Kirja oli juoneltaan ihan eri kamaa kuin Franzenin "Tumman veden päällä", mutta kerrontatapa oli samanlaista lapsen kieltä kuin Franzenillakin. Välillä oli aina sellainen "Näin minä opin..."-pätkä, jossa erityisesti kerrottiin, mitä ko. kappale opetti pojalle.
Minä-kertoja yritti jäsentää kaikkea oppimaansa lapsenomaisesti listaamalla asioita. Ymmärrän hyvin sen tarpeen. Jossain kohtaa pitää kuitenkin ymmärtää, että maailma ei vain ole listattavissa.
Tapahtumat toivat jatkuvasti mieleeni erään kollegani samanhenkiset tarinat poikien tutustumisesta tieteeseen eräässä toisessa etelähämäläisessä kaupungissa 1960-luvulla.
Olli Jalonen: Poikakirja (2010) Otava
Arvio: **** Hauska
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Näin minä opin, että kirja on täynnä suuria viisauksia. Itse luin Jalosta jouluyönä ja tykkäsin kyllä kovasti. Näitä "poikakirjoja" on putkahtanut viime vuosina aika paljonkin. Mitä pidät Hannu Väisäsestä tai uusimmasta Nevanlinnasta?
En ole lukenut Nevanlinnaa ollenkaan ja Väisäseltäkin vain "Toiset kengät". Se ei erityisesti säväyttänyt, mutta tyylilaji oli selvästi sama kuin tässä kirjassa.
Nevanlinnan yhdistän nimenä funktioteoriaan, mutta et taida tarkoittaakaan Rolf Nevanlinnaa...
Lähetä kommentti