29.5.2012

Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin

"Haudanhiljaisesta" oli jäänyt jo hiukan ahdistunut olo, joka vaan paheni kun päähenkilö Erlendur ei poistunut rikospaikalta lähes viikkoon. Tilanne oli oikeastaan aika absurdi.

En voi sille mitään, että vertaan kaikkea skandinaavista dekkarikirjallisuutta Mankelliin. Tällä kertaa yhtäläisyydet Erlendurin ja Wallanderin ja varsinkin Eva Lindin ja Lindan välillä olivat silmiinpistäviä. Molemmat tyttäret ovat päämäärättömiä ja äitiensä ohjailemia.

Juonen rakentelu on ärsyttävää kun itse päättelin asioita 100 sivua aikaisemmin kuin poliiseille väännettiin ne rautalangasta. Tämä on kyllä vähän ristiriitaista, koska esim. Poirotissa minua ärsyttää juuri se ettei ratkaisua kertakaikkiaan ole mahdollista päätellä itse.

Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin (Röddin 2003) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: *** Ahdistava

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista

Etsin kirjastosta Arnaldurin teoksia I-kirjaimen kohdalta. Tulipahan nyt opittua että ne ovat A-kirjaimen kohdalla. Vahingosta viisastuneena vaihdoin myös edellisten kirjoituksieni tägit oikeaksi.

Kirjan asetelma on "Ilman johtolankaa"-henkinen vanha luuranko, josta ei tiedetä mitään. Lisäjännitystä asiaan tuo, että luita ei kaiva ylös mikään tehokas rikospaikkatutkimusryhmä vaan arkeologit, jotka kaivavat kuin Iisakin kirkkoa.

Lukijaa häiritsee koko ajan tunne että poliisit eivät ehdi selvittää kaikkea mitä pitäisi tai edes kuunnella todistajia loppuun. Siitä tulee lukijallekin stressaava olo. Toisaalta on kummallista, että tällaiseen yleensäkään löytyisi resursseja.

Kirja avaa myös Reykjavikin historiaa toisen maailman sodan aikana. Kirjassa mainitaan, että sodan aikana oli asuntopula, joka johtui siitä, että Britannia ja jenkit työllistivät paikallisia. Wikipedian mukaan Britannia oli kuitenkin miehittäjä. Asian merkitys siis vaihtuu katsantokannasta riippuen.

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista (Grafarþögn 2001) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Jännä

26.5.2012

Anna Jansson: Kalpeat ja kuolleet

Jos Janssonin esikoinen ammensi skandinaavisesta mytologiasta, niin tässä käytettiin Välimeren mausteyrtti-mytologiaa apuna. Hahmot, päähenkilöä myöten, alkavat olla paremmin hahmottuvia kuin edellisessä.

Juonessa on taas päähenkilölle fataaleja piirteitä, mutta kuten tiedämme, Maria jatkaa uraansa vielä kymmenen vuoden jälkeenkin eli lukijan ei tarvitse turhaan pelätä. En oikein tiedä kannattaako näitä dekkaristien harjoituskappaleita lukea, mutta ehkä niistä seuraavista saa enempi irti jos on taustat tiedossa.

Anna Jansson: Kalpeat ja kuolleet (Alla de stillsamma döda 2001) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: ** Jo vähän parempi

Anna Jansson: Vaitelias jumala

Tämä Janssonin esikoinen on niin esikoinen kuin olla voi. Tällä ei olisi ikinä noustu pinnalle. Tekstin vioista on turha syyttää pelkästään kirjailijaa, kääntäjälläkin lienee näppinsä pelissä...

Monissa kohdissa kerronnan tempo muuttuu ihan yhtäkkiä: ensin mennään sekunti sekunnilta ja sitten, samassa kappaleessa, vain yhden pisteen erottamana, ollaankin jo tunnin päässä. Sellanen ei vaan toimi.

Päähenkilö Maria Wern muistuttaa aika paljon Lehtolaisen Maria Kalliota, muutenkin siis kuin etunimeltään.

Anna Jansson: Vaitelias jumala (Stum sitter goden 2000) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: * Ihan raakile

6.5.2012

Sara Gruen: Vettä elefanteille

En olisi lainannut ja lukenut tätä jollen olisi nähnyt elokuvaa varsin erikoisissa olosuhteissa. Kirja toimii kuitenkin hyvin ilman elokuvaakin. Nuo "varsin erikoiset" olosuhteet voi mennä kuka tahansa kokeilemaan Kauniaisiin Bio Graniin.

Kirja kertoo amerikkalaisesta junasirkuksesta ja sirkusmaailman karmeudesta ja karuudesta. Oikeasti se on tietenkin rakkaustarina, jolla on onnellinen loppu.

Muista lapsena fiiliksen, joka tuli kun mentiin sirkukseen: hevosten, maakellarin, hattaran ja paahtuvan pop cornin haju, huonot penkit, kovan äänen ja sen että se oli jotain täysin arjesta poikkeavaa. Samanlaiset asiat olivat vallallaan jo 60 vuotta aiemmin ison meren takana. Silloin sirkukseen liittyivät myös oheisohjelmateltat ja eläinnäyttely, niitä ei aseman kentällä koskaan näkynyt minun lapsuudessani...

Sara Gruen: Vettä elefanteille (Water for elephants 2006) Bazar, suom. Anna-Maija Viitanen
Arvio: *** Ihan kiva pikku kirja

J. K. Rowling: Harry Potter -sarja

Olen näköjään jättänyt blogini päivittämisen aika vähiin viime aikoina. Toisaalta en ole juuri mitään uutta lukenutkaan. Elämässä on ollut kaikenlaisia muutoksia ja lopulta huomasin tehneeni kardinaalimunauksista suurimman: jätin hakematta varaamani kirjan kirjastosta. Syy oli tietenkin yksinkertainen, unohdin. Tällaisessa elämän muutostilanteessa en kaivannut lisäjännitystä kirjojen uusista käänteistä vaan aloin lukea Harry Pottereita taas uudelleen, lähinnä kahdesta syystä: tiesin tarkalleen mitä niissä tapahtuisi (kaikki jännitys oli siis turvallista) ja toisaalta koska ne olivat saatavilla (kirjahyllyssä).

Jotkut ihmettelee miksi jaksan lukea samoja kirjoja aina vaan uudelleen, mutta hyvistä kirjoista löytyy aina uusia tasoja ja jopa teemoja. Tästäkin Potter-sarjasta esiin pompsahtelee uusia asioita, ei tietenkään samanlaisia kuin Sinuhesta tai Monte Cristosta, mutta kuitenkin.

Tällä kertaa mieleen jäin erilaisuuden hyväksyntä koskien kotitonttuja, jättiläisiä, jästisyntyisiä, Hagridin eläimiä... Jos asiaa oikein lähtee pohtimaan niin se oli välillä jopa liian päälleliimattua niin kuin näissä teineille suunnatuissa kirjoissa usein on tapana.

Jätän arvioinnin tekemättä, koska tämä kirjoitushan ei koske yksittäistä kirjaa vaan seitsemää, jotka ovat aika eritasoisia.