Josh Pachter (toim.): Top science fiction 2

Lainasin tämän sci-fi-himossani ja tämä oli hieno valinta. Pitänee saada jostain myös 1-osa.

Tarinat ovat pääosin hyvin vanhoja, jopa 1930-luvulta. Oma suosikkini oli van Vogtin "Eläviä kuvia", jossa tietyllä tavalla ennustettiin video-on-demand jo 1970-luvulla. Toinen hieno tarina oli Carrin "Hyppyheikki". Sitä sietäisi miettiä ennen kuin muille planeetoille lähdetään jos vaikka Williamsonin "Kosminen kiitolinja" joskus toteutuisi.

Josh Pachter (toim.), Isaac Asimov, Ray Bradbury, L. Sprague de Camp, Terry Carr, Alan Dean Foster, Ursula K. LeGuin, Barry N. Malzberg, Larry Niven, Doris Piserchia, Brian Stableford, A. E. van Vogt, Jack Williamson: Top science fiction 2 (1984) Jalava, suom. Matti Rosvall
Arvio: **** Virkistävä

Liza Marklund: Panttivanki

Marklund oli sotkenut juonikuvionsa niin pahasti, että Annikan mies Thomas piti tappaa. Sekin jäi puolitiehen. Tästä on hyvä jatkaa taas jonain päivänä, jos Thomas halutaan takasin kehiin.

Juoni oli epäuskottava koska haluttiin koko ajan välttää vaikutelmaa että Ruotsin valtio maksaa panttivankien lunnaat, ettei kukaan vaan saa vääriä vaikutteita. Marklund on huono ja mää oon hölmö kun tartuin taas yhteen Annika-seikkailuun.

Liza Marklund: Panttivanki (Du gamla, du fria 2011) Otava, suom. Päivi Kivelä ja Kari Koski
Arvio: * Tosi huono

Lotte & Søren Hammer: Saastat

Lainasin kirjan Kympin Bestseller-hyllystä. Olin ihan varma että olin jo lukenut joko tämän tai jotain muuta samoilta kirjoittajilta. Piti tarkistaa omasta blogista etten ollut. Silti takateksti ja kansikuva tuntuivat tutulta.

No juoni toisti voimakkaasti Mankellin Wallanderin ja Roslund/Hellströmin Grensin tunnelmia. Juoni oli kuin Mankellilta suoraan: alussa esitetään todella makaaberi rikos, jonka ratkeaminen muuttuu vaan koko ajan vaikeammaksi olosuhteiden takia.

En tiedä miten tiukka lainsäädäntö Tanskassa on pedofiilejä kohtaan. Kirjassa annetaan ymmärtää sen olevan aivan liian löysä. Toinen ääripää taitaa olla Miami, jossa määritellään kuinka lähellä lapsia tuomionsa kärsineet pedofiilit saavat asua (he asuvat siis käytännössä sillan alla). En tunne mitään sympatiaa pedofiilejä kohtaan, mutta joku tolkku pitäisi olla. Tuomioiden pitäisi olla sellaisia, että sen kärsittyään tuomio olisi todella kärsitty.

Lotte & Søren Hammer: Saastat (Svinehunde 2010) Bazar, suom. Sanna Manninen
Arvio: ** Tuttu tyyli

Johan Theorin: Verikallio

On hämmentävää miten Theorin pitää tasonsa yllä kirja kirjan jälkeen. Lukemani ruotsalaiset dekkarit ovat olleet pääsääntöisesti hyviä, mutta Theorin on vaan koko ajan pykälää korkeammalla.

Tarinassa ei ole poliisi-päähenkilöä, ei edes harrastelijasalapoliisia. On vaan ihmisä, jotka tahtomattaan joutuvat tapahtumien keskipisteeseen.

Kirjat eivät varsinaisesti muodosta mitään jatkumoa, mutta ovat sitä silti. Osaltaan on samoja henkilöitä ja samoja tarinoita mytologiasta. Keijukaiset ja peikot olivat tässä se "juttu". Menneisyyttäkin perattiin ihan entiseen malliin.

Tapa, jolla Theorin kuvaa Öölannin luontoa, on parasta matkailumainosta Öölannille mitä olla voi. Luonto on karu, mutta samalla kaunis. Ympäristöä ei pilaa mikään teollisuuslaitos vaan kivilouhos, joka ei maisemaa oikeastaan edes pilaa. Se tunnustetaan osana alueen historiaa ja se on osaltaan paljastanut uutta kauneutta, verikallion. Osaisimmepa mekin suhtautua historiaamme näin.

Johan Theorin: Verikallio (Blodläge 2010) Tammi, suom. Outi Menna
Arvio: ***** Taso säilyy

Jari Tervo: Layla

Sain vihdoin tämän käsiini pitkän odottelun jälkeen ja heti alusta asti odotukset oli korkealla. Tapahtumia seurataan kurdiperheessä Istanbulissa ja syrjäytyneen naisen ympärillä Helsingissä.

Tapahtumat kurdiperheessä tuntuvat käsittämättömiltä. Olen aina ajatellut, että nimenomaan kurdit ovat uhreja ilman omaa valtiota. Kurditytöt taitaa kuitenkin olla ihan eri suuruusluokan uhreja. Enkä oikeastaan tarkoita tässä edes "kurdeja" vaan "islamilaisia kurdeja". Palaan taas vanhaan aiheeseeni, etten voi suvaita kulttuuria joka ei suvaitse kaikkia.

Suhtaudun Turkin EU-jäsenyyteen neutraalisti, mutta esim. kurdit tuovat kyllä siihen ihan oman juonteensa. Toisaalta naivisti voisi uskoa, että kurdien asema voisi parantua Turkissa, jos Turkki olisi EU:ssa. Eihän romanien asemassakaan muutosta näy, vaikka Romania ja Bulgaria otettiin jäseniksi.

Tervo tuo esille myös suomalaisen ja turkkilaisen kulttuurin samanlaisuuksia. Me täällä Suomessa tuomitsemme "kunniamurhat" ja samalla Suomessa tehdään nk. "laajennettuja itsemurhia", jotka kohdistuvat ihan pieniinkin lapsiin. Yhteiskuntana ne tietenkin tuomitaan, mutta tehdäänkö yhteiskunnassa tarpeeksi sen eteen, että näihin tilanteisiin ei päädyttäisi...

Kirjassa siis käsitellään ihmiskauppaa, suomalaista prostituutiota, kiristystä ja muukalaisvihamielisyyttä, vain muutamia mainitakseni. Kirjan loppuhuipennus oli hyvä ja kekseliäs. Tervo olisi kuitenkin voinut lopettaa siihen. Sen jälkeiset tapahtumat ovat turhia ja jotenkin liian surullisia. Ehkä tarkoitus on osoittaa että "rikos ei kannata".

Jari Tervo: Layla (2011) WSOY Arvio: **** Kandee lukea

David Eddings: Rivan kuningatar - Belgarionin taru 4

Tässä kirjassa velhous saa entistä suuremman roolin. Ce'Nedrakin saadaan velhouden piiriin pikku amuletin avulla.

Vaikka alussa Garion on päähenkilö niin Rivan kuningatar - siis Ce'Nedra - onkin tässä se aikaansaavin hahmo. Kaikki tapahtumat ovat kuitenkin vain valmistelua seuraavaa kirjaa varten, jossa kaikki ratkennee.

David Eddings: Rivan kuningatar - Belgarionin taru 4 (Castle of Wizardly 1984) Karisto, suom. Tarmo Haarala
Arvio: *** Juoni kasvaa

Esko Laulajainen: Oopperakaupungin murhat

Esko Laulajaisen kannattaisi keskittyä vaikka niihin maantiedon kirjoihin, joita joskus kirjoitti. Tämä dekkari on huonompi kuin voisi edes kuvitellakaan. Juoni on huono, henkilöt on vielä huonompia ja kerronta on kuin ala-aste-ikäisen kouluaineesta.

Esko Laulajainen: Oopperakaupungin murhat (2011) Edico
Arvio: * Huonoakin huonompi

Stephen King: Kuvun alla

En ole lukenut Kingiä pitkään aikaan, ainakaan kymmeneen vuoteen. Luin aikanani lähes kaikki 1970- ja 80-luvuilla julkaistut Kingit. "Painajaisten ja unikuvien" jälkeen tartuin "Musta torni"- sarjaan, jonka koin jo liian ahdistavaksi. 1990-luvun lopulla luin vielä uudelleen parhaimmistoa: "Carrien", "Christinen" ja "Uinu uinun". Sen jälkeen kiinnostukseni tällaiseen kirjallisuuteen lopahti täysin. Joulun alla näin Prismassa ison kasan "Kupuja". En tiennyt kirjasta mitään, mutta varasin sen kirjastosta siltä seisomalta.

Kirja on reilu tuhat-sivuinen järkäle, jonka lukemista ei voi suositella kuin King-faneille ja paljon lukeville. Sivumääränsä lisäksi kirja oli jollain tavalla hidaslukuinen, johtui ehkä pienestä fontista ja pienestä rivivälistä. Koko ajan tapahtui jotain joka oli juonen kannalta täysin välttämätöntä.

Kirjan tunnelma oli sellainen, etten ole moneen vuoteen kokenut mitään näin "vahvaa". Ehkä intensiivinen on oikea sana. Luultavasti olisin lopettanut jo ensimmäisen sadan sivun jälkeen, koska kirja oli niin ahdistava, mutta en voinut. Oli pakko saada tietää mitä lopussa tapahtuu: hyvin, huonosti vai hyvin huonosti. Olisin kaivannut uutisia tapahtumasta sen jälkeen, Carrien hengessä.

Kirjaa on kirjoitettu kauan ja sen huomasi tietynlaisena ajattomuutena. Oli vaikea asettaa kirjaa oikein mihinkään aikaan. Olisi ollut järkevämpi sijoittaa se 1980-luvulle ja unohtaa netti ja kännykät. Nyt nimittäin kävi niin että kun puhelinliikenne estettiin, mutta netti sallittiin niin annettiin ymmärtää ettei tietoa valuisi kuvun ulkopuolelle. Oikeastihan fb-sivut olisi olleet koko ajna täynnä uutisia sisäpuolelta!

Stephen King: Kuvun alla (Under the dome 2009) Tammi, suom. Ilkka Rekiaro
Arvio: **** Intensiivinen

Anna Jansson: Unissakävelijä

Tähän kirjaan liittyy yksityiskohta, jota en voi uskoa vieläkään. Luin tätä ja aluksi luulin etten ole ikinä aiemmin lukenut Janssonin kirjoja. Lukiessa tuli kuitenkin olo että miljöö, kerrontatapa ja hahmot ovat tuttuja. Mietin koko ajan mikä hahmoista oli tuo ennalta tuttu, mutta mikään hahmoista ei varsinaisesti herättänyt huomiota. Yhdistin kirjan mielessäni Mari Jungstedtin "Kevään kalpeudessa" kirjaan, vaikken kirjan tai kirjalijan nimeä muistanutkaan. Nyt kun aloin kirjoittaa tätä arvostelua, huomasin että tämä oli ensimmäinen lukemani ja arvostelemani Janssonin kirja!

Uskomatonta, että kaksi kirjailijaa, vaikka käyttävät samaa miljöötä, kirjoittavat näin samanlaisia hahmoja ja tilanteita. Saako jompi kumpi vaikutteita toiselta vai toimiiko se molempiin suuntiin. Jotain yhteyttä näissä on myös Johan Theorinin kirjoihin. Voi olla että suomalaisesta näkökulmasta riittää että ollaan Ruotsissa ja saarella. En tiedä. Omituinen tunne joka tapauksessa!

Kirjan juoni oli todella hyvä ja vaikka aina välillä lukija "tietää" syyllisen niin hetken kuluttua taas huomaa olleensa väärässä. Pitäisi varmaan lukea näitä Janssoneita ja Jungstedteja lisää...

Anna Jansson: Unissakävelijä (Drömmen förde dej vilse 2010) Gummerus, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Arvio: **** Hyvä!

Patricia Cornwell: Valokeilassa - Kay Scarpettan tutkimuksia

Suhteeni Cornwelliin on ollut jo vuosien ajan hyvin ristiriitainen. 1990-luvun puolen välin jälkeen luin kaikki Scarpettat, jotka käsiini sain ja odotin uutta aina sen ilmestyessä. Siinä kohtaa kun koko Scarpetan jengi (Lucy, Benton, Marino) alkoivat toimia enemmän keskenään kuin minkään muun organisaation osana, sain tarpeekseni. Annoin vanhat Scarpetta-kirjani pois enkä välittänyt uusien ilmestymisestä tuon taivaallista. Viime viikolla löysin tämän kirjan kirjaston pokkarihyllystä tilanteessa, jossa oli pakko löytää joku kirja juuri sillä sekunnilla aloitettavaksi (taisi olla junamatka tai jotain vastaavaa täydellistä lukuaikaa edessä). Päätin antaa Kaylle vielä mahdollisuuden.

Kirja oli yllättävänkin uskottava, mutta siis silti vielä ihan liian epäuskottava. Lucy ja Marion ovat osaltaan ihan liian hyviä ja täydellisiä ja samalla niissä on ihan liikaa virheitä. Ne eivät vaan ole uskottavia hahmoja.

Juoni oli sitä samaa lääketieteellistä ja teknistä tauhkaa mihin Cornwell sortuu aina, kun muuhun ei ilmeisesti pysty!

Patricia Cornwell: Valokeilassa - Kay Scarpettan tutkimuksia (The Scarpetta factor 2009) Otava, suom. Ilkka Rekiaro
Arvio: ** Epäuskottava

David Nicholls: Sinä päivänä

En pysty millään muistamaan tämänkään kirjan osalta miksi aikanani tämän varasin. En tunne kirjailijaa enkä kirjaa. Kirja oli kuitenkin lukemisen arvoinen.

Juonen kulku on hieno. Emma ja Dexter tutustuvat opiskellessaan ja heidän ystävyytensä, toveruutensa ja jopa rakkautensa jatkuu vuosien ajan enemmän ja vähemmän aktiivisena. Molempien tarina parikymppisestä nelikymppiseksi sisältää aineksia, joihin lähes kaikkien on helppo samaistua, ainakin siis 60-70-luvulla syntyneiden.

Dexter on levoton bilettäjä, joka huomaa yhtäkkiä olevansa liian vanha bilettämään ja Emma taas hiljaisempi joka ei oikein edes uskalla tehdä sitä mitä haluaa vaan valitsee helpomman tien mieluummin.

Tuo samaistumis-kokemus on siis parasta. Vaikka kummankaan koko tarina ei varmaankaan sovi kellekään lukijalle, niin hahmoissa on piirteitä ja juonessa on käänteitä, jotka tuntuvat tutuilta kaikille. Se on jopa niin läpinäkyvää, että tulee mieleen onko se laskelmoitua.

David Nicholls: Sinä päivänä (One day 2009) Otava, suom. Sauli Santikko
Arvio: **** Hiano kirja!

David Eddings: Velhojen taistelu - Belgarionin taru 3

Jos edellisessä kirjassa saatiin "Saattue" kasaan niin tässä päästiin Moriaan ja jopa Mordoriin, salaa kylläkin. Ehkä vertailu "Taruun" on syytä lopettaa nyt, koska tässä kohtaa juoni lähtee niin eri teille. Ilmeisesti Eddings ei edes yritä peittää vaikutteitaan Tolkienilta.

Kiinnostavin hahmo oli Relg, jolla oli aivan käsittämätön kyky: tunkeutuminen kiven läpi. En ole missään aiemmin edes kuvitellut moista. Kyse ei siis ole mistään siirrosta kallion toiselle puolelle vaan kertakaikkisesti Relg ja hänen taakkansa, tässä Silkki, ovat kiven sisällä ja se kivi "soljuu lävitsesi" edetessäsi vai miten Silkki tuota kamaluutta kuvailikaan.

David Eddings: Velhojen taistelu - Belgarionin taru 3 (Magician's gambit 1983) Karisto, suom. Tarmo Haarala
Arvio: ** Ei oikeen tapahdu tarpeeks

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies

Kirja oli hieno. Se kertoo Meeri Müllerin tuskasta koskettavasti, muttei kuitenkaan niin että se ahdistaisi lukijaa.

Tuomari Müller oli piikojen kasvattama, äiditön pirtumiljonäärin poika. Vanhempana hän oli ehkä vähän outo, mutta kaikin tavoin kunniallinen. Silti hänet savustettiin ulos työpaikastaan. Kirjan alussa tuota "kaameutta" kierreltiin ja kaarreltiin ja lukija jää selkeästi odottamaan jotain suurta epäoikeudenmukaisuutta. Sen osalta lukija kokee kylläkin pienen pettymyksen. Lopussa eläintenruhojenkäsittelylaitos saa ehkä hiukan liian suuren roolin, mutta kai se on juonen kannalta välttämätöntä.

Ilmapiiri tuossa "nimettömässä pikkukaupungissa" on enimmäkseen ahdistava. Se on helppo tunnistaa: liian harvat ihmiset tekevät päätöksiä ajatellen enimmäkseen omaa etuaan. Se on kai tätä päivää edelleenkin monessa paikassa.

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies (1994) WSOY
Arvio: **** Herkkä

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura

"Vaara on ammattini" tai jotain siihen suuntaan toteaa Hilja Ilveskero. Voi *****!

Lehtolainen muuttuu vaan surkeammaksi kirja kirjalta. Kannattaisi keskittyä vaikka lastenkirjallisuuteen. Siellä Lehtolaisen kliseet loisivat turvallisuuden tunnetta eivätkä aiheuttaisi sydämen tykytystä aikuisille.

Kirja vilisi asiavirheitä (ei keittiön kaappeja naulata seinälle) ja Ilveskeron hahmo on vaan niin huono. Kirja jättää kuitenkin niin paljon vastaamattomia kysymyksiä, että Lehtolaisen on helppo jatkaa tästä uudella "kirjalla".

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura (2011) Otava
Arvio: * Ei kannata vaivautua

David Eddings: Ennustusten aika - Belgarionin taru 2

Tämä kirja jatkaa ekassa osassa aloitettua takaa-ajoa. Jos ensimmäistä osaa voisi verrata siihen kun "Tarussa" päästiin Briihin niin tässä saatiin kasaan jo jonkinlainen "Sormuksen saattuekin". Erona vain se että tämä saattue ei vie mitään vaan ajaa takaa ja että saattueeseen liittyy matkalla lisää ihmisiä.

Mukaan liittyi hienohelma Ce'Nedra ja peloton ritari Mandorallen. Epäilen, että Ce'Nedra liittyy jotenkin peruuttamattomasti Garionin kohtaloon ja sen takia Pol-täti suhtautuu häneen niin positiivisesti vaikka hän vaikuttaa ihan turhalta hahmolta.

Kirjassa esitellään koko ajan uusia hahmoja ja on vaikea arvioida ovatko he tärkeitä tulevan juonen kannalta vai eivät.

David Eddings: Ennustusten aika - Belgarionin taru 2 (Queen of sorcery 1982) Karisto, suom. Tarmo Haarala
Arvio: ** Huononee...

David Eddings: Kivenvartija - Belgarionin taru 1

Pyysin kirjastovirkailijalta jotain "aikuisten fantasiaa", mutta kotikirjastoni ei satsaa ko. aiheesen juuri yhtään. Sain kuitenkin "lasten fantasiaa" tilalle. Luulin, että tässä sarjassa olisi ollut enenmmän osia kuin viisi, mutta kait viisikin riittää. Kirjat ovat vaan aika lyhyitä ja näin ollen nopeasti luettuja.

Ensimmäinen kirja oli vakuuttava: juoni liikkui, mutta silti riittävästi taustoitettuna. Siinä rakennelleen saaga, joka muistuttaa silmiinpistävästi "Tarua", mutta se kai on ollut tarkoitus alunperinkin.

Päähenkilö on nuori Garion, joka on elänyt elämänsä Pol-tädin tiukassa kurissa. Juonen edetessä käy ilmi, ettei Pol-täti ole ihan sitä miltä näyttää ja Garion itsekin taitaa olla joku muu kuin luuli. Tässä on helppo nähdä yhtymäkohta Potteriin.

David Eddings: Kivenvartija - Belgarionin taru 1 (Pawn of prophecy 1982) Karisto, suom. Tarmo Haarala
Arvio: *** Ihan sitä mitä odotinkin!

Chris Cleave: Little Been tarina

Niputtaisin tämän samaan sarjaan le Carrén "Uskollisen puutarhurin" kanssa. Samalla tavalla tämäkin osoitti sormella niitä pisteitä joissa me, ensimmäisen maailman edustajat, pilaamme kolmannen maailman mahdollisuudet kehitykseen. Tällä kertaa käsiteltiin Kenian sijaan Nigeriaa ja erityisesti länsimaiden ryöstämää öljyä ja sen kerrannaisvaikutuksia.

Kuvaukset, joissa Little Bee miettii mitä sanoisi kotikylän tytöille, olivat hauskoja. Niissä kyseenalaistettiin koko meidän elämäntapamme, mutta hyvin hienostuneesti, ei ollenkaan loukkaavasti: Mikä on toimisto, ja mitä siellä voi kasvattaa?

Toisaalta myös Batman oli hieno hahmo: pieni poika joka halusi erottaa hyvikset pahiksista ja joka luuli hautaustoimiston edustajaa Bluce Wayneksi.

Se mitä olisin toivonut lisää, olisi ollut taustoitus tästä länsimaiden harjoittamasta riistosta. Miten siihen voisi vaikuttaa, mitä pitäisi tehdä? Vaikea siihen on varmaan mitään patenttiratkaisua antaakaan, mutta tämän pohjalta jäi mielikuva, ettei mitenkään. Tai korkeintaan antamalla kaikille turvapaikka.

Todella ongelmallista lienee kuitenkin se, että sama yhtiö hoitaa säilöönotto-yksiköitä ja palautuksia. Silloinhan yhtiöllä on intressinä pitää maahantulijat mahdollisimman kauan säilössä ja yrittää varmistaa kielteinen päätös ja sitä seuraava palautus. Onneksi Suomessa ei vielä olla näin pitkällä, vaikka täälläkin joutuu odottamaan pitkiä aikoja...

Jos sait tästä arvostelusta käsityksen, että kirja oli merkittävä vain kolmannen maailman ongelmien käsittelyn takia, niin olen pahoillani, kirja on erittäin hyvä myös ihan kirjanakin.

Chris Cleave: Little Been tarina (The other hand 2008) Gummerus, suom. Irmeli Ruuska
Arvio: **** Pistää ajattelemaan

Majgull Axelsson: Huhtikuun noita

Kirjan kansikuva ja nimi loivat odotuksia taianomaisesta tunnelmasta. Desireen kyvytkin antoivat osviittaa tähän suuntaan. Kerronta kuitenkin petti nämä lupaukset ja lopputulos oli vähän pliisu. Itse tarina oli kuitenkin, jos ei nyt aivan kaunis niin, hieno.

Desireen kohtalo oli hirveä, mutta kaikkein pahinta Desireen kannalta oli tuo äidittömyys ja äidin "varastaneiden" siskojen olemassaolo. Vammaisten kohtelu on varmasti jo muuttunut Desireen nuoruudesta, mutta onkohan tarpeeksi. Leimataankohan fyysisesti vammainen aina myös psyykkisesti vammautuneeksi... On vaikeaa leimata ketään noista "siskoista" varkaaksi (siis äidin), koska he kaikki tulivat olosuhteista, jossa ei empatia välttämättä ollut suurin arvo.

Majgull Axelsson: Huhtikuun noita (Aprilhäxan 1997) WSOY, suom. Kaarina Sonck
Arvio: **** Hieno!

Leif GV Persson: Matkan pää

Taidan olla jotenkin sekasin kun alotin tämänkin sarjan ilmeisen viimeisestä kirjasta. Oletan ainakin että kyseessä on sarja.

Päähenkilö Lars Martin Johansson oli harvinaisen "normaali" ruotsalais-dekkarin päähenkilöksi. Oletan tämänkin asian "korjaantuvan" jos luen sarjan aikaisempia osia.

Juoni oli uskottava muuten, mutten usko että Ruotsissakaan eläkkeelle jäänyt poliisi saisi käsiinsä vanhan murhan papereita. Ainakaan ilman sen suurempia kysymyksiä ja ihan laatikkokaupalla.

Täydellisen epäuskottava hahmo oli Max. Hän oli juuri sellainen kuin tuohon tilanteeseen kuului, mutta tosielämähän ei olisi sellaista. Maxin olisi kuulunut pettää edes kerran (sitä nenäverenvuodatusta ei edes lasketa).

Leif GV Persson: Matkan pää (Den döende detektiven 2010) Otava, suom. Kari Koski
Arvio: *** Ihan hyvä

Lars Kepler: Paganini ja paholainen

Kirjassa on yli 600 sivua ja luin sen reilusti alle vuorokaudessa. Ei siis taida olla mikään ihme jos kirja tuntui saavan minusta liian suuren "otteen", hetkeksi. Ei kai mitään kirjoja ole tarkoitettu luettavaksi tällä tavalla, mutta se vaan on minun tapani.

Tämäkin oli poukkoileva ja nopeatempoinen kuten "Hypnotisoijakin". Monen kappaleen ja päivän mittainen takaa-ajo sai aikaan jonkinlaisen pelkoreaktion, muttei mitään sellaista "todella kamalaa" kuin "Hypnotisoija". Joona Linna esitti ehkä vähän vähemmän suomalaista kuin viimeksi, mutta ihan liikaa kuitenkin. Miksi jokaisen ruotsalaisen sankari-poliisin pitää olla jotenkin outo? Vrt. Barbarotti, Grens. Alkaa tulla ikävä vanhaa kunnon Wallanderia.

Lars Kepler: Paganini ja paholainen (Paganinikontraktet 2010) Tammi, suom. Elina Uotila
Arvio: *** Liian "täysi"