Tällä kertaa Harry sai jäädä Osloon ihan lyhyttä Ruotsin keikkaa lukuunottamatta ja se lisää heti kirjan uskottavuutta: ollaan lähempänä lukijan omaa kokemuspiiriä.
Kirjassa käsiteltiin norjalaisten veteraanien traumaattisia sotakokemuksia. Kaiken pohjana oli ajatus siitä, että saksalaisten rinnalla taistelleet olivat maanpettureita. Toinen mahdollinen näkökanta oli jätetty kokonaan huomiotta. Nimittäin se että niillä jotka halusivat taistella Suomen puolesta, ei ollut muuta vaihtoehtoa miehitetyssä Norjassa kuin liittyä saksalaisjoukkoihin. Kirjassa olleet veteraanit olivat esim. Laatokalla ja siellä he taistelivat hollantilaisten ja australialaisten rinnalla. Suomea tai suomalaisia ei taidettu kuitenkaan mainita yhtään kertaa koko kirjassa. Se tuntuu aika kummalliselta. Aiempaan "Torakat" arvosteluuni viitaten ihmettelen, mitähän Nesbølla oikein on Suomea vastaan.
Tästä kirjasta löytyi se pakollinen rakkaustarinakin, mutta sen olisi voinut jättää pois. Epäuskottavaa oli myös työkaveri Ellenin kuolema ja Ellenin tärkeyden korostaminen. Ellen olisi pitänyt esitellä jo aiemmissa kirjoissa, jotta lukijakin olisi voinut kiintyä ja järkyttyä Ellenin kuolemasta. Nyt Harryn suru tuntui koko ajan liioitellulta.
Jo Nesbø: Punarinta (Rødstrupe 2000) Johnny Kniga, suom. Outi Menna
Arvio: **** Selvästi parempi kuin aiemmat
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti