeli kävelyn merkitystä ihmisen hyvinvoinnille ja suri pienen autonsa "poismenoa".

Ratkottavat ongelmat olivat opettavaisia, jalkapallojoukkueen omistajan hommaamat sponsorikengät olivat syypäänä huonoon menestykseen ja eräs nainen oli jäänyt "kolmen miehen loukkuun". Kaikki ongelmat selvisivät rehellisellä pelillä.

Alexander McCall Smith: Teetä ja sympatiaa, Mma Ramotswe tutkii (Tea time for the traditionally built 2009) Otava, suom. Jaakko Kankaanpää
Arvio: *** Luotettava

Lars Kepler: Hypnotisoija

En ole pitkään aikaan pelännyt minkään kirjan takia näin paljon. Kirjan alussa teini-ikäinen poika tunnustaa tappaneensa vanhempansa ja sisarensa erittäin julmasti. Syy ei kuitenkaan käy ilmi tunnustuksesta. Se tekee asiasta vielä pahemman. Kun syy sitten aikanaan selviää, niin se ei ole looginen kuin tuon sairaan teinipojan mielestä. Silloin lukijalle kuitenkin annetaan edes jokin syy ja teko lakkaa olemasta ihan niin kammottava.

Harvemmin tukholmalaisdekkareissa suomalaiset esiintyvät muina kuin pikkurikollisina tai luusereina. Tässä on toisin. Komisario Joona Linna ei taida olla oikeasti edes ruotsinsuomalainen, mutta ainakin lähellä sitä. Hän kuuntelee autossakin suomalaisia tangotähtiä... Yksi pahiksista taas, joka lopussa paljastuukin hyvikseksi, on nimeltään Jussi.

Kirjan tempo oli metka, samaan aikaan nopea ja hidas. Nopeudella tarkoitan danbrownmaista sinkoilua ja koko ajan menossa oloa ilman lepo- tai ruokahetkiä. Vaikka edettiinkin näin niin silti yhtäkkiä olikin kulunut päiviä ja jopa viikko, johon viittaan tuolla hitaudella.

Lars Kepler: Hypnotisoija (Hypnotisören 2009) Tammi, suom. Saara Villa
Arvio: **** Kammottava

Kathryn Stockett: Piiat

Kirja tarttui mukaan kun hengasin Kirjasto kympissä. Tiedoksi siis kaikille nopeille lukijoille: sieltäkin saa kirjoja, ainakin Bestsellereitä.

Kirja kertoo tarinan yhden syvän Etelän kaupungin koti-apulaisista ja heidän kohtaloistaan noin vuonna 1963. Kirjan minä-kertoja vaihtelee joka kappaleessa, mutta kokonaisuus pysyy kasassa koko ajan. Esiin nostetaan myös mustat-valkoiset -kahtiajaottelun lisäksi "white trash"-ilmiö.

Lainasin kirjan lauantai-iltana viideltä ja sunnuntai-iltaan mennessä kirja oli luettu. Siinä välissä kävin leffassa ja salillakin. Eli päälle neljäsataa sivua reilussa vuorokaudessa. Kerron tämän siis siksi, että se kertoo miten hyvä kirja on. Sitä on vaikea laskea käsistään.

Kathryn Stockett: Piiat (The help 2009) WSOY, suom. Laura Beck
Arvio: **** Hyvä

Jarkko Sipilä: Prikaatin kosto

Kirja on ihan tuttua tauhkaa, Pääkalloprikaati on vaan suuremmassa roolissa kuin yleensä. Salmela ajautuu vaikeuksiin ja Saarnikangas häärii poliisin, Salmelan ja prikaatin välissä vähän kuin ei oikein osaisi päättää kenen puolella on. Omallaan se kai vaan onkin.

Kirjassa on muutama hyvä yksityiskohta. Esim. prikaatin kerhohuoneella oleva hautakivi, johon kaiverretaan kuolleiden prikaatin jäsenten nimet. Tuleeko kiveen myös niiden kahden prikaatilaisen nimet, jotka kuolivat Karhu-ryhmän hyökkäyksessä. Ensimmäinen heistä ampuu sokeana poliisia kohti, mutta osuukin kuolettavasti toiseen prikaatilaiseen ja kuolee sitten itse poliisin luoteihin.

Kirjassa Salmela alkaa olla jo kyllästynyt rosvon hommiin ja etsii vain keinoa lopettaa. Toisaalta tähän asti prikaati on ollut selkeästi Salmelan perässä, mutta nyt prikaatikin toimi "sääntöjen vastaisesti" kuin antaen Salmelalle pakotien.

Jarkko Sipilä: Prikaatin kosto (2009) Gummerus
Arvio: ** Loppuunkaluttu aihe

John Grisham: Etelän lait

Kirjassa on pikku tarinoita, jotka sopisivat hyvin minkä tahansa Grishamin kirjan sivujuonteeksi. Tarinat ovat päättömiä, lyhyitä ja kertovat lähes poikkeuksetta tutusta pikkukaupungista Clantonista tai sen lähiseuduista.

Kirjat alleviivaavat Grishamin maalaamaa kuvaa syvästä etelästä. Merkittävää on, että lakimiehiä on kuin sieniä sateella. Moneen kertaan (aikaisemminkin) on todettu, että Clantonissa on lakimiehiä liikaa, mutta täytyy siellä jotain hommiakin olla, vaikka suurin osa ilmeisesti repii leipänsä avioeroista ja perunkirjoituksista.

Jollain kummallisella tavalla tarinat ovat hyvin uskottavia. Ne sopivat täydellisesti aikaisempaan Grisham-maailmaan. Pitäsi varmasti käydä joskus siellä päin toteamassa, että mustat syövät muutakin kuin maissileipää ja vahapapuja.

John Grisham: Etelän lait - Seitsemän kertomusta (Ford county 2009) WSOY, suom. Hanna Tarkka
Arvio: **** Varmaa Grishamia

Harri Nykänen: Viimeinen hippi

Kirjan juoni oli uskottavampi kuin esimerkiksi "Banana Splitissä". Tässä kaikki kaukaisimmatkin langat liittyivät toisiinsa ja lopussa yhdeksi syylliseksi paljastuu Johnnyn ja Bantzon vanha lapsuudenystävä, joka on myös valtionsyyttäjä.

Johnny ja Bantzo ovat vaan niin hauskoja hahmoja, jotka melkein aina tekevät juuri toisinpäin kuin esimies haluaa...

Harri Nykänen: Viimeinen hippi (2009) WSOY
Arvio: *** Raidmainen

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä

Ihmettelin miksi kirjalla on niin hölmö nimi. Se on kuitenkin kirjan juoneen nähden tosi hyvä nimi. Tapahtumat tuona viimeisenä iltana vaikuttavat monen ihmisen loppuelämään.

Irving toistaa itseään. Sinänsä hienossa kirjassa toistuvat ne samat asiat kuin niin monessa aikaisemmassakin Irvingin kirjassa: Dannyn ammatti, Joen kuolintapa, karhu jne. Wikipediassa on oikein taulukko näistä toistuvista teemoista kirja kirjalta.

Jos tässä blogissa joskus paljastan juonia hiukan liikaa niin se sallittakoon, sillä Irving paljastaa omansa heti alkuun. Esim. Dannyn tyttöystävä Charlotte. Kun hänet esiteltiin niin kävi heti ilmi että hän oli jo poissa kuvioista. Siinä sitten kun tarina eteni ja Charlotten ja Dannyn suhteesta kerrottiin enemmän niin lukija vaan odottaa, että koska Charlotte lähtee. Tiedän, että se on vaan tehokeino, mutta tosi ärsyttävä sellainen.

Aika yksinkertaisesta tapahtumasta tuona viimeisenä yönä Twisted Riverillä alkoi tapahtumaketju, jota Irving kuljettaa vuosikymmenien päähän ja saa pidettyä mielenkiinnon koko ajan yllä. Se on kai osoitus siitä että kaikesta toistosta huolimatta Irving tietää mitä tekee!

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä (Last night in Twisted River 2009) Tammi, suom. Kristiina Riksman
Arvio: *** Aina vaan samaa

Antti Hyry: Uuni

Kirja kertoo nimensä mukaisesti uunista ja sen rakentamisesta. Uunia rakennettiin pitkään ja hartaasti ja ilmeisesti ilman paperilla olevia suunnitelmia. Välillä päähenkilö Pietari pistäytyi poikansa luona Etelä-Suomessa ja välillä vaimonsa kanssa Ruotsissa.

Hiukan se jäi vaivaamaan, että kun kaikki uuniin liittyvä kerrottiin yleensä juurta jaksain, niin piipunmuurauksesta jäi vesikaton ylle tuleva osa "kertomatta". Mainittiin, että se tuli valmiiksi, muttei kerrottu miten telineet sinne ylös tehtiin tai muutakaan.

Ihan lopussa valettiin pirtin lattia. Siinä oli se ainoa suuri ristiriitaisuus, jonka huomasin. Jos lattiaan tulevat juoksut olisi oikeasti roikottanut katosta niin pumppuauton käyttö olisi ollut varmasti hankalaa ellei mahdotonta, koska ripustuslaudat olisivat olleet koko ajan tiellä. Tästä hankaluudesta olisi pitänyt edes mainita jos verrataan siihen millä tarkkuudella muut asiat ja työvaiheet käsiteltiin.

Hyryn kirjoitustyyli on hyvin pelkistettyä, tuntui että adjektiivejä säästeltiin. Jos vertaa mihin tahansa kirjaan niin kaikki jännitys tästä kirjasta puuttui. Se puute teki siitä toisaalta mielenkiintoisen, toisaalta tylsän.

Antti Hyry: Uuni (2009) Otava
Arvio: *** Uuneista kiinnostuneille

Harri Nykänen: Ariel - Jumalan selän takana

Lainasin tämän Sellon kirjaston Bestseller-hyllystä ja jäin miettimään, että kuinkahan ehdin lukea tämän viikossa. Tulin kotiin ja luin kirjan siltä samalta istumalta. Kirja ei varsinaisesti ollut kovin hyvä tai uskottava, mutta se piti otteessaan ja Nykäsen kirjoista tietää, että ne ovat pääsääntöisesti ihan käypiä.

Ariel ei ole kovin hyvä hahmo. Helsingin juutalaiseen seurakuntaan kuuluu vain noin tuhat jäsentä, joka on 0,2 % koko kaupungin väestöstä ja se on niin vähän ettei Arieliin voi hahmona samaistua juuri kukaan. Ehkä ainoastaan joku sinkku-nelikymppinen mies, jonka sukulaiset etsivät hänelle puolisoa koko ajan, voisi samaistua Arieliin...

Kirjan juoni, johon loppujen lopuksi liittyy myös Mossad, oli kyllä niin härö että toivon että Nykänen palaa pian maan pinnalle.

Harri Nykänen: Ariel - Jumalan selän takana (2009) WSOY
Arvio: ** Pliisu