26.5.2011

Karin Slaughter: Pelon huone

Kirjan juoni oli yhtä monitahoinen kuin huono jakso jossain "Jerry Bruckheimerissa" eli aika huono. Kirjan alku on kieltämättä oivaltava, mutta siihen se sitten jääkin.

Suurin varoitusmerkki taisi olla painettuna jo kirjan kanteen: "Will Trent -dekkari". En siis tarkoita, että Will Trentissä olisi jotain vikaa vaan sitä että kirja on niin tuntematon, että kustantajan täytyy osoittaa sormella mahdolliselle lukijalle, kuka on kirjan päähenkilö, tietenkin siinä toivossa, että lukijat tuntisivat Trentin nimen. Tämä on kuitenkin vasta toinen Trent-dekkari ja uskon että "Will Trent" kirjan kannessa ei houkuttele ketään!

Karin Slaughter: Pelon huone (Fractured 2008) Tammi, suom. Annukka Kolehmainen
Arvio: ** Tyhjä

Mika Waltari: Jälkinäytös

Luulin, etä "Vieras mies" loppui jo, mutta sitten hokasin että sitä seuraa vielä "Jälkinäytös". Fiksuna ajattelin että siinä varmaan kerrotaan tuomio ja sen pituus on max. 10 sivua. Jälkikäteen ymmärsin, että kyse on kokonaan toisesta kirjasta, jatko-osasta "Vieraalle miehelle". Kaiken lisäksi Waltari kirjoitti sen melkein kuin paineen alla, kun lukijoille piti näyttää, että paha saa palkkansa.

Kirjan juonikuvio oli hieno. Käytiin läpi Astridin motiivi ja tunnustus, mutta myös ne lukuisat juorut ja niiden seuraukset ja yksi huijausyritys kun vanhan isännän rahat yritettiin saada pois Astridilta. Yleisöä ja sen tekopyhyyttä voisi varmaankin verrata Waltarin lukijoiden reaktioon "Vieraaseen mieheen". Kaiken huippu oli Aaltosen vaimo, josta piti tulla tähtitodistaja oikeudenkäyntiin todistamaan Aaltosen lurjusmaisuus, mutta asia kääntyikin aivan päinvastoin.

Loppu oli melkein onnellinen, kun Astrid palaa lapsensa kanssa vankilaan.

Juoni muistutti hyvinä poliiseineen, tuomareineen ja syytettyineen ja pahoine todistajineen ihan "Kovaa lakia".

Mika Waltari: Jälkinäytös (1938) WSOY
Arvio: **** Melkeen ku "Kova laki"

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon

En tiedä mitä oikein odotin kun aloitin, mutta odotukset ylittyivät. Kirjan juoni on simppeli, mutta tunnelma hieno. Epätoivoisen emännän kauhea elämä sekopäisen aviomiehen rinnalla on kuvattu erittäin uskottavasti. Lukija uskoo helposti, että pakotietä ei ole.

Kun emäntä sitten tekee kamalia ja peittää jäljet niin lukijan on helppo yhtyä emännän teon moraaliseen oikeutukseen.

On vaikea uskoa, että tämä kirjoitettiin jo 1930-luvulla. Kirjan teemat ja erityisesti sen ratkaisut tuntuvat erittäinkin nykyaikaisilta. En ole lukenut läheskään kaikkia Waltarin kirjoja, mutta mielestäni tämä on jopa parempi kuin Sinuhe, joka on kyllä hieno omassa historiallisten romaanien sarjassaan.

Mika Waltari: Vieras mies tuli taloon (1937) WSOY
Arvio: ***** Mieletön

15.5.2011

Turkka Hautala: Paluu

Tämä ei ollut mikään kakkos-osa "Salolle", mutta olisi voinut olla. Kirjan päähenkilö, nimeltään Väinö Linna, palaa vanhaan kotikaupunkiinsa Saloon etsimään alkoholisoitunutta isäänsä. En muista mainittiinko kaupungin nimeä, mutta ilmiselvää se oli.

Hattuleidin huudot on taas niin hyviä: "Kui sää plakkihammas tollai ilveiles. - Tommone säikky persjalka! Men sin muire sopulie sekka! - Sis pysyny pois vaa!" Ja toi viimenen kommentti on niin totta: vaikkei olis kymmenee vuotee käyny jossai kaupass Saloss ni kyll ne myyjät vaa viälki tuntte. Siis nimenomaan ne tuntee mut. En tällä siis tarkoita, että myyjät toivois että olisin pysynyt poissa.

Samalla tavalla ku Salokin niin tääki kuvaa sitä teini-iän angstia, joka liittyy Saloon, mutta kirjan päähenkilö Väinö oppii elämään asian kanssa.

Turkka Hautala: Paluu (2011) Gummerus
Arvio: **** Hieno

Peter Høeg: Rajatapaukset

"Lumen tajun" jälkeen odotan Høegilta aina paljon. No tässä kirjassa oli ehkä paljon, mutta hyvin hankalassa muodossa. Kirjan perusjuoni oli traaginen tarina Peteristä, jonka tausta on vaikea. Hän tutustuu Katarinaan ja Augustiin hienostokoulussa, johon heistä kukaan ei kuulu. Ihmiskohtalot ovat hankalia ja loppuratkaisu kamala. Kirja voisi toimia jos juoni olisi tässä.

Juoneen liittyy kuitenkin myös loputon pohdinta ajasta. Tämä kirja kärsi valtavasti siitä etten ehtinyt lukea sitä yhtäjatkoisesti vaan pätkittäin ja erityisesti tuo ajanpohdinta olisi tarvinnut enemmän jatkuvuutta. Toisaalta kirja ei ollut niin hyvä että se olisi pitänyt minut otteessaan eli se oli vähän myös kirjan "oma vika" että luin sitä pätkittäin.

Peter Høeg: Rajatapaukset (De måske ednede 1993) Tammi, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen
Arvio: ** Hyvin kummallinen