28.7.2011

Anders Roslund & Börge Hellström: Tyttö katujen alta

Ruotsalaiset dekkarit ovat pääsääntöisesti hyviä, mutta tämä oli tavallistakin parempi. Taidankin lukea näitä lisää...

Juonessa otetaan kantaa kansankodin ja koko Euroopan hyvinvoinnin puutteeseen ihan Mankellin hengessä. Katulapsia tuodaan Romaniasta Ruotsiin, mutta samalla niitä löytyy myös kaupungin alta. Erityisesti komisario Grensin usko siihen, että ongelma poistuu kun ajaa kodittomat maan alta pois, on uskomattoman naiivi, mutta samalla tyypillinen viranomaisille. Kysymys siitä, että onko ihmisellä oikeus olla piilossa ja erakko, vaatisi lisää keskustelua täälläkin.

Anders Roslund & Börge Hellström: Tyttö katujen alta (Flickan under gatan 2007) WSOY, suom. Sanna Manninen
Arvio: **** Tosi hyvä

Barbara Fister: Pyhimysmurha

Päähenkilö on nimeltään Anni Koskinen, joka ei ole suomalainen. Hänellä on vaan jotain suomalaisia sukujuuria, joista ei edes tiedä sen tarkemmin. Kirjan kannessa lukee "Anni Koskinen ratkaisee". Tämä teksti yhdistettynä kirjailijan ulkomaankieliseen nimeen sai minutkin lainaaman tämän kirjan. Huolimatta tästä kaupallisuudesta, kirja on kyllä ihan lukemisen arvoinen.

Tarkistelen yleensä kirjailijan taustoja Wikipediasta kun kirjoitan näitä arvosteluja. Tällä kertaa kirjailija elää kuitenkin niin marginaalissa, ettei häntä löydy sieltä. Metkaa!

Kirja oli siis hyvä, tyylillesti jatkaa Lehanen viitoittamalla tiellä.

Barbara Fister: Pyhimysmurha (In the wind 2008) Otava, suom. Pekka Makkonen
Arvio: *** Hyvä

22.7.2011

Harlan Coben: Loukussa

Samaa sarjaa Slaughterin ja Lehanen kanssa. Ehkä vähän vähemmän väkivaltaa, mutta yhtä paljon amerikkalaisen yhteiskunnan järjettömyyttä.

Juoni oli Slaughterin tapaan monitahoinen ja hyvisten ja pahisten roolit muuttui lennosta. Silti noin puolesta välistä lähtien oli selvää kuka oli tosi pahis. Muut olivatkin oikeastaan vain harmaalla alueella.

Pieniä heikkouksia on helppo kaivaa. Esimerkiksi blogit, joita käytettiin ihmisten maineen menetykseen. Ei kai kukaan usko blogia, jossa on yksi postaus ja se ei sano muuta kuin haukkuu yhtä ihmistä. Sehän on niin ilmiselvää kuin olla voi. Voi olla että kirjailija käytti sitä juonellisista syistä, mutta se ei ollut uskottavaa.

Harlan Coben: Loukussa (Caught 2010) WSOY, suom. Eva Siikarla
Arvio: *** Pliisu

17.7.2011

Ari Paulow: Khilafa! Valtakunta

Kirja on loppujen lopuksi hyvin perinteinen seikkailuromaani, jossa kaksoisagentteja on kasapäin. Ympärillä oleva maailma sen sijaan on hyvin mielenkiintoinen. Suomi on muuttunut islamistiseksi emiraatiksi, jota hallitsee Mehmet I.

Kirja sortuu selittelemään liikaa asioita, esim. joulukinkkua ei ole syöty vuosikymmeniin. Ei syytä siihen tarvitse lukijalle selvittää. Se on lukijan aliarvioimista. Muutenkin käytetään paljon aikaa sen selittämiseen, että miten näin pääsi käymään. Ainakaan minä en nää tällaista kehityskulkua ollenkaan mahdottomana vaan pystyn sen hyvin ymmärtämään vaikken tietenkään sitä toivo.

Kirjassa tuodaan esiin 2000-luvun alussa Euroopassa vallitseva suvaitsevaisuuden tila, joka antaa islamille jalansijaa länsimaisessa yhteisössä. Se verhotaan monikulttuurisuuden ja auttamisen verhoon, mutta itseasiassa se vain vahvistaa islamilaista yhteisöä.

Minun on helppo olla suvaitsevainen, minut on jo kasvatettu sellaiseksi ja toisaalta minusta kaikkien ihmisten hyväksyminen sellaisena kuin he ovat, on oikein. Mutta vaadin sitä myös muilta. Suvaitsevaisuuteni loppuu tasan siihen pisteeseen kun minua tai naisia tai homoja tai lapsia tai vammaisia ei enää suvaita tai kohdella oikeudenmukaisesti. Enkä voi käsittää, että jonkun kristityn suomalaisen mielestä islam on jees ilman mitään poikkeuksia. Ei islamistit tai jihadistit ole jees. On myös täysin selvää kumpi silloin voittaa jos ensimmäinen hyväksyy toisen, mutta toinen vihaa ensimmäistä. Silloin käy juuri niin kuin tässä kirjassa!

Kirjassa tuotiin esiin hienosti kehityksen jälkeenjääneisyys. Jos ainoat sallitut koulut ovat koraanikouluja niin lopputulemana ei ole kovin kehittynyt yhteiskunta. Nyt jo se on nähtävissä islamilaisen maailman tilanteessa. Pelkästään patenttihakemusten määrässä esim. Israel on valovuosia edellä naapurimaistaan vai mitä sanotte näistä luvuista (maan nimen perässä on patenttihakemusten lukumäärä vuonna 2005).
- Israel (1458)
- Jordania (2)
- Egypti (51)
- Saudi-Arabia (39)
- Syyria (4)
Lähde: The World Intellectual Property Organization

Tällä en tarkoita, että ihmiset olisivat tyhmempiä esim. Lähi-Idässä kuin muualla. Tilanteessa jossa jo lähtökohtaisesti puolet väestöstä ei ole oikeutettu saamaan koulutusta, tytöt naitetaan lapsina sukulaisille ja vallitsevan järjestyksen arvostelu on kielletty, ei voi syntyä tiedettä ja teknologiaa samassa määrin kuin länsimaisissa ja aasialaisissa vapaissa kilpailuyhteiskunnissa.

Ari Paulow: Khilafa! Valtakunta - Romaani oikeusvaltion raunioilta (2011) WSOY
Arvio: **** Ristiriitainen, mutta ehdottamasti lukemisen arvoinen

16.7.2011

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

En tajua, miten Itkonen on voinut kirjoittaa näin huonon kirjan. Juoni on käsittämättömän sekava ja surkea sekä kaikki hahmot ovat epäuskottavia.

Miksi pitää kirjoittaa kirjoja kirjoittamisesta ja kirjailijoista. Se on vaan huono idea ja väkisinkin syntyy ajatus, ettei kirjailija muuta sitten keksinyt.

Ainoa hyvä asia on pikkukaupungin ankea tunnelma laman kourissa. Minäkin muutin Hämeenlinnasta pois juuri noihin aikoihin, joten osaan samaistua siihen tunteeseen.

Juha Itkonen: Seitsemäntoista (2010) Otava
Arvio: - Ihan paska

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Tarina on hauska ja tarpeeksi moniulotteinen. Tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, jossa eletään kupujen alla, koska säteily on liian voimakasta ja kaikenlaisista tapahtumista on tarjolla simulointeja eli mitään ei tarvitse "oikeasti" kokea, koska simulaatio on jo tarpeeksi hyvä.

Aika on kuitenkin vääristynyt kerronnassa. Tapahtumat ovat vähintään vuosikymmeniä tulevaisuudessa, mutta tekniikka on jämähtänyt tähän päivään, kämmentietokoneet ja internet eivät ole kehittyneet yhtään. Ainoastaan mönkijä, jonka voi kutsua kulkemaan jonnekin on vähän scifiä vielä. Teknisestihän se olisi jo nytkin mahdollista, mutta lainsäädännössä lienee vielä kehittämistä asian suhteen.

Ihmisten siruttaminen ja luokittelu on jo tuttua H.G. Wellsin ja George Orwellin tuotannosta. Sikäli siis Verronen nojaa hyvin kliseiseen tulevaisuuteen, mutta ehkä tuo kaikki on pian totta. Luokitellaanhan jo nyt ihmisiä esim. luottotietojen perusteella ja sijainninkin voisi jo määrittää puhelimen perusteella.

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (2010) Tammi
Arvio: **** Hyvä

12.7.2011

Arnaldur Indriðason: Talvikaupunki

Ymmärrän kyllä, että maahanmuuttajiin kohdistuu paljon rikoksia, mutta hyvin monet dekkarikirjailijat ovat ottaneet nimenomaan ne aiheikseen viime vuosina. Toinen suosikkiaihe on väkivalta ilman mitään järkevää syytä. Tässä kirjassa esiintyy siis molemmat. Ei siinä mitään, media ja persuthan pitää kyllä huolta maahanmuuttajien tekemistä rikoksista eli lienee ihan aiheellista kirjoittaa myös kääntöpuolesta.

Erlendurin oppi-isä Marion Briem kuolee tässä kirjassa. Hän muistutti paljon Wallanderin vastaavaa, Rydbergiä, joka muistaakseni myös kuoli, en ole kyllä ihan varma siitä. Erlendurin lapset jäävät tässä vähän taka-alalle, mutta muistuttavat itsestään sentään välillä.

Jos aiemmin lukemassani Indriðasonin kirjassa Islanti näyttäytyy melko takapajuisena maana niin tämä oli jo hyvinkin moderni. Mitenköhän maailma muuttuu näissä kirjoissa, kun tapahtumat alkavat sijoittua Icesaven jälkeiseen aikaan...

Arnaldur Indriðason: Talvikaupunki (Vetrarborgin 2005) Blue Moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: *** Keskinkertainen

Arnaldur Indriðason: Räme

Jos lukee japanista käännettyä kirjaa niin se kyllä onnistuu koska nimetkin on käännetty joko foneettisin tai muin parustein. Tässä ei ollut. Piti lukea nimiä kuten Sigurður, Elliði, Auður puhumattakaan Þingvelliristä. Kirjan alussa selitettiin kyllä kirjainten fonetiikka, muttei se oikein auennut minulle ja lukeminen on hankalaa jos se ei aukea foneettisesti.

Muuten kirja oli todella hyvä. On hyvin silmiä avaavaa lukea ihan ventovieraasta kulttuurista ja samalla huomata kuinka lähellä se on omaamme. Lukuunottamatta sitä lampaanpäiden syömistä tietysti.

Islantilainen nimipolittiikka on myös hiukan kummallista. Vai mitä sanotte naisesta jonka etunimi on Eva Lind. Sukunimeä ei tainnut olla ollenkaan. Hänen veljendä oli Sindri Snær.

Arnaldur Indriðason: Räme (Mýrin 2000) Blue Moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Yksinkertaisesti hyvä

Lars Kepler: Hypnotisoija

En ole pitkään aikaan pelännyt minkään kirjan takia näin paljon. Kirjan alussa teini-ikäinen poika tunnustaa tappaneensa vanhempansa ja sisarensa erittäin julmasti. Syy ei kuitenkaan käy ilmi tunnustuksesta. Se tekee asiasta vielä pahemman. Kun syy sitten aikanaan selviää, niin se ei ole looginen kuin tuon sairaan teinipojan mielestä. Silloin lukijalle kuitenkin annetaan edes jokin syy ja teko lakkaa olemasta ihan niin kammottava.

Harvemmin tukholmalaisdekkareissa suomalaiset esiintyvät muina kuin pikkurikollisina tai luusereina. Tässä on toisin. Komisario Joona Linna ei taida olla oikeasti edes ruotsinsuomalainen, mutta ainakin lähellä sitä. Hän kuuntelee autossakin suomalaisia tangotähtiä... Yksi pahiksista taas, joka lopussa paljastuukin hyvikseksi, on nimeltään Jussi.

Kirjan tempo oli metka, samaan aikaan nopea ja hidas. Nopeudella tarkoitan danbrownmaista sinkoilua ja koko ajan menossa oloa ilman lepo- tai ruokahetkiä. Vaikka edettiinkin näin niin silti yhtäkkiä olikin kulunut päiviä ja jopa viikko, johon viittaan tuolla hitaudella.

Lars Kepler: Hypnotisoija (Hypnotisören 2009) Tammi, suom. Saara Villa
Arvio: **** Kammottava

4.7.2011

Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies

Aika ajaa näistä dekkareista ohi. Jo 15 vuotta on vähän liikaa: puhutaan NMT:stä ja modeemista. Toinen vähän häiritsevä juttu on kieli, slangikin muuttuu. Voihan tosin olla että "rätkä" on ihan oikea (tamperelainen) sana moottoripyörälle. Siitä on vaan jo liikaa aikaa kun itse muutin Tampereelta pois.

Juoni oli taas ihan hyvä ja sillä tavalla Harjunpäämäinen, että varsinaista motiivia tappoihin ei ollut. Oli vaan tappaja joka oli päästetty liian aikaisin vankimielisairaalasta kotiin.

Koskinen on tyypillinen suomalainen dekkarisankari: on perhettä, epävarmuutta, byrokratian vihaamista ja pomon halveksuntaa. Ja sitten se yksi pakollinen naispuoleinen työkaveri. Maria Kallio tarvitsee seuralaisia suomalaisena dekkarin päähenkilö-poliisina!

Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies (1996) Karisto
Arvio: *** Pliisu

3.7.2011

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa

Tätä tulee väkisinkin verrattua Theoriniin tapahtumapaikan takia (Gotlanti, Öölanti), mutta tasoltaan Jungstedt ei pääse lähellekään Theorinin tunnelmia. Oikeastaan tässä kirjassa ei ollut edes mitään tunnelmaa.

Kirjan ainoa valopilkku oli kuvaus Veronikasta. Se oli juuri niin todellinen kuin tuollaiset ihmiset ovat. Voisi sanoa että jopa vähän liikaa niin kuin oppikirjasta. Herää heti epäilys että kirjailija on keskustellut liikaa kirjan lopussa kiitetyn psykiatrin kanssa eikä ole ymmärtänyt että todelliset ihmiset saattavat sopia hyvin diagnoosin määrittelyehtoihin, muttei koskaan kuitenkaan ihan näin täydellisesti.

Lisäksi kirjaa vaivasi "liian monta kertojaa" -syndrooma. Toiset kirjaiijat pystyvät hallitsemaan sellaisen kuvion, mutta Jungstedt ei selvästikään kuulu heihin.

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa (Den mörka ängeln 2008) Otava, suom. Sanna Manninen
Arvio: ** Ihan tavallinen

2.7.2011

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Marko Kilpi osaa kirjoittaa. Niin yksinkertaista se vaan on.

Tällä kertaa päähenkilö Ollin rinnalle nostettiin Elias, hiukan omituinen poliisi-psykoterapeutti. Elias muistutti Sipilän Suhosta. Eroa oli vaan siinä, etä Suhonen pääsi rikollisten lähelle ainoastaan Suikkasena, mutta Elias omana itsenään.

Johtotähti kirjassa oli kuitenkin ex-narkomaani Pike, joka pääsi vankilasta pienen poikansa kanssa. Pikeä vainosi vanhat haamut. Jos tämä olisi ollut Sipilän kirja niin lopussa Lalli olisi tappanut Piken ja itsensä ja vain Aleksi olisi jäänyt eloon. Mutta Kilpi ratkaisi toisin. Vähän ehkä liikaakin 007-hengessä, mutta melkein jopa uskottavasti.

Kilpi kirjoittaa minulle ihan vieraasta maailmasta, mutta tekee sen hienosti ja selvittää samalla huumeiden vääristämää maailmaa ja sen logiikkaa. Pike kyseenalaistaa hienosti "normaalin elämän": äidit hiekkalaatikolla ja kotirouvat kaupassa. Ei siis välttämättä arvostele, mutta ihmettelee, että tuotako se tavallinen elämä onkin...

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin (2011) Gumemrus
Arvio: **** Tosi hyvä