Leena Lehtolainen: Surunpotku

Kirjan juoni oli taas sitä normaalia Lehtolaista: epäuskottava juoni ja huonot henkilöhahmot sekä kaiken kruununa totuttuun tapaan maailman huonoimmat hahmon nimet. Kenen sukunimi on Pulma?

Pitäisi varmaan kysyä kirjastosta jotain lainausestoa Lehtolaiseen itselleni. Jossain takaraivossani on käsitys että alkupään tuotanto on hyvää, lähinna kai Kun luulit unohtaneesi ja Jonakin onnellisena päivänä. Sen takia aina luen uusimman Lehtolaisen ajatuksella, jos vaikka se olisi muuttunut paremmaksi...

Leena Lehtolainen: Surunpotku (2015) Tammi
Arvio: * Ihan paska

Leena Lehtolainen: Rautakolmio

Taas luin Lehtolaista vaikka lähes jokainen kirja on huono. Varsinkin Ilveskero- ja Kallio-sarjat ovat huonoja kun päähenkilön hahmo on jo surkea.

Maria Kallio ei ole hyvä päähenkilö: ei voi olla samalla noin epästabiili ja silti uskottava poliisi. Ei vaan voi... Sitä paitsi kukaan ei Kallion elämäntavoilla harrastaisi juoksua.

Lehtolaisella on hyviäkin kirjoja, mutta lähinnä uran alkupäästä. Ehkä tekstit olivat silloin "tuoreempia" ja nyt Lehtolainen on jotenkin leipääntynyt.

Leena Lehtolainen: Rautakolmio (2013) Tammi
Arvio: ** Aika mitäänsanomaton

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

Edellisen Lehtolaisen arvostelussa mainitsin sarjan seuraavan kirjan lainausmerkeissä. Se oli turhaa vähättelyä, muttei kovin kaukana totuudesta. Tämä kirjaa toistaa taas Ilves-klisettä ja muita Lehtolaisen maneereja.

Juoni punoo edellisten kirjojen avonaiset langanpäät yhteen, jopa niin nätisti että se on epäuskottavaa. Ei kirjan lopussa kaikkien hyvisten tarvitse olla samalla mökillä, jotta loppu olisi onnellinen, eikä pahisten yli tarvitse sentään autolla ajaa. Hoh-hoijaa.

Enää olisi puuttunut, että Hiljan isäkin olisi ollut katuvaisena mukana, mutta olihan Hiljan mieleen jo jäänyt ajatus, että hän voisi auttaa isäänsä parantumaan...

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut (2012) Tammi
Arvio: ** Toivottavasti viimeinen

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura

"Vaara on ammattini" tai jotain siihen suuntaan toteaa Hilja Ilveskero. Voi *****!

Lehtolainen muuttuu vaan surkeammaksi kirja kirjalta. Kannattaisi keskittyä vaikka lastenkirjallisuuteen. Siellä Lehtolaisen kliseet loisivat turvallisuuden tunnetta eivätkä aiheuttaisi sydämen tykytystä aikuisille.

Kirja vilisi asiavirheitä (ei keittiön kaappeja naulata seinälle) ja Ilveskeron hahmo on vaan niin huono. Kirja jättää kuitenkin niin paljon vastaamattomia kysymyksiä, että Lehtolaisen on helppo jatkaa tästä uudella "kirjalla".

Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura (2011) Otava
Arvio: * Ei kannata vaivautua

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Mä sitten vihaan kirjojen takatekstejä. Ensinnäkin ne on aivan niin pitkiä, jopa niin pitkiä että ne voisivat olla paljastavia. Surullista kuitenkin on, että ne eivät ole edes paljastavia. Ne on samalla viivalla kuin television kuuluttajien ennakkomainokset ohjelmista ja kirjamessujen haaastattelijoiden kysymykset. Niissä on pääpiirteet oikein, mutta melkein jokainen yksityiskohta väärin.

Tämä oli taas esimerkki sellaisesta. Onneksi niissä pitkissäkään takateksteissä ei suuria paljastuksia ole, enemmänkin harhaanjohtamista!

Kaikista maahanmuuttoon liittyvistä kirjoista joita olen viime aikoina lukenut, tämä oli pliisuin. Ehkä Lehtolainen tahallaan vältti ottamasta kantaa maahanmuuttoon, koska kyse oli dekkarista.

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet (2010) Tammi
Arvio: *** Pliisu

Risto Raitio (toim.): Kultainen peura

Tällaiset ketjuromaanit tulisi kieltää. Kukin kirjailija on halunnut tehdä omalla osuudellaan jotain mieleenpainuvaa ja kirja pursuaakin epäjohdonmukaisuuksia ja täysin itsestään selvien asioiden huomiotta jättämistä.

Kaiken huipuksi kirjassa kohtaavat Jansson, Takamäki, Koskinen ja Kallio. Lisäksi Jarkko Sipilä esiintyy kahdessakin kohtaa (tosin ensimmäisellä kertaa Zipilänä) ja Matti Rönkäkin esittää itseään. Viktor Kärppää olisi ollutkin hankala sotkea juoneen. Oli se jo sen verran sekava!

Kannattaa jättää lukematta!

Risto Raitio (toim.), Anja Angel, Tapani Bagge, Paul-Erik Haataja, Seppo Jokinen, Marcus Karppi, Pentti Kirstilä, Wexi Korhonen, Leena Lehtolainen, Harri Nykänen, Outi Pakkanen, Jouko Raivio, Matti Rönkä, Jarkko Sipilä, Taavi Soininvaara, Sirpa Tabet: Kultainen peura (2004) Loisto
Arvio: * Luokaton

Leena Lehtolainen: Kun luulit unohtaneesi

Joku aina miettii mitä järkeä on lukea samoja kirjoja monta kertaa. Olen perustellut sitä olettamuksella siitä että kirjoista löytyy uusia kerroksia jokaisella lukukerralla. Tämä kirjan kohdalla on toisin. Olen lukenut kirjan ainakin kolme kertaa aiemmin. Tällä kertaa "muistin" alusti asti kuka on murhaaja. Paitsi että muistin väärin. Sinänsä se on hauska ajatus, koska jännitys pysyi yllä koko ajan.

Lehtolaisella on samat kliseet kuin aiemmissa ja myöhemmissä kirjoissa. Sellainen ero oli että Katja joi jallua kun Maria Kallio veti whiskyä...

Kirjassa oli viisi erillistä minäkertojaa, joista neljä oli stereotypiansa mukaisia:

Katja: täydellisyyttä tavoitteleva ex-bulimikko, joka vielä kolmikymppisenäkin odottaa että elämä alkaisi eikä uskalla valmistua.

Kaitsu: it-kuplan puhkeamisessa rahansa ja tulevat rahansakin menettänyt taksikuski, joka vetää pillereitä ja ajaa ylinopeutta ilman turvavyötä.

Veikko: erakoitunut, viittäkymmentä kolkutteleva keskinkertainen kirjailija, joka pelkää naisia.

Saara: itsekeskeinen, empatiakyvytön homsantuusa ja taivaanrannanmaalaaja.

Sirkka oli ainut uskottava hahmo: keski-ikäinen kirjakaupanmyyjä, joka lopussa myöntää tarvitsevansa jonkun jota hoivata.

Jos tykkää kuunnella musiikkia lukiessaan niin testasin Ne Luumäkiä. Se sopii oikein hyvin tämän kirjan taustaksi.

Leena Lehtolainen: Kun luulit unohtaneesi (2002) Tammi
Arvio: *** "Uusi"

Leena Lehtolainen: Henkivartija

Viime kirjojen jälkeen en edelleenkään odottanut liikoja. "Henkivartija" oli hyvin lehtolaismainen niin hyvässä kuin pahassakin. Taas toistettiin kaikki kliseet päähenkilön traumaattisista lapsuuskokemuksista sekä fyysisestä ylivertaisuudesta ja miehekkyydestä. Toisaalta tapahtumia oli paljon eikä suurempia asiavirheitäkään tainnut olla.

Juoni oli hyvin ajankohtainen, olihan tapahtumiin syynä Itämeren kaasuputkihanke. Se on toisaalta huono aihevalinta, koska se myös "vanhentaa" kirjan ennen aikojaan. Lehtolainen jatkaa valitsemallaan tiellä "huonojen" nimien valinnoissa. Mistä se näitä oikein löytää: Hilja Ilveskero, David Stahl, Keijo Kurkimäki. Keskimäärin ihmisten nimet ei rimmaa eikä ole tuollaisia muinais-suomalais-henkisiä eläimiin ja luontoon liittyviä. Olisi kiva jos olisi, mutta miksei Lehtolaiselle voisi joskus kelvata joku Virtanen edes. Tässä kirjassa oli sentään Anita Nuutinen.

Eniten minua ärsytti ilveksen hyväksikäyttö juonessa. Se oli täydellisen päälleliimattua ja kaikesta olisi selvinnyt ilman ilvestäkin...

Leena Lehtolainen: Henkivartija (2009) Tammi
Arvio: *** Ei huonokaan

Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä

Odotukset oli aika matalalla Lehtolaisen edellisen kirjan jäljiltä. Maria Kallio saattaa kuitenkin olla luotettavampi valinta päähenkilöksi kuin joku uusi tuttavuus. Jotenkin minusta tuntuu että Marian elämä on juossut todellista aikaa nopeammin.

Kirjan nimi oli tosi huono. Se oli samaa sarjaa kuin "Tappava säde", jossa siis oli Säde, joka tappoi. Tässä kirjassa oli "Toni Väärä", jonka jäljillä oltiin. Oltiin myös monien muidenkin jäljillä. Saatettiin myös olla "väärillä jäljillä" johon otsikko taisi myös viitata.

Huonointa kirjassa oli Ilpo Koskelon kommentit "varsinaissuomen murteella". "...Tällä kaudella hänellä ei oo ollu edes lisenssiä..." ja "En mää ny ollenkaa ymmärrä mitä sää semmossii kyselet" on lauseita saman miehen suusta, joka vielä puhuu "leveää murretta". En oo mikään suomen kielen asiantuntija, mutten oo ikinä edes ajatellu, että varsinaisuomen murre vois olla "leveää". Savon murre voi olla hyvinkin leveää, mutta me puhutaan lyhyesti ja jopa töksähtelevästi eikä "leveästi". Mutta pointti oli siis se, että Koskelo ei puhunut murretta koko ajan vaan välillä kirjailijalta selvästi kyvyt hiipu.

Juoni ei ollut kovin mukaansa tempaava paitsi ihan lopussa, jolloin sattu jo muutamia asioita liiankin tiuhaan.

Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä (2008) Tammi
Arvio: *** Ei niin huono kuin odotin

Leena Lehtolainen: Luonas en ollutkaan

Kirjan kertoja on kirjailija, joka alkaa pyynnöstä kirjoittaa erään perheen kohtaloa näiden omien päiväkirjojen pohjalta. Koko asetelma on teennäinen: jos tämä kirja muka olisi se jota minä-kirjailija kirjoittaa, miksi tämä sitten on enemmän kirjailijan päiväkirja täytettynä toisten päiväkirjateksteillä eikä "oikea" kirjamainen kirja. Toinen suuri epäjohdonmukaisuus on, että kirjailija haluaa suojella perheen lasten ja muidenkin yksityisyyttä mahdollisimman pitkälle, mutta ei ajattele ollenkaan oman avionrikkojan roolinsa paljastumista kirjan julkaisun myötä.

Kirjassa on taas Lehtolaiselle niin tuttu nimimaailma: Eestinlaakson koulu, Riku Rämesuo, Matti Morottaja. Tosi raivostuttavaa! Onko ne -nen loppuiset tavalliset sukunimet, jotka ei rimmaa etunimien kanssa ihan mahdottomia käyttää?

Juoni on aluksi ihan nätisti rakenneltu, mutta loppu jotenkin pliisu. Miksei Riku vaikka ota jotain toista identiteettiä ja ilmaannu perheensä läheisyyteen tai miksei eläinaktivistit ole enempää kuvassa mukana?

Kuitenkin luin kirjan käytännössä yhdeltä istumalta, joten ei kerronta kai kovin huonoa ollut...

Leena Lehtolainen: Luonas en ollutkaan (2007) Tammi
Arvio: ** Huonoin Lehtolainen ikinä