Håkan Nesser: Herra Roosin tarina

Kirjan alkuasetelma on herkullinen ja sivuja menee yli 200 ennenkuin poliisia tarvitaan sotkeentumaan asiaan. Herra Roos on turhautunut elämäänsä, voittaa veikkauksessa, irtisanoutuu töistä, ei kerro asiasta kenellekään, ostaa piilopirtin ja vetäytyy sinne joka päivä kun perhe luulee hänen menevän töihin. Kaunis ajatus. Idyllin säryttyä alkaa päämäärätön ajo Euroopan halki samalla kun poliisi vielä pohtii mistä on kyse.

Kirjassa kohtaavat keskiluokkainen kansankoti-idylli (herra Roos vaimoineen, Barbarotti perheineen), serbi-alamaailma (Steffo) ja kaikenmaailman huijarit (Elvaforsin pitäjät ja "valokuvaaja"). Kaiken seassa kelluu 21-vuotias puolalaistaustainen tyttö, joka ei oikein vielä ole löytänyt paikkaansa tässä kuviossa.

Kirjan takakannessa käytetetään termiä "rikoskonstaapeli" Barbarottista. Suomen ja Ruotsin virkanimikkeet luultavasti poikkeavat toisistaan, mutta olisi hauska tietää mitä "kriminalinspektör" Suomessa tarkoittaisi: "rikosetsivä", "rikoskomisario"... Tuskin kuitenkaan "rikoskonstaapeli"!

Håkan Nesser: Herra Roosin tarina (Berättelsen om Herr Roos 2008) Tammi, suom. Päivi Kivelä
Arvio: **** Parempi kuin Nesserit yleensä

Jens Lapidus: Siisti kosto

Tässä pyöritään samoissa ympyröissä kuin edellisessäkin kirjassa, mutta päähenkilöt on vaihtuneet ja edellisen kirjan päähenkilöt pyörii tässä vain juonen reunamilla. Juoni ei rullannut kokaiinin ympärillä, vaan tällä kertaa keskityttiin enemmän yhteiskunnan yleisempiin mätäpaiseisiin.

Lapidus on onnistunut hienosti tekemään kakkos-osan joka hyödyntää edellistä osaa, mutta on samalla tarpeeksi erilainen, jotta kirja ei kärsisi vaikkei olisi edellistä lukenutkaan. En ole kuitenkaan ihan varma kannattaako Palmen murhaa tällaiseen sotkea. Voi kyllä olla, että se on niin olennainen osa ruotsalaista oikeusjärjestelmää, ettei siitä pääse pakoon, jos aikoo käsitellä Tukholman rikollisia.

Yksi päähenkilöistä oli poliisi ja hänen kohdallaan loppuratkaisu oli onnellinen, mutta täysin epäuskottava.

Jens Lapidus: Siisti kosto (Aldrig fucka upp - Stockholm noir II 2008) Like, suom. Anu Koivunen
Arvio: **** Taas mennään

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä

Erlendur poistui kuvasta viime kirjan lopuksi eikä tule takaisin ainakaan tämän kirjan aikana. Päähenkilönä jatkaa ihan luontevasti Elínborg. Sigurður Oli on hahmona ällöttävä, siitä tulee mieleen se omahyväinen ******inen, joka näytteli Martin Beckin "apulaista" tv-sarjassa. Näyttelijän nimi taitaa olla Mikael Persbrandt. Tämä vuodatus siis siksi, että on hieno valinta Arnaldurilta valita Elínborg jatkamaan Erlendurin jalanjäljillä eikä sellasta omahyväistä *******sta kuin Sigurður Oli on.

Varsinainen juoni on aika tavallinen, mutta kerrankin Arnaldur tuo esille Islannin maantieteen sille kuuluvalla tavalla: harvaanasuttu maa, jonka pienet kaukaiset kylät ovat todella pieniä ja kaukaisia...

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä (Myrká 2008) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: *** Pliisu

Chris Cleave: Little Been tarina

Niputtaisin tämän samaan sarjaan le Carrén "Uskollisen puutarhurin" kanssa. Samalla tavalla tämäkin osoitti sormella niitä pisteitä joissa me, ensimmäisen maailman edustajat, pilaamme kolmannen maailman mahdollisuudet kehitykseen. Tällä kertaa käsiteltiin Kenian sijaan Nigeriaa ja erityisesti länsimaiden ryöstämää öljyä ja sen kerrannaisvaikutuksia.

Kuvaukset, joissa Little Bee miettii mitä sanoisi kotikylän tytöille, olivat hauskoja. Niissä kyseenalaistettiin koko meidän elämäntapamme, mutta hyvin hienostuneesti, ei ollenkaan loukkaavasti: Mikä on toimisto, ja mitä siellä voi kasvattaa?

Toisaalta myös Batman oli hieno hahmo: pieni poika joka halusi erottaa hyvikset pahiksista ja joka luuli hautaustoimiston edustajaa Bluce Wayneksi.

Se mitä olisin toivonut lisää, olisi ollut taustoitus tästä länsimaiden harjoittamasta riistosta. Miten siihen voisi vaikuttaa, mitä pitäisi tehdä? Vaikea siihen on varmaan mitään patenttiratkaisua antaakaan, mutta tämän pohjalta jäi mielikuva, ettei mitenkään. Tai korkeintaan antamalla kaikille turvapaikka.

Todella ongelmallista lienee kuitenkin se, että sama yhtiö hoitaa säilöönotto-yksiköitä ja palautuksia. Silloinhan yhtiöllä on intressinä pitää maahantulijat mahdollisimman kauan säilössä ja yrittää varmistaa kielteinen päätös ja sitä seuraava palautus. Onneksi Suomessa ei vielä olla näin pitkällä, vaikka täälläkin joutuu odottamaan pitkiä aikoja...

Jos sait tästä arvostelusta käsityksen, että kirja oli merkittävä vain kolmannen maailman ongelmien käsittelyn takia, niin olen pahoillani, kirja on erittäin hyvä myös ihan kirjanakin.

Chris Cleave: Little Been tarina (The other hand 2008) Gummerus, suom. Irmeli Ruuska
Arvio: **** Pistää ajattelemaan

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia

Kun lainasin tämä, niin luulin että olen lukenut Hustvedtia aikaisemminkin. Kirjan kuluessa ymmärsin, etten ollut. Kirjailijan tyyli muistutti voimakkaasti John Irvingiä, erityisesti "Viimeistä yötä Twisted Riverillä".

Kirjan juoni oli outo, osaltaan ennalta-arvattava, osaltaan taas täysin outo. Hahmoista kaikkein irvingmäisin oli Burton, täysi sekopää, joka oli vuosia palvonut salaa ystävänsä siskoa. Kun hän huomaa tuon siskon joutuneen vaikeuksiin, Burton tuhlaa omaisuutensa pelastaakseen sankarittarensa. Pelkästään jo Burtonin takia tämä kirja kannattaa lukea.

Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia (The sorrows of an American 2008) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: *** Metka

Barbara Fister: Pyhimysmurha

Päähenkilö on nimeltään Anni Koskinen, joka ei ole suomalainen. Hänellä on vaan jotain suomalaisia sukujuuria, joista ei edes tiedä sen tarkemmin. Kirjan kannessa lukee "Anni Koskinen ratkaisee". Tämä teksti yhdistettynä kirjailijan ulkomaankieliseen nimeen sai minutkin lainaaman tämän kirjan. Huolimatta tästä kaupallisuudesta, kirja on kyllä ihan lukemisen arvoinen.

Tarkistelen yleensä kirjailijan taustoja Wikipediasta kun kirjoitan näitä arvosteluja. Tällä kertaa kirjailija elää kuitenkin niin marginaalissa, ettei häntä löydy sieltä. Metkaa!

Kirja oli siis hyvä, tyylillesti jatkaa Lehanen viitoittamalla tiellä.

Barbara Fister: Pyhimysmurha (In the wind 2008) Otava, suom. Pekka Makkonen
Arvio: *** Hyvä

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa

Tätä tulee väkisinkin verrattua Theoriniin tapahtumapaikan takia (Gotlanti, Öölanti), mutta tasoltaan Jungstedt ei pääse lähellekään Theorinin tunnelmia. Oikeastaan tässä kirjassa ei ollut edes mitään tunnelmaa.

Kirjan ainoa valopilkku oli kuvaus Veronikasta. Se oli juuri niin todellinen kuin tuollaiset ihmiset ovat. Voisi sanoa että jopa vähän liikaa niin kuin oppikirjasta. Herää heti epäilys että kirjailija on keskustellut liikaa kirjan lopussa kiitetyn psykiatrin kanssa eikä ole ymmärtänyt että todelliset ihmiset saattavat sopia hyvin diagnoosin määrittelyehtoihin, muttei koskaan kuitenkaan ihan näin täydellisesti.

Lisäksi kirjaa vaivasi "liian monta kertojaa" -syndrooma. Toiset kirjaiijat pystyvät hallitsemaan sellaisen kuvion, mutta Jungstedt ei selvästikään kuulu heihin.

Mari Jungstedt: Kevään kalpeudessa (Den mörka ängeln 2008) Otava, suom. Sanna Manninen
Arvio: ** Ihan tavallinen

Karin Slaughter: Pelon huone

Kirjan juoni oli yhtä monitahoinen kuin huono jakso jossain "Jerry Bruckheimerissa" eli aika huono. Kirjan alku on kieltämättä oivaltava, mutta siihen se sitten jääkin.

Suurin varoitusmerkki taisi olla painettuna jo kirjan kanteen: "Will Trent -dekkari". En siis tarkoita, että Will Trentissä olisi jotain vikaa vaan sitä että kirja on niin tuntematon, että kustantajan täytyy osoittaa sormella mahdolliselle lukijalle, kuka on kirjan päähenkilö, tietenkin siinä toivossa, että lukijat tuntisivat Trentin nimen. Tämä on kuitenkin vasta toinen Trent-dekkari ja uskon että "Will Trent" kirjan kannessa ei houkuttele ketään!

Karin Slaughter: Pelon huone (Fractured 2008) Tammi, suom. Annukka Kolehmainen
Arvio: ** Tyhjä

Jarkko Sipilä: Seinää vasten

Luin tätä nyt toista kertaa ja ymmärrän vähän paremmin taustoja. Ensimmäisen kerran tätä lukiessani luulin naiivisti, että Suhosella oli joku pitkäkin suhde takanaan kun exä soitteli ja toisaalta luulin, että se elää kokonaan valkoisen ja harmaan rajan tuolla puolen käyden mustallakin joskus. Nyt tiedän, että se elää valkoisella alueella käyden vain harmaalla joskus.

Nämä kyllä alkaa sikäli jo vähän kyllästyttää kun joka kirjassa on samat poliisit ja rosvot. Muutama uusi rosvo tietty tulee esiin joka kirjassa, kun niitä joutuu niin paljon vankilaan ja kuoleekin välillä. Jopa Nykäsen hahmo Kafkakin vierailee jossain sekundäärisissä hommissa lähes joka kirjassa. Toisaalta enää on "Prikaatin kosto" ja "Paha paha tyttö" jäljellä. Jälkimmäisessä lienee Raidkin...

Jarkko Sipilä: Seinää vasten (2008) Gummerus
Arvio: ** Aina vaan samaa

Bernhard Schlink: Viikonloppu

Otin kirjan ihan umpimähkään kirjaston Bestseller-hyllystä. Se vaikutti sen verran lyhyeltä että menisi vaaditussa viikossa. On hienoa lukea kirjaa josta ei tiedä mitään. Takatekstiä oli vaivaiset seitsemän lausetta ja senkin taisin unohtaa samantien.

Kirjan alkuasetelma on mehukas: vuosia vankilassa ollut terroristi pääsee vankilasta ja tapaa vanhoja ystäviään, jotka ovat lähteneet elämässään eri suuntiin alun anarkia-vaiheen jälkeen. Lopputulos on kyllä vieläkin mehukkaampi.

Kirja peilaa hienosto sitä Saksan menneisyyttä, joka omalta ikäpolveltani jäi littiin jonnekin holokaustin ja muurin murtumisen väliin.

Ainoa hiukan outo asia oli taas yksi tekninen nippelitieto. Miten talon puiston alueella oli vain yksi paikka josta pystyi soittamaan kännykällä. Sellaista on kyllä Suomessakin jossain, mutta että Saksassa, jossa ei mitään aarniometsää ole.

Bernhard Schlink: Viikonloppu (Das Wochenende 2008) WSOY, suom. Leena Vallisaari
Arvio: **** Ihana

Alexander McCall Smith: Pieniä ihmeitä autokorjaamolla, Mma Ramotswe tutkii

Kaikkien "pahojen" kirjojen jälkeen tämä Botswanan viattomuus tekee hyvää. Kirjan hahmojen viattomuus on välillä jopa liiallista, mutta ah niin positiivista. Rikokset ovat taas joko kokonaan olemattomia tai hyvin pieniä. Surullista oli Motholelin epäonnistunut hoito, mutta Motholeli itse ei tainnut ottaa asiaa kovin raskaasti.

Alexander McCall Smith: Pieniä ihmeitä autokorjaamolla, Mma Ramotswe tutkii (The miracle at Speedy Motors 2008) Otava, suom. Jaakko Kankaanpää
Arvio: *** Ihan hyvä

Harri Nykänen: Operaatio Banana Split

Tämä kaksikko on Nykäsen hahmoista toiseksi paras heti Raidin jälkeen. Poliisit, jotka ovat kiinnostuneempia vasikoittensa lasten huostaanottojen estämisestä kuin lain oikealla puolella kulkemisesta.

Juoni oli mutkikas, mutta helppo seurata koska kirja oli niin lyhyt. Siihen oli sotkettu Venäjän mafia, suomalainen huumekauppa ja ruotsalainen veronkierto.

Olen miettinyt voiko kirjailijan "käsialan" tunnistaa. Nykäsen voi. Kirjassa oli joitain lauseita, joista tuli mieleen tv-sarja Raid. Sellainen ytimekkyys ja kaiken keskustelun päättäminen sanomalla rauhallisesti "Minä päätän."

Harri Nykänen: Operaatio Banana Split (2008) WSOY
Arvio: ** Kevyt

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

Kirjan ehdoton huippu oli päähenkilöperheen isä, Mehrdad. Hän oli iranilainen, mutta ruotsalaisten mielestä rasisti. Mielestäni Mehrdad oli oikealla asialla. Hän nostaa esiin kysymyksiä, joista virallisesti tulee vaieta: Estääkö monikulttuurisuuden ihannointi kotoutumisen? Monennenko polven maahanmuuttaja lakkaa olemasta maahanmuuttaja ja onkin ruotsalainen? Jos Rosengårdin ongelmista vaietaan koska niistä puhuminen on rasismia, miten ihmeessä ongelmiin voidaan koskaan puuttua ja estää niitä pahenemasta?

Kirjan toinen mielenkiintoinen teema on Ruotsissa syntyneiden tyttöjen arki Teheranissa. Miksi Iranin serkku haluaa näyttää vain sen edistyneen ja kehittyneen puolen vaikka samalla liian lyhyen takin pitämisestä tai väärän musiikin kuuntelusta voi joutua putkaan?

Toivoisin, että Suomessakin voitaisiin keskustella em. asioista. Toistaiseksi ei voida, koska virallisen maahanmuuttopolitiikan (Thorsin linjan) kyseenalaistaminen leimaa aina ihmisen rasistiksi.

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata (Kan du säga schibbolet? 2008) Otava, suom. Leena Peltomaa
Arvio: **** Tärkeitä teemoja

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Kirjan alku oli hyvin hajanainen ja luulin jo hetken että kyse onkin hämärästä novellikokoelmasta vähän samaan tyyliin kuin Castillonin "Äidin pikku pyövelissä". No neljännessä kappaleessa tajusin kyseessä olevan romaanin ja siitä juoni sitten pikkuhiljaa kehittyi.

Kirja kertoo kahdesta yksinäisestä friikistä: Alice ontuu lasketteluonnettomuuden takia ja Mattei on kaksossisarensa hukannut nero. He tapaavat ja ovat ystäviäkin, mutta ajautuvat erilleen.

Parasta kirjassa on, että kun Alice tajuaa Mattein siskon kohtalon, hän ei kerro sitä Matteille. "Tavallisessa" kirjassa hän olisi kertonut, sisko olisi löytynyt ja olisi seurannut onnellinen loppu. En oikein pidä sellaisista "konservatiivisista" lopuista.

Tapa, jolla Giordano käsittelee Mattein maailmanhahmotusta, kertoo että Giordano on "alalla". Toisaalta nämä huomautukset liittyen näköhavaintoihin tuntuvat yleensä hiukan päälleliimatuilta eikä niinkään juoneen kuuluvilta osilta.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (La solitudine dei numeri primi 2008), suom. Helinä Kangas
Arvio: **** Hyvä

Johan Theorin: Yömyrsky

Tätä kirjaa ei kyllä kannata lukea iltaisin yksinään. Varsinaisesti kyse ei ole mistään kummitusjutusta, mutta välillä kirja oli hyvinkin pelottava.

Kirjassa on paljon samanlaisia elementtejä kuin "Hämärän hetkessä" mutta kokonaisuutena kirjat ovat ihan erilaisia. Menneisyys on tässäkin tärkeässä roolissa, mutta se ei liity millään tavalla tutkittavaan juttuun.

Päähenkilö Tilda aloittelee uraansa lähipoliisina Öölannissa ja pääsee mökkivarkaitten jäljille. Loppukohtaus tapahtuu ulkona keskellä talvimyrskyä. Vaikka siinä kohtaavat lähes kaikki kirjan päähenkilöt, se ei vaikuta kuitenkaan liian teennäiseltä.

Kummitukset tai kuolleet pyörivät kohtauksissa mukana, mutta loppujen lopuksi kuolleet pysyvät omassa maailmassaan erillään elävistä. Tunnelma on vähän samanlainen kuin elokuvassa "The others".

Ruotsalaista ajattelua kuvaa se, että poliisi kutsuu murroista epäillyn kuulusteluihin jättämällä viestin vastaajaan. Ei kai kukaan niin pöljä oikeasti voi olla...

Johan Theorin: Yömyrsky (Nattfåk 2008) Tammi, suom. Outi Menna
Arvio: ***** Mieletön

Liza Marklund: Paikka auringossa

Kirja oli lähes suoraa jatkoa edelliselle kirjalle. Nämä siis kannattaa lukea järjestyksessä.

Annika laukkasi koko ajan Malagassa tekemässä juttuja ja joutui koko ajan syvemmälle mukaan juttuun joka alkoi jo viime kirjassa. Tuon jutun perhesuhteet ja taustat olivat niin monimutkaiset, että en kirjan loputtuakaan ollut ihan varma kuka kukin oli ja missä suhteessa muihin. Loppu oli kuitenkin vapauttava: kaikki oikeasti pahat kuolivat, hyvät jäivät henkiin ja hampun viljelijät jatkoivat hommiaan.

Marklundin Suomi-kuva on omituinen. Hän mainitsi taas hahmon nimeltä "Timmo". Onhan Suomessa Timoja ja Kimmoja mutten ole ikinä kuullut Timmosta. VRK:n mukaan niitä on 18 eli se ei ole mikään järkevä nimivalinta suomalaiselle ruotsalaisessa kirjassa.

Kirjan suomentaja vaikutti hiukan suomen kielestä vieraantuneelta. Välillä oli tosi kummallisia yhdyssanoja.

Liza Marklund: Paikka auringossa (En plats i solen 2008) Otava, suom. Päivi Kivelä
Arvio: *** Tyypillinen Marklund

Stephenie Meyer: Aamunkoi

Ennakkotietona tiesin, että Bellasta tulee vampyyri. Sitähän valmisteltiin jo koko edellinen kirja. Kirjan nimikin sen kyllä paljasti. Uutta sen sijaan oli, että Bella saa lapsen. Joskus tuntuu että Meyer kirjoittaa idiooteille. Minä ainakin tajusin heti, kun Carlisle kertoi kromosomeista, että Jacobilla tulee olemaan rooli lapsen elämässä. No tajusivat muutkin sen sitten myöhemmin.

Minua jäi harmittamaan, että Volturit "jäivät henkiin". Maailmasta olisi varmasti tullut parempi paikka, jos heidät olisi tuhottu. No, se oli Meyerin ratkaisu. Se jättää myös mahdollisuuden kirjoittaa joskus viides osa, jossa Volturit taas uhkaavat Culleneiden elämää.

Juoni oli paremmin rakennettu ja nopeatempoisempi kuin kahdessa edellisessä kirjassa. Ehkä ne aiemmat olivatkin vain eräänlaista "alkusoittoa" tälle.

Suomentajalle terveisiä, että kirjassa tuskin tarkoitettiin kalakoukkuja! Pallokartankin kanssakin on vähän niin ja näin. Näin käy kun suomentaja ei osaa enää suomea vaan kääntää asioita sanasta sanaan. Kielemme rikkaus on juuri se, ettei muiden kielen yhdyssanoja niin vain käännetä...

Stephenie Meyer: Aamunkoi (Breaking dawn 2008) WSOY, suom. Pirkko Biström
Arvio: **** Hyvä

Paulo Coelho: Voittaja on yksin

Aihe vaikutti alussa kummalliselta valinnalta, venäläinen sarjamurhaaja Cannesissa, mutta kyllä Coelho siitäkin yllättävää henkisyyttä irti saa. Murhaajan logiikka on niin kieroutunutta kuin olla jo voi: jos tuhoan maailmoja, ts. tapan ihmisiä, ex-vaimoni palaa luokseni.

Ei Coelhon teksteissä ole paljon asiavirheitä ollut tähänkään asti, mutta luulen että tätä kirjaa varten on pitänyt tehdä tutkimusta yllättävissäkin paikoissa. Päähenkilö oli Moskovasta ja hänen elämänsä oli aika tyypillistä venäläistä uusrikkaan elämää, mutta omalla työllä eteenpäin menoa korostettiin koko ajan ja oikeastaan kaikki hahmot kirjassa pitivät sitä tärkeänä. Kukaan ei ollut syntynyt hopealusikka suussa.

Kaikki hahmot olivat hyvin taustoitettuja ja heidän motiivinsa olla Cannesissa selvitettiin juurta jaksain. Siitä oli sitten helppo ymmärtää miksi kukin toimi myöhemmin niin kuin toimi. Kaiken kaikkiaan koko Cannes-hullunmyllyn motiiveja esiteltiin hyvin oudossa valossa. On vaikeaa ymmärtää, että mikä siinä maineessa ja kunniassa niin paljon kiehtoo, että ihmiset ovat valmiita tekemään melkein mitä tahansa se eteen. Toisaalta sekin on vaikeaa ymmärtää, että kun ihminen on sitten saavuttanut kaiken, onkin yhtäkkiä tärkeintä näyttää täysin välinpitämättömältä kaiken suhteen.

Paulo Coelho: Voittaja on yksin (O vencedor está só 2008) Bazar, suom. Sanna Pernu
Arvio: **** Melkein viisi

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Kannesta päätellen kirja ratsastaa "Tuulen varjon" meriiteillä. No, en ole sitä lukenut enkä lue. Zafón on melkein ajanhukkaa.

Ensinnäkään en ymmärrä kahden suomentajan käyttöä (sehän ei tietenkään ole Zafónin vika, että tällaiseen ratkaisuun on Otavalla päädytty). Suomentaja laittaa kirjaan oman leimansa ja tässä näkyy kaksi leimaa peräkkäin. En tiennyt kahdesta suomentajasta lukiessani ja ihmettelinkin kuinka "kirjan henki" yhtäkkiä muuttui.

Zafónilla olisi ollut aineksia vaikka mihin. Puolesta välistä eteenpäin odotin koko ajan jotain surrealistisen epätodellista, mutta kaikki pysyi, ihan loppua lukuunottamatta, realistisuuden hämärissä rajoissa kiinni. Ärsyttävää. Luulen, että Zafón on eräänlainen pelkuri, joka ei uskaltanut tarttua itse luomaansa tilaisuuteen.

Suomentajillakin oli vähän pallo hukassa. Sanastosta olisi voinut päätellä välillä, että oltaisiin oltu melkein nykyajassa vaikka kerrottiinkin pääosin 1930-luvusta.

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli (El juego del ángel 2008) Otava, suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen
Arvio: ** Melkein surkea

Heidi Köngäs: Jokin sinusta

Kirjan päähenkilön, Margan, lapsuus oli ollut traumaattinen, koska hän eli tätinsä perheen kanssa ja ensimmäisten vuosien aikana hänen oma äitinsä uhkasi moneen kertaan viedä hänet mukanaan. Lopulta äiti kuitenkin suostui adoptioon. Lisäksi Margan perhe muuttaa vähäksi aikaa Ruotsiin, jossa Marga yhtäkkiä onkin se joka tietää mitä tehdä.

Varsinaisesti kirja kertoo Margan äidin kuolemasta ja Margan surutyöstä. Siinä Marga sitten tajuaa, ettei oman lapsen jättäminen siskolle ole ollut helppo ratkaisu.

Juoni oli vähän kliseinen. Esimerkiksi "hauskat" sattumukset Ruotsissa ovat jo olleet esillä vähän eri versioina monissa kirjoissa, esim. "Sikalat" ja "Minua ei omista kukaan". Tosin niistäkin saattaa herätä enemmän myötähäpeän tunteita kuin todellista hauskuutta...

Kokonaiskuva kirjasta jäi jotenkin laimeaksi.

Heidi Köngäs: Jokin sinusta (2008) Otava
Arvio: *** Vähän mitäänsanomaton