Anja Snellman: Parvekejumalat

Kirjassa on vahva vastakkainasettelu kahden erilaisen muslimitytön välillä. Varsinainen päähenkilö on somalialainen Anis, joka haluaisi elää suomalaisen yhteiskunnan normien mukaan: itsenäistymistä, harrastuksia, poikia, tyttöjen oma hihittelyä. Toinen päähenkilä on Alla-Zahra, joka on suomalainen, islaminuskoinen yliopisto-opiskelija. Kirjan alussa kerrotaan, että lopuksi Anis putoaa parvekkeelta. Luulin koko ajan, että hän hyppää tehdäkseen itsemurhan, mutta lopussa paljastuu paljon karmeampi totuus.

Ärsyttävää kirjassa on sana "suvainto". Kaikkihan muistaa Snellman/Kaurasen "Pelon maantieteen", jossa pidettiin motivaatiosuvantoja. Sana on jotenkin jäänyt mieleeni ja jos olen kuullut ko. sanan puhuttaessa esim. vesistöistä, olen aina ajatellut Kaurasta. Mutta nyt sana on vielä muutettu lisäämällä yksi ii sinne väliin. Lisäksi sanan merkitys on jonkinlainen eheytymis-leiri. "Pelon maantieteessähän" se tarkoitti suunnilleen samaa. Silloin oli vaan kyse naisena olemisesta ja nyt islamista.

En voi ymmärtää miten perheen kunnia voi olla tärkeämpi kuin perhe. Ajatusmalli kulkee ilmeisesti niin, että perheen miesten kunnia on tärkeämpi kuin perheen naisten henki. Tämä on yksi niistä syistä miksi minä en voi ymmärtää islamia. Miksi perheen tyttöjä rangaistaan Madonnan kuvan katselusta vaikka pojat saavat tehdä paljon pahempia asioita ilman mitään seurauksia?

Tiedän, että Suomessa on sellaisiakin islamilaisia yhteisöjä, joiden toiminta ei ole ristiriidassa suomalaisen yhteiskunnan ja sen perustuslain kanssa. Toivoisin tämän kaltaisen islaminuskon yleistyvän. Siinä painotetaan niitä samoja arvoja, joita meidänkin kristillisyyteen perustuvassa yhteiskunnassa arvostetaan. Toivon, että yhteiskuntamme puuttuisi enemmän esim. somalialaisen yhteisön omiin rangaistuskäytäntöihin ja perheväkivaltaan ja viestisi selkeästi, että esim. tyttöjen ympärileikkaaminen ja -leikkauttaminen on rangaistava rikos.

Luulen, että sinänsä on ihan sama ollaanko ääri-islamilaisia vai ääri-jotain-muuta. Mielestäni länsimaisen yhteiskunnan arvot ovat tärkeimpiä: yksilönvapaus, tasa-arvo, lapsen oikeus turvalliseen lapsuuteen, väkivallattomuus. Suvun kunnian puolustaminen, huivin käyttö ja viidesti päivässä rukoileminen ovat ihan OK kunhan niillä ei vahingoiteta ketään.

Anja Snellman: Parvekejumalat (2010) Otava
Arvio: *** Pistää miettimään

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

Kirjan ehdoton huippu oli päähenkilöperheen isä, Mehrdad. Hän oli iranilainen, mutta ruotsalaisten mielestä rasisti. Mielestäni Mehrdad oli oikealla asialla. Hän nostaa esiin kysymyksiä, joista virallisesti tulee vaieta: Estääkö monikulttuurisuuden ihannointi kotoutumisen? Monennenko polven maahanmuuttaja lakkaa olemasta maahanmuuttaja ja onkin ruotsalainen? Jos Rosengårdin ongelmista vaietaan koska niistä puhuminen on rasismia, miten ihmeessä ongelmiin voidaan koskaan puuttua ja estää niitä pahenemasta?

Kirjan toinen mielenkiintoinen teema on Ruotsissa syntyneiden tyttöjen arki Teheranissa. Miksi Iranin serkku haluaa näyttää vain sen edistyneen ja kehittyneen puolen vaikka samalla liian lyhyen takin pitämisestä tai väärän musiikin kuuntelusta voi joutua putkaan?

Toivoisin, että Suomessakin voitaisiin keskustella em. asioista. Toistaiseksi ei voida, koska virallisen maahanmuuttopolitiikan (Thorsin linjan) kyseenalaistaminen leimaa aina ihmisen rasistiksi.

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata (Kan du säga schibbolet? 2008) Otava, suom. Leena Peltomaa
Arvio: **** Tärkeitä teemoja

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin

Kirja kertoo maahanmuuttajista Malmössä. Se ei ole mikään romaani arjesta, vaan se nostaa esille asioita, joita "virallinen maahanmuuttopolitiikka" ei nää. Tottakai on ne normaalit kliseetkin: fyysikko lastenhoitajana ja kapinoivat muslimitytöt.

Kirja ei varsinaisesti puolustele Ruotsin maahanmuttopolitiikkaa vaan näyttää avoimesti niitä ristiriitoja, joita syntyy kun täysin erilaisia ihmisiä sopeutetaan toisiinsa. Iranilaisäidin kysymys siitä miksi häntä ei koskaan kutsuta ruotsalaisperheeseen kylään, on ihan aiheellinen. Mutta pitääkö ruotsalaisten muuttaa tapojaan ja perinteitään vai toisinpäin. Samaisen äidin pyrkimys oppia puhumaan ruotsia kunnolla on hellyyttävä, mutta täysin mahdoton niin kauan kun ainoat kontaktit ruotsalaiseen yhteiskuntaan muodostuvat lasten välityksellä.

Lasten rooli onkin omituinen, olla vanhempiensa tulkki ja opastaja pienestä pitäen. Perheen tytär kapinoi vanhempiaansa vastaa pitämällä huivia. Asioita katsotaan maahanmuuttajien näkökulmasta, joka on ainakin minun hiukan vaikeaa muuten nähdä.

Marjaneh Bakhtiari: Mistään kotoisin (Kalla det vad fan ni vill 2005) Otava, suom. Leena Peltomaa
Arvio: *** Hauska