Jenni Linturi: Malmi 1917

Vuosiluvusta pystyy päättelemään mitä tapahtumia kirja käsittelee. Siihen ennalta-arvattavuus sitten jääkin. Kirjan juoni on oivaltava, odottamaton ja käsittelee isoja asioita sen kautta miten ne vaikuttavat pieneen ihmiseen.

Itselleni Malmi on jäänyt aina kaukaiseksi lähiöksi Helsingin laidalla eikä se nykyään välttämättä muuta olekaan. Malmi on kuitenkin juossut pitkään Helsingin rinnalla ja lienee Malminkin historia ihan tutustumisen arvoinen.

Kirjassa on jatkuvasti pieniä oivalluksia, melkein aforismeja. Hassua miten näin nuori kirjailija osaa kirjoittaa näin valmista tekstiä. Linturi vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjailijalta. Pitänee tutustua lähemmin...

Jenni Linturi: Malmi 1917 (2013) Teos
Arvio: **** Metka

Mari Jungstedt: Aamun hämärissä, Hiljaisuuden hinta, Vaarallinen leikki

Elämässä on joskus kausia kun ehtii lukemaan paljon: lomat, jotkut sairaudet. Toisaalta on myös kausia ettei ehdi lukemaan mitään, saatikka kirjoittaa arvosteluja luetuista kirjoista. Nyt on menossa jälkimmäinen kausi. Yritän kuitenkin ylläpitää blogiani edes lukupäiväkirjamaisena yhteenvetona.

Jungstedt on yllättävänkin tasainen dekkaristi. Vaikka luin kolme kirjaa putkeen niin mielenkiinto pysyi yllä koko ajan. Johtunee ehkä Junstedtin monen päähenkilön strategiasta. Toisaalta juonetkin pysyvät yllätyksellisinä koko kirjan ajan.

Mari Jungstedt: Aamun hämärissä (I denna ljuva sommartid 2007) Otava, suom. Sanna Manninen
Mari Jungstedt: Hiljaisuuden hinta (Den dubbla tystnaden 2009) Otava, suom. Taina Rönkkö
Mari Jungstedt: Vaarallinen leikki (Den farliga leken 2010) Otava, suom. Jaana Nikula
Arvio: *** Ihan kelpo kamaa

Anna Jansson: Murhan alkemia

Jansson on selvästi parempi kuin Läckberg, muttei silti mikään huippu. Voi olla, että pitäisi lukea harvemmin näitä ruotsalaisia naisdekkaristejä niin ei kyllästyisi niin helpolla.

Tällä kertaa Jansson oli ujuttanut juttuun liittyvän porukan sekaan yhden poliisinkin. Sellainen tuo yleensä epäuskottavuutta tarinaan, mutta tällä kertaa kävi päinvastoin, koska ko. poliisi pidettiin aidosti erossa tutkinnasta.

Porukkaa tapettiin kuin Midsommerin murhissa: niitä oli paljon ja tietyn myyttisen kaavan noudattelu näkyi poliisille asti.

Anna Jansson: Murhan alkemia (Alkemins eviga eld 2011) Gummerus, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Arvio: ** Tyhjänpäiväinen

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit

Kirja poikkeaa aiemmista theorineista siinä, ettei olla enää Öölannissa eikä menninkäisille löydy enää tarvetta... Sääli sinänsä, sillä Öölanti oli Theorinin suurin vahvuus. Tällä kertaa ollaan Ruotsin länsirannikolla aika erikoisessa päiväkodissa. Se nimittäin sijaitsee jonkinlaisen vankilamielisairaalan pihassa ja on tarkoitettu potilaiden lapsille.

Päiväkoti on tarinan heikko kohta. Mietin lakkaamatta, ettei voi olla hyväksi lapsille viettää aikaa tuollaisessa ympäristössä ja tavata vanhempaansa viikoittain. En jaksa uskoa, että edes Ruotsissa toimittaisiin noin.

Kirja on melkein kauhutarina ja siksi kaukana Theorinin aiemmasta tyylistä. Loppuratkaisun epämääräisyys antaa kuitenkin viitteen totuttuun theorinmaisuuteen. Toivoisin, etä Theorin pysyisi jatkossa Öölannissa ja menninkäisissään eikä yrittäisi sotkea sarjamurhaajia mukaan.

Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit (Sankta Psyko 2011) Tammi, suom. Outi Menna
Arvio: *** Pelottava

Eeva Joenpelto: Sataa suolaista vettä

On kulunut jo neljä vuotta siitä kun luin sarjan edellisen osan. Juonen kannalta kirja oli edellisiä huonompi ja rikkonaisempi. Kotiseuturakkauden ja erityisesti murretutkielman kannalta kirja kuitenkin lunastaa paikkansa. Erityisesti Salmen ja Marin murre on niin polveilevaa länsiuuttamaata, että tulee melkein tippa linssiin. Näyte Salmen puheesta: "Mun on tänäpän vähänäs päästä tullu miäleen se Juliini. Em mää tiärä mitä vaste. Mut kun toi kuuki tommottis mollottaa -. Mun on sitä vanhaa miästä surku." Mäkin sanoisin helposti "tommottis mollottaa"...

!020-luvun loppupuolen Lohja on ollut aika jännittävä paikka lakkoineen ja kommunisteineen. Historiallisiin henkilöihin viitataan usein vain epäsuorasti, mutta kuitenkin tunnistettavasti. Olisi kiinnostavaa tietää kuka Julinin esikuvana on ollut. Hännisessähän lienee piirteitä Eevan isästä, ainakin ammatin suhteen.

Kaiken kaikkiaan kirjasa seurattiin vähän liian montaa juonta vähän turhan rikkonaisesti... En usko että oma sukupolveni saa tästä ikinä muuta koppia kuin tylsänä, historiallisena romaanina.

Eeva Joenpelto: Sataa suolaista vettä (1997) WSOY
Arvio: *** Ihan jees

Camilla Läckberg: Saarnaaja

"Enkelintekijästä" innostuneena tartuin kirjastossa ensimmäiseen Läckbergiin, joka tuli vastaan. Ei olisi pitänyt. Olisi varmasti syytä lukea kirjoja järjestyksessä, mutta luulen että oikeasti hyvät kirjat (ainakin dekkarit) toimii myös epäjärjestyksessä luettuna. Ehkä on vaan niin, että Läckberg on kehittynyt aikaa myöten kirjailijana ja siksi nämä alkupään kirjat ovat huonoja.

Kirjan juoni ei päässyt lähellekään "Enkelintekijän" tasoa. Saarnaajakin, jonka mukaan kirja oli nimetty, jäi aika etäiseksi hahmoksi. Eniten ehkä ärsytti päähenkilö-Erican jääminen taustalle, vaikka hän onkin aika ongelmallinen hahmo uskottavuutensa suhteen. Erican olotila oli kuitenkin sellainen, että minun oli juuri nyt helppo samaistua häneen.

Camilla Läckberg: Saarnaaja (Predikanten 2004) Schildts, suom. Outi Menna
Arvio: ** Aika huono

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Lainasin kirjastosta tämän kun se näytti mielenkiintoselta. Kun aloitin lukemaan niin tajusin, että hahmot tuntuivat jotenkin epämääräisen tutuilta ja ärsyttäviltä. Syykin ärsyttävyyteen selvisi juuri. Olen lukenut Läckbergin "Pahanilmanlinnun" reilu vuosi sitten ja arvostellut sen yhdellä tähdellä. Samalla vielä olen uhonnut, ettei enää koskaan Läckbergia... On kuitenkin ihan hyvä, etten pysy näissä "ei koskaan enää" -päätöksissä.

Juonta rakenneltiin aluksi aika monella rintamalla ja hahmoja oli yli kymmenen. Pikkuhiljaa tarinat kietoutuivat yhteen ja tarinaa oli helppo seurata.

Juoni käsitteli tapahtumia nykyajassa ja 1970-luvun alusta. Kirjailija toteaa lopputekstissä, että on sijoittanut tarinan aikaan, jolloin murhakin vanhenee rikoksena. Minusta se oli vähän turhan helppo ratkaisu, koska se päästi tekijät kuin koira veräjästä. Ihan kuin kirjailija olisi yrittänyt päästä helpolla.

Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvä ja saattaa olla, etä luen joskus vielä muitakin Läckbergejä.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Änglemakerskan 2011) Gummerus, suom. Outi Menna
Arvio: **** Hienosti rakenneltu juoni

Håkan Nesser: Herra Roosin tarina

Kirjan alkuasetelma on herkullinen ja sivuja menee yli 200 ennenkuin poliisia tarvitaan sotkeentumaan asiaan. Herra Roos on turhautunut elämäänsä, voittaa veikkauksessa, irtisanoutuu töistä, ei kerro asiasta kenellekään, ostaa piilopirtin ja vetäytyy sinne joka päivä kun perhe luulee hänen menevän töihin. Kaunis ajatus. Idyllin säryttyä alkaa päämäärätön ajo Euroopan halki samalla kun poliisi vielä pohtii mistä on kyse.

Kirjassa kohtaavat keskiluokkainen kansankoti-idylli (herra Roos vaimoineen, Barbarotti perheineen), serbi-alamaailma (Steffo) ja kaikenmaailman huijarit (Elvaforsin pitäjät ja "valokuvaaja"). Kaiken seassa kelluu 21-vuotias puolalaistaustainen tyttö, joka ei oikein vielä ole löytänyt paikkaansa tässä kuviossa.

Kirjan takakannessa käytetetään termiä "rikoskonstaapeli" Barbarottista. Suomen ja Ruotsin virkanimikkeet luultavasti poikkeavat toisistaan, mutta olisi hauska tietää mitä "kriminalinspektör" Suomessa tarkoittaisi: "rikosetsivä", "rikoskomisario"... Tuskin kuitenkaan "rikoskonstaapeli"!

Håkan Nesser: Herra Roosin tarina (Berättelsen om Herr Roos 2008) Tammi, suom. Päivi Kivelä
Arvio: **** Parempi kuin Nesserit yleensä

Cilla & Rolf Börlind: Nousuvesi

Kirja oli hyvä, mutta jotta voin arvostella sen loppuratkaisua myöten, niin minun on pakko paljastaa osa loppuratkaisua. Jos siis aiot lukea kirjan ilman tietoa juonesta, niin lue kirja äläkä tätä tekstiä pidemmälle. Jos et välitä spoilereista niin anna mennä loppuun saakka. Kirja kannattaa lukea joka tapauksessa.

Alkukuvio oli aika epätodennäköinen: poliisi-opiskelija alkaa ratkoa vanhaa rikosta. Ei todellisuudessa näin käyne. Hän sai kuitenkin apua nykyiseltä ja entiseltä poliisilta. Kirjan juoni kulki hienosti paljastaen asioita pala palalta.

Muutama asia oli kuitenkin hiukan liian epätodennäköistä:
-ei entistä poliisia, joka on nykyään lähes spurgu, voi ottaa mukaan kuulustelemaan epäiltyjä, ei edes Ruotsissa
-ei asiaa tutkiva opiskelija voi olla murhattujen vanhempien lapsi.
Muuten juoni oli hyvä ja hyvin rakenneltu.

Cilla & Rolf Börlind: Nousuvesi (Springfloden 2012) Schildts & Söderströms, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Arvio: **** Hyvä

Donna Leon: Pedon palkka

Donna Leon kuuluu samaan sarjaan kuin vaikka Leena Lehtolainen: "Jätä hyllyyn ja lue sen sijaan jotain parempaa".

Leon käsittelee aina vaan samoja teemoja: ympäristörikoksia, korruptiota ja muita peri-italialaisia ilmiöitä henkirikoksen kuljettaessa juonta eteenpäin. Tylsää...

Monet kirjat ovat saaneet minut matkustamaan kirjojen tapahtumapaikoille. Leon ylläpitää sellaista kuvaa Venetsiasta ja ylipäätään Italiasta, että suorastaan välttelen sitä valitessani tulevia matkakohteita.

Donna Leon: Pedon palkka (Beastly things 2012) Otava, suom. Kristiina Rikman
Arvio: ** Aika samanlainen kuin aina

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu

Ensimmäinen hieno asia jonka huomasin oli, että komisario Erlendur oli jätetty pois. Hänet kyllä mainittiin lyhyesti kirjan viimeisessä lauseessa. Jatkossa näkisin mieluummin juuri näitä Marion Briem -kirjoja, joissa Erlendur olisi apuhahmona eikä toisinpäin. Hassu juttu oli, että tehdessäni taustaselvitystä blogitekstiäni varten, törmäsin parillakin sivulle feminiiniseen Marion Briemiin. Ilmeisesti jotkut lukijat ovat saaneet virheellisen kuvan Marionin sukupuolesta.

Kirjan juoni nivoi jälleen kerran yhteen dekkarin ainekset Islannin lähihistoriaan, joka on aina vaan yhtä kiinnostava. Shakkiottelu on vaan pieni nyanssi kylmän sodan maailmassa.

Välillä on vaikea seurata Marionin ajatuksenjuoksua siitä mikä vie häntä oikeaan suuntaan jutun kannalta. Esimerkiksi tulkinta elokuvateatterin tapahtumista etenee mielestäni vähän turhan suoraan kohti oikeaa ratkaisua kun asiaa arvioi esitettyjen faktojen valossa.

Arnaldur Indriðason: Mestaruusottelu (Einvígið 2011) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Parempi kuin yleensä

Anna Jansson: Haudan takaa

Jansson osaa kyllä juonen rakentelun taidon. Tarinaa viedään eteenpäin hienotunteisesti, eikä mitään oikein edes tapahdu kunnes yhtäkkiä huomaa, että ollaan jännittävän tarinan ytimessä. Esimerkiksi ero Grishamiin on merkittävä. Grishamhan paukuttaa alusta asti täysille, ainakin siis yrittää.

Hiukan alkaa Janssonkin kyllästyttää kun aina ollaan Visbyssä ja keskiaikaviikotkin on aika usein. Toisaalta kiinnostus Gotlannin historiaan ja erityisesti naisen asemaan herää kun lukee näitä.

Päähenkilö Maria Wernin yksityiselämä alkaa saada ehkä hiukan turhan suuren roolin tarinassa, mutta onneksi varsinainen poliisitutkinta on vielä vienyt voiton.

Anna Jansson: Haudan takaa (När skönheten kom till Bro 2012) Gummerus, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Arvio: *** Aika jännä

John Grisham: Puhallus

Muuton seurauksena liityin uuden kirjaston asiakkaaksi, lainasin 2 kirjaa viikon pikalainoina ja unohdin palauttaa ne. Hyvä minä! Olen aina ollut ylpeä kirjaston sääntöjen noudattamisesta ja vasta aivan viime vuosina on alkanut tulla myöhästymissakkoja. Ja nyt tein tällaisen ensivaikutelman...

Valitsin tämän aika randomilla ja olisi varmaan kannattanut jättää hyllyyn.

Juoni vaikutti ensin kekseliäältä, mutta puolen välin jälkeen juoni oli kuin Grishamin "Partnerisssa". Muutenkin Grisham toistaa usein samoja tuttuja, mutta monimutkaisia juonikuvioitaan ja tässä mennään taas aika samoilla linjoilla.

John Grisham: Puhallus (The racketeer 2012) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: ** Samaa vanhaa

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Uskonto on aina vaikeaa kirjailijalla ja lukijankin on vaikea ymmärtää kirjaa jos sattuu kuulumaan vaikka eri uskontokuntaan kuin kirjan tapahtumat. Olen aina liittänyt mielessäni vanhoillislestadiolaisuuteen hämmennyksen. Rauhala avaa hienosti noita kysymyksiä, joita en ole edes ymmärtänyt esittää.

Kirjassa seurataan yhden perheen elämää monella rintamalla: äidin minä-kertomusta, isän anonyymiblogia ja lapsen nukkeleikkejä. Erityisesti lapsen maailmankuva valottaa vanhoillislestadiolaisuuden eroa normi-luterilaisiin.

Pääasia kirjassa lienee kuitenkin lasten saantiin uupuneen neljän lapsen äidin elämä ja väsymys. Omassa maailmassani, jossa mennään naimisiin yli kolmikymppisenä ja hankitaan maksimissaan kaksi lasta, on vaikeaa edes nähdä alle kolmikymppistä neljän lapsen äitiä, joka odottaa kaksosia.

Kirjan luettuani osaan arvostaa paremmin omaa vapauttani päättää omista asioistani ja osallistua yhteiskuntaan muunakin kuin lapsentekokoneena. Toisaalta voisi myös pohtia niitä hyviä puolia, joita uskonnosta seuraa.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013) Gummerus
Arvio: **** Hieno kirja vaikeasta aiheesta

Leena Lehtolainen: Rautakolmio

Taas luin Lehtolaista vaikka lähes jokainen kirja on huono. Varsinkin Ilveskero- ja Kallio-sarjat ovat huonoja kun päähenkilön hahmo on jo surkea.

Maria Kallio ei ole hyvä päähenkilö: ei voi olla samalla noin epästabiili ja silti uskottava poliisi. Ei vaan voi... Sitä paitsi kukaan ei Kallion elämäntavoilla harrastaisi juoksua.

Lehtolaisella on hyviäkin kirjoja, mutta lähinnä uran alkupäästä. Ehkä tekstit olivat silloin "tuoreempia" ja nyt Lehtolainen on jotenkin leipääntynyt.

Leena Lehtolainen: Rautakolmio (2013) Tammi
Arvio: ** Aika mitäänsanomaton

Jorma Ollila & Harri Saukkomaa: Mahdoton menestys - Kasvun paikkana Nokia

Luen aika vähän muuta kuin fiktiota ja yleensä vältän elämänkertoja, elleivät ne sitten kerro todella kiinnostavista henkilöistä. Ollilan kirjaa kuitenkin hehkutettiin niin paljon, että päätin tarttua siihen.

Kirja on kirjoitettu hyvin ja pitää mielenkiinnon yllä koko ajan. Varsinainen Ollilan tarina etenee koronologisesti, mutta tiettyjä teemoja käydään läpi pitempinä kokonaisuuksia, jolloin väkisinkin poiketaan kronologiasta. Olen aika yllättänyt, että näin tylsästä miehestä saa aikaan näin kiinnostavan kirjan!

Ollila ei itse muutu sen kiinnostavammaksi kuin ennenkään tämän kirjan perusteella. En ole juurikaan lukenut johtamisoppaita, mutta monet Ollilan ajatukset johtamisesta ovat erittäin hyviä, erityisesti hänen suhteensa johdon konsultteihin on oikeinkin järkevä.

Ollilan ongelma on kuitenkin Nokian roolin korostaminen ja usko siihen, että kaikki johtuu Nokiasta. Otetaan esimerkiksi vaikka suomalainen peliteollisuus. Voihan olla, etä Rovio ja Supercell olisivat syntyneet myös ilman Nokian N-gagea. Toinen ärsyttävä asia on Nokian insinööriosaamisen tarpeeton korostaminen. Tottakai se oli korkealla tasolla ja tottakai nimenomaan insinöörit kehittivät puhelimet. Applen merkittävimmät onnistumiset iPhonessa liittyivät kuitenkin johonkin ihan muuhun. Muistelen esim. 1990-luvun puoltaväliä kun Nokian puhelimen sai äänettömälle painamalla peräkkäin Menu-3-2-1 (4 näpäytystä). iPhonen kyljessä oli reilu 10 vuotta myöhemmin liukukytkin, josta sama asia tapahtui yhdellä painalluksella ja vieläpä niin, että jälkeenpäin napin asennosta näki, oliko puhelin äänettömällä. Tämä "vallankumouksellinen" oivallus olisi varmasti onnistunut myös Nokian 2110-puhelimessa, mutta insinöörit halusivat, että kaikki pitää tehdä hierarkisten valikoiden kautta ...

Voi olla etten ymmärrä paljon mitään kännykkäbisneksestä, mutta Ollila korostaa monessa kohtaa kirjaa, että pitää tehdä erilaisia puhelimia erilaisille markkinoille. Sehän johti lopulta koomiseen tilanteeseen, jossa Nokia julkaisi viitisenkymmentä puhelinmallia vuosittain. Samaan aikaan Applella oli vain muutama ja niidenkin erot olivat lähinnä värissä ja muistin koossa.

Jorma Ollila & Harri Saukkomaa: Mahdoton menestys - Kasvun paikkana Nokia (2013) Otava
Arvio: **** Hyvä kirja elämänkerraksi

Matti Rönkä: Levantin kyy

Viktor Kärpän toimet alkaa olla jo vähän sillä rajalla, että onko hänestä ylipäätään dekkarin päähenkilöksi. Tietenkin pientä laittomuutta saattaa esiintyä, mutta vain kahdesta syystä: jos on ihan pakko tai jos lain noudattaminen kyseisessä kohdassa olisi ihan typerää. Tähän voisi todeta, että suomalaisen moraalin mukaan lain noudattaminen olisi näissäkin tapauksissa järkevää, mutta venäläisen mittapuulla ihan turhaa.

Tarina on samanlainen kuin muissakin Kärppä-kirjoissa. Tarinoiden samankaltaisuus alkaa pikkuhiljaa ärsyttää. Loppuratkaisusta voisi päätellä, että lisää näitä ei tule tai ainakin tyyli tulee muuttumaan radikaalisti.

Matti Rönkä: Levantin kyy (2013) Gummerus
Arvio: *** Vähän turha

Jari Tervo: Esikoinen

Tämän kirjan lukemiseen oli ladattu paljon odotuksia. Kirjaa oli kehuttu paljon ja Tervon kirjat yleensä on ihan hyviä. Poikkeuksellisesti kirja oli luettunakin hyvä!

Kirjan varsinainen juoni oli päähenkilön minä-muotoinen teinikertomus. Sen rinnalla kulki kolme muuta juonta, joista yksi kertoi päähenkilön äidin suhteesta paikalliseen lääkäriin. Tämä tarina oli kirjoitettu reseptien takapuolilla, joista "esikoinen" niitä salaa luki. Kolmas tarina oli Esmen, päähenkilön vanhan sukulaisnaisen kertomus menneisyydestään ja elämänsä rakkaudesta. Neljäs tarina oli fiktiivinen kertomus Aune-tädin mukatapahtuneesta elämästä. Kaiken rinnalla kulki vielä maailmanpolitiikka.

Nuo kaksi ensimmäistä tarinaakin olisivat riittäneet ihan hyvän kirjan rungoksi. Esmen ja Aunen yhteenkietoutuneet juonet tuntuivat välillä vähän ylimääräiseltä, mutta loppujen lopuksi jälkimmäisetkin tarinat kuuluivat kertomukseen.

Jari Tervo: Esikoinen (2013) WSOY
Arvio: **** Ihan mahtava!

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Ei pitäisi lukea kirjojen takakansien tekstejä, ne painottavat juonta väärällä tavalla ja luovat vääriä odotuksia. Taas luin ja taas petyin. Takatekstin mukaan kirjan päähenkilöt Abdullah ja Pari ovat toistensa elämän tärkeimmät henkilöt kunnes heidät erotetaan. Tämä on osaltaan totta, mutta Pari on vasta muutaman vuoden ikäinen kun heidät erotetaan. Ei sen ikäinen kovin pitkää aikaa sure tai edes muista veljeään. Takakannen teksti olisi ollut sopivavampi tilanteeseen, jossa Pari olisi ollut vaikka 10-vuotias.

Toinen ongelma on Otavan markkinointi, kirjan kannessa mainostettiin "romaanin Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa tekijältä". Jos joku on lukenut jo nuo kaksi kirjaa ja tunnistaa ne, niin kyllä kirjailijan nimikin on silloin jo jäänyt mieleen eikä noin "halpaa" markkinointikeinoa tarvitse käyttää.

Juoni itsessään oli aluksi yllätyksellinen, mutta muuttui loppua kohden ennalta-arvattavammaksi. Kirja jää selvästi kahden edellisen varjoon.

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat (And the mountains echoed 2013) Otava, suom. Katariina Kaila
Arvio: *** Pettymys

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus

On tietenkin väärin arvostella kirjaa niiden odotusten perusteella, jotka TV-sarja aiheutti. No tilanne on kuitenkin se, että TV-sarja on jo katsottu kun kirjoja vastata käännetään. TV-sarja oli koskettava, mutta samalla myös hiukan sekava. Kirja antoi vastauksia moniin epäselväksi jääneisiin tilanteisiin TV-sarjassa. Saman asian olisi voinut ajaa se, että olisi katsonut TV-sarjan kokonaan uudelleen.

Hesarin kuukausiliitteessä oli vähän aikaa sitten juttu AIDS:n ja HIV:n tulosta Suomeen. Gardell käsittelee samaa asiaa Ruotsin näkökulmasta. "Homorutto" kuulostaa hurjalta, mutta tilanteessa, jossa kukaan ei tiennyt mikä tauti on ja toisaalla se levisi nimenomaan tässä yhdessä yhteisössä, lienee nimityskin perusteltu.

Kirjan varsinainen tarina on Benjaminin ja Rasmuksen rakkaustarina, joka päättyy aikanaan Rasmuksen kuolemaan. Benjamin on jehovan todistaja, jonka syntilistalla joulun vietto on suunnilleen yhtä iso synti kuin homoseksuaalisuus. Luterilaisen nykymittapuun mukaanhan kumpikaan ei ole kovin iso synti.

Odotin koko kirjan ajan, että päästään niihin Benjaminin ja Rasmuksen onnellisen arkielämän hetkiin, joita TV-sarjassa oli. Ei päästy. Kirja loppuu heidän tapaamiseensa ja nuo onnelliset hetket keskittynevät sarjan toiseen osaan. Kolmannen osan nimi on "Kuolema" ja sisältökin on siten helppo arvata.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus (Torka aldrig tårar utan hanskar - 1. Kärleken 2012) Johnny Kniga, suom. Otto Lappalainen
Arvio: *** Ei tapahtunut oikein mitään