Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirja

Kiinnostuin tästä kirjasta kun "Downton Abbeyn" Edith kiusasi isoäitiään kertomalla lukevansa tätä kirjaa. Pasilan kirjavarastoon voi aina luottaa ja sieltä löytyikin vuonna 1945 painettu, repaleinen suomennos. Oli hyvin harmillista että muutama innokas muistiinmerkitsijä oli alleviivannut ja uudelleenkirjoittanut jotain joka sivulle.

Tarina kertoo hyvin vanhoillisesta siirtokunnasta Uudessa Englannissa 1640-luvulla. Päähenkilö on nainen, joka saa aviottoman lapsen, kieltäytyy kertomasta lapsen isää ja joutuu käyttämään punaista A-kirjainta rinnassaan merkkinä aviorikoksesta (A=adultery).

Kirjan kirjoittamisesta on kulunut hiukan yli 160 vuotta ja kirja kertoo ajasta, joka sijoittuu pari sataa vuotta taaksepäin kirjoittamishetkestä. Vanhoista asioista on siis kyse.

Kirja käsittelee ennakkoluuloja, uskonnon kielteisiä vaikutuksia ja ihmisen kykyä asettua edellisten yläpuolelle. Wikipedian mukaan kirja kuvaa myös syntiä, mutta nykyajan ihmisen on vaikea nähdä sitä muualla kuin suvaitsemattomuudessa. Kirjan loppu ei ole niin kamala kuin välillä pelkäsin ja sitä voisi kuvata jopa onnelliseksi.

Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirja (Scarlet letter 1850) WSOY, suomentaja ei tiedossa
Arvio: *** Aika vaikuttava

Blaine Harden: Leiri 14 - pako Pohjois-Koreasta

Jatkan Pohjois-Korea -teemalla. Siinä missä Demickin "Suljettu maa" kertoi nälänhädästä ja systeemin rapautumisesta monen pakolaisen kertomuksen perusteella, Harden kertoo yhden tarinan. Hänkään ei purematta niele tarinaa vaan pyrkii tarkistamaan yksityiskohtia muista lähteistä.

Päähenkilö Shin syntyy poliittisella leirillä vanhemmille, jotka "saavat" perustaa perheen palkinnoksi ansioistaan. Toisiaan he eivät tietenkään saaneet valita puolisoikseen. Shin ei opi oikein muuta kuin selviämään hengissä. Leirillä syntyneelle ei synny edes tarvetta päästä pois, koska ei tiedä että asiat voisi olla paremmin. Shin kohtaa kuitenkin kahteen otteeseen ulkopuolelta tulleen ja päättää karata.

Harden tuo esille paljon positiivisemmalla tavalla toiveet järjestelmän murtumisesta kuin Demick. Onhan kirjojen julkaisullakin väliä vuosi ja toisaalta Demick kirjoittaa pidemmästä aikajänteestä kuin Harden.

Blaine Harden: Leiri 14 - pako Pohjois-Koreasta (Escape from camp 14 2012) Gummerus, suom. Ruth Jacobson
Arvio: **** Järkyttävä

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valket yöt

Juoni oli hyvin tavallinen suomalainen rikosromaani puoleen väliin asti. Ihmettelinkin miksi loppuratkaisu näyttää jo häämöttävän vaikka satoja sivuja on vielä jäljellä. Juoni oli kuitenkin niin pirullinen, että se mikä oli näyttänyt ihan tavalliselta dekkarilta muuttui puolessa välissä psykologiseksi trilleriksi.

Poliisien henkilökuvat jäivät ohueksi. Varsinkin Sonja Friberg oli kuvattu hyvin miehisestä näkökulmasta. Ehkä mieskirjailijoiden kanattaisi jättää naishahmot epäselvemmiksi, jos ei kyvyt riitä uskottavaan kuvaukseen...

Sebastian Lindell: Kun pimeys peittää valket yöt (2012) Myllylahti
Arvio: **** Todella yllättävä

Lars Kepler: Tulitodistaja

Tiedän, ettei minun kertakaikkiaan pidä lukea näitä Keplereitä. Tämä kirja palaa selvästi "Hypnotisoijan" petaamalle teille. Juoni on ihan kipeä ja hyvikset muuttuu pahiksiksi ja pahikset hyviksiksi. Paljon pahempaa kuin varsinainen juoni, on kertomus Joona Linnan perheen kohtalosta. Toivon todella, että Kepler voisi jättää Jurek Walterin selliinsä, mutta arvaan että seuraavassa kirjassa Jurekin rooli kasvaa: joko niin että hänet vapautetaan tai jollain hanniballester-tyyppisellä virityksellä.

Harvoin kirja pystyy virittämään niin kauhistuttavan tunnelman kuin tämä. Jostain perverssistä syystä luen näitä Keplereitä kaikesta pelosta huolimatta!

Lars Kepler: Tulitodistaja (Eldvittnet 2011) Tammi, suom. Elina Uotila
Arvio: **** Kauhistuttava

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tässä kirjassa päähenkilö on paljon omatoimisempi ja reippaampi kuin edellisen kirjan päähenkilö vaikka kyse onkin samasta hahmosta. Kyrön tarkkanäköisyys on hienoa. Kyrön sukupolvihan on juuri niitä (meitä), jotka ostavat kaupasta bataattia ja dissaavat perunaa, minkä kerkiää. Periaatteessahan aika moni 80+-vuotias voisi kirjoittaa juuri näitä juttuja, mutta he eivät pysty arvostelemaan nykymenoa näin nykymenon mukaisella kielellä.

Meille kelle tahansa tekisi hyvää lukea vanhoja reseptikirjoja ja tehdä jokainen ruoka siitä järjestyksessä. Näin tutustuttaisiin vanhoihin, perinteisiin asioihin ja niitsä voisi valita parhaat reseptit jokapäiväiseen käyttöön.

Täytynee kokeilla!

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (2012) WSOY
Arvio: **** Hulvaton

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen

Kirjan alussa luotiin kuvaa tarinasta, jossa menneisyys herättää ikäviä muistoja, joita pitäisi käsitellä: ylipaino, kiusaaminen, psykopaatti-isä. Juonen edetessä käy ilmi, että kyse onkin jostain muusta.

Kirjan alkuosa loi tunnelman, joka hämmensi ja lopulta myös aiheutti kauhua. Kauhu perustui pitkälti siihen, ettei lukija ymmärtänyt millä reunaehdoilla tarina kulkee.

Pohdin kirjaa lukiessa onko kirja omaelämänkerraliinen, koska se tuntui siltä. Siihen en ole oikein löytänyt pitävää vastausta.

Virpi Hämeen-Anttila: Tapetinvärinen (2012) Otava
Arvio: *** Pelottava

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Tätä voisi verrata Kingin Hohtoon, eikä Waters jäisi yhtään toiseksi. Juoni on näennäisesti helppo kuvaus Englannin yläluokan rappiosta ja epäonnisesta rakkaustarinasta. Kuvaus on yksityiskohtaista, jopa niin että välillä on vaikeaa ymmärtää mihin se on meitä viemässä. Kirjailija huomioi päähenkilö tohtori Faradayn puolesta hyvin asioita ympäristössä.

Juoni on kuitenkin kauhistuttava, joka alkaa palvelustytön väitteestä, että talossa on jotain vialla ja päättyy kaikkien muiden asukkaiden kuolemaan tai sekoamiseen. Paranormaaleille asioille ei varsinaisesti anneta selitystä. Kirjan lopussa tohtori Faraday kuljeskelee talossa aivan kuin olisi jäänyt siihen jotenkin koukkuun.

En suosittele herkille lukijoille yksin luettavaksi!

Sarah Waters: Vieras kartanossa (The little stranger 2009) Tammi, suom. Helena Bützow
Arvio: **** Niin jännä!

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä

En muista miksi olin tämänkin varannut, mutta kun sain tämän käsiini, niin en olisi millään malttanut lopettaa.

Aluksi luin tätä kuin mitä tahansa romaania, mutta jo kirjan alkupuolella minulle alkoi tulla vahvasti sellainen olo, että olisiko sittenkin taustalla joitain oikeita tapahtumia. Puolen välin jälkeen alkoi kirjan toinen osa, jonka alussa tehtiin selväksi, että oli 30.9.1930. Siinä kohtaa omassa elämässäni tapahtui jotain, minkä vuoksi jouduin lopettamaan lukemisen. Heti kun pystyin niin päätin tarkistaa Wikipediasta mitä tapahtui tuona syyskuun lopun päivänä. Jo ensimmäinen hakutulos kertoi, että Onni Happonen kuoli silloin. Eli spoilasin itseltäni koko kirjan lopun samalla tavalla kun spoilasin sen nyt teiltä!

Kirja oli hienosti kirjoitettu, ehkä punaisten silmälasien läpi, mutta hyvin kuitenkin. Toivottavasti Jaakonaho kirjoittaa jatkossakin kirjoja. Tyylillisesti kuljetaan lähellä Sirpa Kähköstä ja aihetta käsitellään anttituurimaisesti.

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä (2012) Otava
Arvio: **** Hieno

Harri Nykänen: Raid - Susiraja

Marraskuussa taisin mainita, että Nykänen kirjoittaa turhaan Kafka-sarjaa, koska Raid on niin hyvä. No Raid on hyvä, mutta kirjat on liian lyhyitä. Nämä menee kertapuraisulla ja juonikaan ei ole kovin monisäikeinen.

Kaikki tutut hahmot oli taas kasassa Sundmania myöten ja juonikin oli suunnilleen niin kuin ennen: Sundman pulassa, Raid pelastaa, Jansson saa oikeat rosvot kiinni Raidin avulla, jossain välissä Raid on tappanut/vahingoittanut oikeita rosvoja ja lopussa Raid ratsastaa auringonlaskuun.

Toivoisin, että Nykänen keksisi jotain uutta, Raid on hieno hahmo, mutta kirjat ei enää toimi. Toisaalta palan halusta lukea kirjan, joka kertoisi Raidin elämänkerran. Lienee turha toivo!

Harri Nykänen: Raid - Susiraja (2012) Crime Time
Arvio: *** Lyhyt

Antti Tuuri: Rauta-antura

Olen tainnut ihan epähuomiossa jättää pari viimeisintä Tuuria lukematta, mutta yritän paikata. Näitähän on helppo lukea, koska paksuudestaan huolimatta tekstiä on vähän ja se on lyhyinä, yksinkertaisina, selittävinä lauseina. "Miehet huusivat junaa pysähtymään. Se ei kuitenkaan huutamalla pysähtynyt,.." Joku muu olisi kirjoittanut "Miehet yrittivät pysäyttää junaa huutamalla, mutta turhaan."

Kirjassa matkataan nuoren sotilaan mukana Lapin sotaan, vaikkei rintamalle koskaan oikeastaan päästäkään. Kirja valottaa sellaisia sodan tilanteita ja sattumuksia, joita on vaikea kuvitella, mutta saattaa olla tapahtunut, tai sitten ei.

Tuurin kirjoitustapa on niin hauska, että välilä vakavatkin asiat naurattivat!

Antti Tuuri: Rauta-antura (2012) Otava
Arvio: **** Hyvä

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet

Tämä on nyt se kirja jossa "Erlendur vain vaeltelee jäätiköllä ja etsiskelee itseään" kuten totesin aiemmin. Erlendur on etsitynyt vanhaan kotitaloonsa löytääkseen kauan sitten kadonneen pikkuveljensä.

Varsinainen mysteeri on Matthildur, joka on kadonnut jo vuosikymmeniä ennen Erlendurin veljeä. Samalla tapaa kuin "Ilman johtolankaa"-sarjassa tässäkin edetään vihjeestä seuraavaan henkilöön ja lopuksi palataan syylliseen.

Arnaldur on hieno kertoja, joka omalla hämärällä tavallaan raottaa meille mantereella asuville islantilaista mielenlaatua. Esimerkiksi kuivakalan hakkaaminen vasaralla on varmasti tarpeen, mutta ehkä hiukan vaikeasti hahmoteltavissa suomalaiselle, joka hankkii kalansa kaupan tiskistä.

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet (Furðustrandir 2010) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Hyvä tarina

Barbara Demick: Suljettu maa

Kirjailija on amerikkalainen toimittaja, joka on käynyt Pohjois-Koreassa ja haastatellut loikkareita Etelä-Koreassa. Erityisesti kirjailijan amerikkalaisuus asettaa tekstit omaan lokeroonsa, mutta kiinnostuin aiheesta ja ajattelin tutustua aiheeseen muistakin lähteistä.

Pohjois-Korea on meillä aika paljon uutisissa, mutta esimerkiksi nälänhädän syvyys on jäänyt meillä huomaamatta. Toisaalta on merkillistä että loikkaaminen ei ole ollenkaan mahdotonta, mutta silti suurin osa ei edes harkitse sitä.

Barbara Demick: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa (Nothing to envy - ordinary lives in North Korea 2011) Atena
Arvio: **** Hyvin kiinnostava

Camilla Läckberg: Pahanilmalintu

Kirjan kannessa lukee "Agatha Christien perillinen Camilla Läckberg on tuonut perinteisen murhamysteerin nykyaikaan". Lause on silkkaa myynninedistämispuhetta ilman totuuden häivääkään.

Läckberg rakentaa juonta huonosti ja ennalta-arvattavasti. Henkilöt ovat täysin tyyppinsä mukaisia, jotka on kaikki nähty jo aiemminkin. En näe mitään syytä lukea tätä tai tämän kirjailijan muitakaan teoksia.

Camilla Läckberg: Pahanilmalintu (Olycksfågeln 2006) Schildts
Arvio: * Aika huono

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tarinat ovat hyviä ja loppuunasti mietittyjä. Päähenkilö on erittäin tarkkanäköinen ympäristön huomioitsija. Olin pelottavan monta kertaa täysin samaa mieltä mielensäpahoittajan kanssa.

Termi "pahoittaa mielensä" saa tässä paljon syvemmän merkityksen kuin sillä oli aiemmin mielessäni. "Kyllä minä niin mieleni pahoitin, että sen mielen pahoitin vaikken mitään tehnyt" mielensäpahoittaja toteaa loukattuaan miniäänsä sanomalla lapsenlapselleen että kai nakki on enemmän eläin kuin miniän tarjoama kalkkuna.

Erityisesti tarina "Likhtistä" kosketti minua, vaikken jahtimakkarasta välitäkään. Mihin me "likhtiä" tarvitaan, miksei merkintä voi olla "kevyt" ja miksei se lue paketissa tarpeeksi isolla?

Hassu yksityiskohta oli Raivo Ruusna, jonka Kyrö mainitsee jossain välissä. Tätä ennen lukemassani kirjassa "Skoudena Stadissa" Sillanpääkin mainitsee saman roiston. Piti oikein googlata ko. herraa kun se tuli kaksi kertaa vastaan näin lyhyen ajan sisällä.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (2010) WSOY
Arvio: **** Vaan niin hauska

Seppo Sillanpää: Skoudena Stadissa

En olisi välttämättä tullut ikinä lukeneeksi tätä kirjaa, mutta se vähän niinkuin käveli vastaan ja päätin lukea sen. Kirja on omaelämänkerta helsinkiläisestä poliisista. Kirjailija ei ole hyvä kirjoittamaan, mutta hän tuntee aiheensa hyvin ja on hyvä ja johdonmukainen kertoja.

Tämä on hyvää rinnakkaislukemistoa Nykäs- ja Sipilä-faneille: katsotaan Helsinkiä Janssonin ja Takamäen silmin, erona on vaan se että tämä on totta. Sillanpää maalaa itsestään vähän sellaisen komisario Jansson-maisen kuvan, vähän kapinallinen, sarkastinen ja sopeutuvainenkin loppujen lopuksi.

Minua yllätti eniten tapa jolla rikokset tutkitaan: valitaan sellaiset rikokset/tekijät, joista saadaan todisteet varmasti kasaan. Tutkimatta saattaa jäädä isojakin juttuja, jos samat syylliset saadaan jostain muusta varmasti poseen. Toinen yllättävä asia on rikollisten tyhmyys. Olen sen kyllä kuullut aiemminkin, mutta ilmeisesti suuri osuus rikosten selvittämisestä perustuu rikollisten omaan hölmöyteen.

Sillanpää ei epäröi haukkua esimiehet, lainsäätäjät ja kaikki jotka haukut ansaitsee.

Seppo Sillanpää: Skoudena Stadissa (2012) Crime time
Arvio: **** Suosittelen dekkarifaneille

Johanna Tuomola: Tummissa vesissä, Sieppaus, Petoksen anatomia

Luin Tuomolan kolme ekaa Nurkka-dekkaria ihan putkeen. Luin elokuussa Rönkää samalla tavoin. Rönkä alkoi puuduttaa, mutta Tuomola ei. Kertonee siis jotain Tuomolan ansioista.

Tapa, jolla esim. Lehtolainen ja Sipilä kertaa samoja asioita kirjoista toiseen niin Tuomola ei tee niin. Ero on suunnilleen sama kuin katsoisi "Kauniita ja rohkeita" tai "Sydämen asialla"-sarjaa.

Kerronta soljuu kivasti eteenpäin, välillä tehdään vääriä valintoja niin kuin ihmiset tekee ja lopussa on sellanen suurempi jännityspiikki. Poliisit on ihmisiä, joilla on ihan oikeita ongelmia.

Jos jotain negatiivistä pitää etsiä niin Lohja kaupunkina jää vähän ontoksi. Esimerkiksi Eeva Joenpelto kuvaa paljon täyteläisemmän Lohjan.

Johanna Tuomola: Tummissa vesissä (2009)
Johanna Tuomola: Sieppaus (2010)
Johanna Tuomola: Petoksen anatomia (2011)
Arvio: **** Hyviä

Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä

Kirja on dekkari, mutta rikosten syy on aika yllättävä, nimittäin vuosikausia aiemmin tapahtunut koulukiusaaminen. Vielä erikoisemman kiusaamisesta tekee se, että neljä tyttöä kiusaa poikaa. Tai en tiedä onko se erikoista, mutta yleensä kirjallisuudessa pojat kiusaa poikia, tytöt tyttöjä ja pojat tyttöjä.

Juoni on hienosti ja jopa varovasti rakennettu. Se etenee hitaasti ja pikkuhiljaa kohti ratkaisua. Jungstedt on hyvä kirjailija.

Pakollinen rakkaustarina oli ujutettu mukaan ja se oli melkein tarpeellinen. SIlti uskon, että ilmankin olisi tultu toimeen.

Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä (Den du inte ser 2003) Otava, suom. Leena Peltomaa
Arvio: **** Vaikuttava

Harri Nykänen: Pyhä toimitus

Nykänen on omimmillaan kuvatessaan oikeaa rikollisuutta ja sitä tutkivia poliiseja. Tämä kirja kuvaa omituista sekopää-rikollisuutta ja poliiseja, joista ei oikein tiedä onko ne kaloja vai lintuja vai poliiseja.

Olen miettinyt miksi Nykänen ylipäätään kirjoittaa tätä Kafka-sarjaa. Raid ja Jansson on niin hyviä, ettei joku Ariel koskaan pääse samalle tasolle. Ehkä Nykänenkin tarvitsee kohteen harjoitustekstille, mutta ei sitä kuitenkaan julkaista tarvitsisi.

Harri Nykänen: Pyhä toimitus (2012) Crime time
Arvio: ** Huono

Johanna Tuomola: MInkä taakseen jättää

Valitsin tämän Kympin Bestseller-hyllystä ihan umpimähkään ja heti tiesin ottavani riskin: jos lukee ensimmäisenä sarjan neljännen osan ja kirja onkin hyvä, niin sitten harmittaa. No nyt sitten harmittaa... Kuitenkin jos aina aloittaa ensimmäisestä kirjasta, niin lukeminen saattaa jäädä sarjan osalta kokonaan siihen, koska ensimmäiset ovat yleensä heikompia.

Tuomolan tapa kirjoittaa muistuttaa niin paljon Lehtolaista, että välillä olin varma että Tuomola on Lehtolaisen salanimi. Tuomola ei kuitenkaan sortunut niihin Lehtolais-tyyppisiin kliseisiin, jotka paljastavat Lehtolaisen missä tahansa. Voi olla, että Tuomolalla on samanlaisia kliseitä, jotka paljastuvat enemmän lukemisen myötä.

Päähenkilö om naispoliisi, joka näppärästi taiteilee kotiasioiden ja työn välillä. Yhtenä teemana on rangaistusten pienuus, sama aihe josta Sipiläkin juuri kirjoitti. Ainoa oikeasti negatiivinen asia oli päähenkilän nimi: Noora Nurkka!

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää (2012) Myllylahti
Arvio: **** Yllättävän hyvä

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyt katosivat

Teema on hyvin samanlainen kuin puhdistuksessa, vaikka aikakausi ei olekaan ihan sama: ihminen yrittää pelastaa vain oman itsensä ja ulkopuolinen näkee asian petturuutena ja takin kääntönä.

Minusta on hyvä että vaikeista asioista kirjoitetaan ja on hyvä että kirjoittaja ei ole virolainen, koska silloin asiaa voi katsoa ulkopuolisen silmin. Oksasen tausta on kuitenkin tarpeeksi virolainen, jotta hän edes pystyy kirjoittamaan näistä ja jotta hänet otetaan vakavasti.

Oksasen tyyli hyppiä kronologisesti miten sattuu, on hyvä tehokeino. Aluksi se tuntuu aina sekavalta, mutta muutaman kappaleen jälkeen siihen jo tottuu.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyt katosivat (2012) Like
Arvio: *** Odotusten mukainen