24.2.2012

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Kirjan lähtöasetelma oli niin yksinkertainen, että oli helppo arvata mihin suuntaan juoni kehittyy. Siitä huolimatta Nousiaisen kerrontatapa on vaan niin hulvaton, että juonen ennalta-arvattavuus ei haittaa.

Kirjassa törmää helsinkiläinen rucola-pizza pikkukaupungin hirvipaistiin ja siinä välissä mietitään autojen huippunopeuksia (kaikkihan tietää että sen pystyy päättelemään nopusmittarin maksimista) ja kaikkea mitä me 1970-luvun lapset ihmeteltiin.

Miika Nousiainen: Metsäjätti (2011) Otava
Arvio: **** Tosi hyvä, taas!

22.2.2012

John Grisham: Tunnustus

Grisham käsittelee tällä kertaa kuolemanrangaistusta vähän eri hengessä kuin "Kammiossa". Siinähän ei jäänyt paljoa epäselvää kuolemaantuomitun syyllisyydestä, kuolemanrangaistuksen oikeutuksesta enemmänkin. Tässä tapauksessa tuomittu on jo alunperinkin syytön eikä kuolemantuomion täytäntöönpanoa estä edes oikean murhaajan tunnustus.

Vastakkainasettelu mustien ja valkoisten välillä on esillä niin kuin monesti aiemminkin. Enää puuttui että kaikki olisi sattunut alunperin Clantonissa.

Kirjan tarina on alusta asti ennalta-arvattava, mutta silti juoni jaksaa kiinnostaa loppuun saakka.

John Grisham: Tunnustus (The confession 2010) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: **** Varmaa Grishamia

Patricia Cornwell: Kuolleiden satama - Kay Scarpettan tutkimuksia

Tiedän ettei tämän kirjan tarina ole totta, mutta uskon että tarinan viitekehys sinällään on. Kirja on hyvä esimerkki siitä, mikä länsimaissa on vikana. Nimittäin, että hankitaan tietoa ja korjataan seurausta, mutta jätetään syy kokonaan tutkimatta ja jopa pahennetaan sitä.

Varsinainen teema kirjassa taisi olla omaisten oikeus hankkia jälkeläisiä kuolleelle. Ajatus ei ole ikinä edes pälkähtänyt päähäni, niin sairas ja makaaberi se on. No ei siitä sen enempää.

Varsinainen paradoksi on kuolinsyyntutkinta. Sinänsähän on ihan ok haluta tietää kuolinsyy, murhaaja tai yksityiskohtia vihollisen käyttämistä aseista. Scarpettan maailmassa käytetään käsittämättömästi rahaa kuolinsyyntutkintaan ja muuhun tiedusteluun, jotta löydetään murhaaja tai sarjamurhaaja. Tuon tiedonhankinnan ympärille on rakennettu mieletön infrastruktuuri, joka työllistää tuhansia ihmisiä ja kuluttaa rahaa, koko ajan. Jos kaikki panostukset laitettaisiin toimivaan yhteiskuntaan, jossa kaikki tarvitsevat saisivat terveyden- ja sairaanhoitoa, sosiaaliapua ja terapiaa, ei olisikaan enää sarjamurhia tutkittavaksi eikä rahaa tuolle kuoleman ympärille rakennetulle infralle enää tarvittaisi.

Länsimaissa olisi paljon opittavaa kehittyvien maiden yhteisöllisyydestä!

Juonessakin oli vikaa: tässä luotiin Scarpetalle ihan uutta menneisyyttä. Se jos mikä on aina huono veto kirjailijalta.

Patricia Cornwell: Kuolleiden satama - Kay Scarpettan tutkimuksia (Port mortuary 2010) Otava, suom. Ilkka Rekiaro

Arvio: * Tosi huono