"Surun ja ilon kaupungin" jälkeen odotin ehkä liikaa. Tässä kirjassa oli selkeämpi juoni ja se jakaantui selvästi pidemmälle jaksolle. Silti tässäkin seurattiin tapahtumia monen henkilön kannalta.
Päähenkilö taisi olla Irene, mutta hänen veljensä Kai, isänsä, äitinsä, miehensä ja muutama muu olivat välillä kerronnan keskiössä.
Kirjan kieli oli selkeää, mutta varsinainen dialogi oli sydäntä lämmitävää, tuli ihan mieleen Suomisen Olli. Olen aina kuvitellyt, että Ollin puhetapa elokuvissa oli vaan tahallisen teennäisen reipasta, mutta ehkä se oli silloin tavallista. "Terve vaan!"
Jotkut kirjan ilmiöt ja tapahtumat ovat osaltaan niin totta edelleenkin: nuorison "kapina" vanhempiaan vastaan, vanhempien paheksunta, esiaviollinen seksi, raskaaksitulon pelko, ensimmäinen känni. Välillä kirjan tyyli on vähän holhoava, jopa opettava: Kain mielestä känni ei ollut niin kivaa ja rikkoo viimeisen pullonsa oma-tekemää "likööriä". Tulee vähän mieleen Waltarin "Jumalaa paossa". Nykykirjallisuudessa ei lähdettäisi noin selkeästi osoittamaan. Oli varmaan vaikeata harjoitella viinanjuontia kieltolain aikana.
Helsinki oli tässä kirjassa tosi erilainen kuin nyt: oli dupletteja keskuskeittiötaloissa ja vaikka mitä. Olisi kyllä hieno lukea lisää ajankuvia 1930-luvusta.
Suosikkihahmoni oli Irenen professori-isä, "farsa", joka vähän anteeksipyytäen oli edes olemassa.
Mika Waltari: Appelsiininsiemen (1931) WSOY
Arvio: *** Huonompi kuin odotin, mutta silti ihan jees
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti