Antti Tuuri: Rauta-antura

Olen tainnut ihan epähuomiossa jättää pari viimeisintä Tuuria lukematta, mutta yritän paikata. Näitähän on helppo lukea, koska paksuudestaan huolimatta tekstiä on vähän ja se on lyhyinä, yksinkertaisina, selittävinä lauseina. "Miehet huusivat junaa pysähtymään. Se ei kuitenkaan huutamalla pysähtynyt,.." Joku muu olisi kirjoittanut "Miehet yrittivät pysäyttää junaa huutamalla, mutta turhaan."

Kirjassa matkataan nuoren sotilaan mukana Lapin sotaan, vaikkei rintamalle koskaan oikeastaan päästäkään. Kirja valottaa sellaisia sodan tilanteita ja sattumuksia, joita on vaikea kuvitella, mutta saattaa olla tapahtunut, tai sitten ei.

Tuurin kirjoitustapa on niin hauska, että välilä vakavatkin asiat naurattivat!

Antti Tuuri: Rauta-antura (2012) Otava
Arvio: **** Hyvä

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet

Tämä on nyt se kirja jossa "Erlendur vain vaeltelee jäätiköllä ja etsiskelee itseään" kuten totesin aiemmin. Erlendur on etsitynyt vanhaan kotitaloonsa löytääkseen kauan sitten kadonneen pikkuveljensä.

Varsinainen mysteeri on Matthildur, joka on kadonnut jo vuosikymmeniä ennen Erlendurin veljeä. Samalla tapaa kuin "Ilman johtolankaa"-sarjassa tässäkin edetään vihjeestä seuraavaan henkilöön ja lopuksi palataan syylliseen.

Arnaldur on hieno kertoja, joka omalla hämärällä tavallaan raottaa meille mantereella asuville islantilaista mielenlaatua. Esimerkiksi kuivakalan hakkaaminen vasaralla on varmasti tarpeen, mutta ehkä hiukan vaikeasti hahmoteltavissa suomalaiselle, joka hankkii kalansa kaupan tiskistä.

Arnaldur Indriðason: Menneet ja kadonneet (Furðustrandir 2010) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Hyvä tarina

Barbara Demick: Suljettu maa

Kirjailija on amerikkalainen toimittaja, joka on käynyt Pohjois-Koreassa ja haastatellut loikkareita Etelä-Koreassa. Erityisesti kirjailijan amerikkalaisuus asettaa tekstit omaan lokeroonsa, mutta kiinnostuin aiheesta ja ajattelin tutustua aiheeseen muistakin lähteistä.

Pohjois-Korea on meillä aika paljon uutisissa, mutta esimerkiksi nälänhädän syvyys on jäänyt meillä huomaamatta. Toisaalta on merkillistä että loikkaaminen ei ole ollenkaan mahdotonta, mutta silti suurin osa ei edes harkitse sitä.

Barbara Demick: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa (Nothing to envy - ordinary lives in North Korea 2011) Atena
Arvio: **** Hyvin kiinnostava

Camilla Läckberg: Pahanilmalintu

Kirjan kannessa lukee "Agatha Christien perillinen Camilla Läckberg on tuonut perinteisen murhamysteerin nykyaikaan". Lause on silkkaa myynninedistämispuhetta ilman totuuden häivääkään.

Läckberg rakentaa juonta huonosti ja ennalta-arvattavasti. Henkilöt ovat täysin tyyppinsä mukaisia, jotka on kaikki nähty jo aiemminkin. En näe mitään syytä lukea tätä tai tämän kirjailijan muitakaan teoksia.

Camilla Läckberg: Pahanilmalintu (Olycksfågeln 2006) Schildts
Arvio: * Aika huono

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tarinat ovat hyviä ja loppuunasti mietittyjä. Päähenkilö on erittäin tarkkanäköinen ympäristön huomioitsija. Olin pelottavan monta kertaa täysin samaa mieltä mielensäpahoittajan kanssa.

Termi "pahoittaa mielensä" saa tässä paljon syvemmän merkityksen kuin sillä oli aiemmin mielessäni. "Kyllä minä niin mieleni pahoitin, että sen mielen pahoitin vaikken mitään tehnyt" mielensäpahoittaja toteaa loukattuaan miniäänsä sanomalla lapsenlapselleen että kai nakki on enemmän eläin kuin miniän tarjoama kalkkuna.

Erityisesti tarina "Likhtistä" kosketti minua, vaikken jahtimakkarasta välitäkään. Mihin me "likhtiä" tarvitaan, miksei merkintä voi olla "kevyt" ja miksei se lue paketissa tarpeeksi isolla?

Hassu yksityiskohta oli Raivo Ruusna, jonka Kyrö mainitsee jossain välissä. Tätä ennen lukemassani kirjassa "Skoudena Stadissa" Sillanpääkin mainitsee saman roiston. Piti oikein googlata ko. herraa kun se tuli kaksi kertaa vastaan näin lyhyen ajan sisällä.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (2010) WSOY
Arvio: **** Vaan niin hauska

Seppo Sillanpää: Skoudena Stadissa

En olisi välttämättä tullut ikinä lukeneeksi tätä kirjaa, mutta se vähän niinkuin käveli vastaan ja päätin lukea sen. Kirja on omaelämänkerta helsinkiläisestä poliisista. Kirjailija ei ole hyvä kirjoittamaan, mutta hän tuntee aiheensa hyvin ja on hyvä ja johdonmukainen kertoja.

Tämä on hyvää rinnakkaislukemistoa Nykäs- ja Sipilä-faneille: katsotaan Helsinkiä Janssonin ja Takamäen silmin, erona on vaan se että tämä on totta. Sillanpää maalaa itsestään vähän sellaisen komisario Jansson-maisen kuvan, vähän kapinallinen, sarkastinen ja sopeutuvainenkin loppujen lopuksi.

Minua yllätti eniten tapa jolla rikokset tutkitaan: valitaan sellaiset rikokset/tekijät, joista saadaan todisteet varmasti kasaan. Tutkimatta saattaa jäädä isojakin juttuja, jos samat syylliset saadaan jostain muusta varmasti poseen. Toinen yllättävä asia on rikollisten tyhmyys. Olen sen kyllä kuullut aiemminkin, mutta ilmeisesti suuri osuus rikosten selvittämisestä perustuu rikollisten omaan hölmöyteen.

Sillanpää ei epäröi haukkua esimiehet, lainsäätäjät ja kaikki jotka haukut ansaitsee.

Seppo Sillanpää: Skoudena Stadissa (2012) Crime time
Arvio: **** Suosittelen dekkarifaneille

Johanna Tuomola: Tummissa vesissä, Sieppaus, Petoksen anatomia

Luin Tuomolan kolme ekaa Nurkka-dekkaria ihan putkeen. Luin elokuussa Rönkää samalla tavoin. Rönkä alkoi puuduttaa, mutta Tuomola ei. Kertonee siis jotain Tuomolan ansioista.

Tapa, jolla esim. Lehtolainen ja Sipilä kertaa samoja asioita kirjoista toiseen niin Tuomola ei tee niin. Ero on suunnilleen sama kuin katsoisi "Kauniita ja rohkeita" tai "Sydämen asialla"-sarjaa.

Kerronta soljuu kivasti eteenpäin, välillä tehdään vääriä valintoja niin kuin ihmiset tekee ja lopussa on sellanen suurempi jännityspiikki. Poliisit on ihmisiä, joilla on ihan oikeita ongelmia.

Jos jotain negatiivistä pitää etsiä niin Lohja kaupunkina jää vähän ontoksi. Esimerkiksi Eeva Joenpelto kuvaa paljon täyteläisemmän Lohjan.

Johanna Tuomola: Tummissa vesissä (2009)
Johanna Tuomola: Sieppaus (2010)
Johanna Tuomola: Petoksen anatomia (2011)
Arvio: **** Hyviä

Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä

Kirja on dekkari, mutta rikosten syy on aika yllättävä, nimittäin vuosikausia aiemmin tapahtunut koulukiusaaminen. Vielä erikoisemman kiusaamisesta tekee se, että neljä tyttöä kiusaa poikaa. Tai en tiedä onko se erikoista, mutta yleensä kirjallisuudessa pojat kiusaa poikia, tytöt tyttöjä ja pojat tyttöjä.

Juoni on hienosti ja jopa varovasti rakennettu. Se etenee hitaasti ja pikkuhiljaa kohti ratkaisua. Jungstedt on hyvä kirjailija.

Pakollinen rakkaustarina oli ujutettu mukaan ja se oli melkein tarpeellinen. SIlti uskon, että ilmankin olisi tultu toimeen.

Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä (Den du inte ser 2003) Otava, suom. Leena Peltomaa
Arvio: **** Vaikuttava

Harri Nykänen: Pyhä toimitus

Nykänen on omimmillaan kuvatessaan oikeaa rikollisuutta ja sitä tutkivia poliiseja. Tämä kirja kuvaa omituista sekopää-rikollisuutta ja poliiseja, joista ei oikein tiedä onko ne kaloja vai lintuja vai poliiseja.

Olen miettinyt miksi Nykänen ylipäätään kirjoittaa tätä Kafka-sarjaa. Raid ja Jansson on niin hyviä, ettei joku Ariel koskaan pääse samalle tasolle. Ehkä Nykänenkin tarvitsee kohteen harjoitustekstille, mutta ei sitä kuitenkaan julkaista tarvitsisi.

Harri Nykänen: Pyhä toimitus (2012) Crime time
Arvio: ** Huono

Johanna Tuomola: MInkä taakseen jättää

Valitsin tämän Kympin Bestseller-hyllystä ihan umpimähkään ja heti tiesin ottavani riskin: jos lukee ensimmäisenä sarjan neljännen osan ja kirja onkin hyvä, niin sitten harmittaa. No nyt sitten harmittaa... Kuitenkin jos aina aloittaa ensimmäisestä kirjasta, niin lukeminen saattaa jäädä sarjan osalta kokonaan siihen, koska ensimmäiset ovat yleensä heikompia.

Tuomolan tapa kirjoittaa muistuttaa niin paljon Lehtolaista, että välillä olin varma että Tuomola on Lehtolaisen salanimi. Tuomola ei kuitenkaan sortunut niihin Lehtolais-tyyppisiin kliseisiin, jotka paljastavat Lehtolaisen missä tahansa. Voi olla, että Tuomolalla on samanlaisia kliseitä, jotka paljastuvat enemmän lukemisen myötä.

Päähenkilö om naispoliisi, joka näppärästi taiteilee kotiasioiden ja työn välillä. Yhtenä teemana on rangaistusten pienuus, sama aihe josta Sipiläkin juuri kirjoitti. Ainoa oikeasti negatiivinen asia oli päähenkilän nimi: Noora Nurkka!

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää (2012) Myllylahti
Arvio: **** Yllättävän hyvä

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyt katosivat

Teema on hyvin samanlainen kuin puhdistuksessa, vaikka aikakausi ei olekaan ihan sama: ihminen yrittää pelastaa vain oman itsensä ja ulkopuolinen näkee asian petturuutena ja takin kääntönä.

Minusta on hyvä että vaikeista asioista kirjoitetaan ja on hyvä että kirjoittaja ei ole virolainen, koska silloin asiaa voi katsoa ulkopuolisen silmin. Oksasen tausta on kuitenkin tarpeeksi virolainen, jotta hän edes pystyy kirjoittamaan näistä ja jotta hänet otetaan vakavasti.

Oksasen tyyli hyppiä kronologisesti miten sattuu, on hyvä tehokeino. Aluksi se tuntuu aina sekavalta, mutta muutaman kappaleen jälkeen siihen jo tottuu.

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyt katosivat (2012) Like
Arvio: *** Odotusten mukainen

Henning Mankell: Kennedyn aivot

Suhteeni Mankelliin alkaa olla ristiriitainen: Wallanderit ovat periaatteessa hyviä, mutta ne kärsivät suuren inflaation tv-sarjojen myötä, nämä ei-Wallanderit ovat hyviä, mutta en osaa laittaa niitä oikeaan viitekehykseen. Mankellin asuminen Mosambikissa leimaa tätä kirjaa voimakkaasti, eikä Kennedyn aivot liity kovin paljon mihinkään.

Juoni oli hyvin Mankellmainen, välillä tilanteet tai jopa lauserakenteet (onko mahdollista käännöskirjassa?) tuntuivat niin tutuilta, että automaattisesti ajattelee olevansa Ystadissa. Juoni poukkoili paikasta toiseen, mutta eteni kronogisesti ja seurasi päähenkilöä. Se teki kirjasta selkeän ja oli hyvin Mankellmainen piirre.

Mankell on hyvä kirjailija, enkä uskalla tarkastaa Wikipediasta kuinka monta näitä post-Wallandereita on olemassa, etten ahmi kaikkia kerralla. Luen vaan yhden aina silloin tällöin kun eteen tulee sopiva. Riittää pitempään...

Henning Mankell: Kennedyn aivot (Kennedys hjärna 2005) Otava, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: *** Tasainen

Håkan Nesser: Kotiinpaluu

Vaikka Nesserin uusi tuotanto vaikuttaa hyvältä, tämä vanhempi kirja osoitti että taso ei aina ole ollut yhtä korkealla.

Juoni sinänsä oli hyvä, oikeastaan jopa merkillepantava. Kuitenkin päähenkilö Van Veeteren oli aivan liian ärsyttävä ja loppuratkaisu niin outo, etä kirja kokonaisuudessaan ei ollut hyvä. Onhan näitä kärttyisiä vanhoja ukkoja poliiseina nähty, mutta Van Veeteren on kyllä pahin kaikista. Ja on todella ärsyttävää sijoittaa tapahtumat paikkaan, josta ei voi päätellä mitään: ei kaupunkia, ei maata...

Håkan Nesser: Kotiinpaluu (Återkomsten 1995) Tammi, suom. Saara Villa
Arvio: ** Aika huono

Jarkko Sipilä: Suljetuin ovin

Kaikista Sipilän kliseistä ei päästäne koskaan eroon, mutta "Jack Bauer" meni sinne minne kuuluukin eli karhuryhmän ja flashbangin luo unohduksiin. Pisteet siitä!

Juoni oli ihan jännä ja on hauska nähdä montako kertaa Suhosta epäillään rikoksista ennen kuin saa lopullisesti potkut. Sellainen ajatus että viranomaiset rankaisee, jos oikeuslaitos epäonnistuu, on todella pelottava. Ymmärrän kyllä poliisien turhautumisen, mutta kai lakeja, oikeuslaitosta ja rangaistusjärjestelmää pitäisi muuttaa ennen kuin ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Toivottavasti ajatus oli vaan Sipilän aivoissa eikä sellaista oikeasti tapahdu.

Taas kerran luin tämän alle vuorokaudessa. Siis hyvä kirja.

Jarkko Sipilä: Suljetuin ovin (2012) Crime time
Arvio: **** Jännä

Risto Isomäki: Litium 6

Kirjan tieteellinen tausta lienee totta. Poliittinen tilanne on ainakin totta. Terrorismin pelko ja "anti-terrosrismi" aiheuttavat enemmän ihmishenkien ja taloudellisia menetyksiä kuin terrorismi. Myös faktat ydinaseraaka-aineiden saatavuudesta ovat hyvin uskottavia.

Isomäkeläiseen tapaan kirjassa oli taas maailman turhin rakkaustarina ja sen lisäksi liian täydellinen päähenkilö-hahmo: osasi kaikkea, tiesi kaiken ja onnistui kaikessa.

Isomäki kirjoittaa tärkeistä asioista ja kuuluu melkein yleissivistykseen lukea näitä!

Risto Isomäki: Litium 6 (2007) Tammi
Arvio: *** Metka

John Grisham: Lakimiehet

Kirjan nimi todisti Grishamin paluuta juurilleen. Lähes jokainen Grishamin kirja käsittelee lakimiehiä, mutta tämän kirjan nimi on vaan yksinkertaisesti "Lakimiehet". Hienoa ja yksinkertaista!

Kirjassa on tuttuja teemoja: "Petoksesta" tuttu "iso firma", jossa ei tiedetä katujen elämästä mitään ja toisaalta "Kanteiden kuninkaasta" ja muista tuttu joukkokannehomma Learjetteineen. Erilaista oli kuitenkin hyvän palkitseminen, kukaan joukkokannelakimies ei saanut neljääkymmentä prosenttia tuhannesta miljoonakorvauksesta eikä oikeudenkäynnissä varsinaisesti ollut mitään filunkia. Loppu oli onnellinen, muttei kuitenkaan niin onnellinen kuin alkuun vaikutti. Sekin oli uskottavaa.

Voi olla, että Grisham ei enää ikinä saa "Firmaa" tai "Pelikaanimuistiota" kiinni, mutta tämäkin suunta on ihan hyvä. Ehkä Grisham on muuttumassa jotenkin pehmeämmäksi.

John Grisham: Lakimiehet (The litigators 2011) WSOY, suom. Kimmo Paukku
Arvio: *** Ihan hyvä

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

Edellisen Lehtolaisen arvostelussa mainitsin sarjan seuraavan kirjan lainausmerkeissä. Se oli turhaa vähättelyä, muttei kovin kaukana totuudesta. Tämä kirjaa toistaa taas Ilves-klisettä ja muita Lehtolaisen maneereja.

Juoni punoo edellisten kirjojen avonaiset langanpäät yhteen, jopa niin nätisti että se on epäuskottavaa. Ei kirjan lopussa kaikkien hyvisten tarvitse olla samalla mökillä, jotta loppu olisi onnellinen, eikä pahisten yli tarvitse sentään autolla ajaa. Hoh-hoijaa.

Enää olisi puuttunut, että Hiljan isäkin olisi ollut katuvaisena mukana, mutta olihan Hiljan mieleen jo jäänyt ajatus, että hän voisi auttaa isäänsä parantumaan...

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut (2012) Tammi
Arvio: ** Toivottavasti viimeinen

Kalle Päätalo: Mustan lumen talvi

En olisi välttämättä edes lukenut tätä Koillismaa-sarjan päätösosaa, mutta sain kirjan ja päätin sen sitten myös lukea.

Päätalo kirjoittaa periaatteessa ihan hyvin. Teksti on sujuvaa, suunniteltua ja ristiriidatonta. Aiheet vaan ovat huonoja. Varsinkin Nestorin jutut oli usein vähän liikaa, mutta toisaalta Nestori oli ainoita oikeasti kiinnostavia hahmoja. Teuvo olisi voinut olla kiinnostava, mutta siinä kohtaa kun Teuvo suostuu lähtemään Helsinkiin ilman sen suurempaa kalabaliikkia, hänkin muuttuu liian ennalta-arvattavaksi.

Kalle Päätalo: Mustan lumen talvi (1969) Gummerus
Arvio: * Aika huono

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki, Tuliaiset Moskovasta, Väärän maan vainaja

Ei varmaan pitäis lukee näitä dekkareita tälleen putkeen kun ne alkaa vähän puuduttaan. No nää olikin nyt sitten tässä.

Viktor Kärppä on dekkarin päähenkilönä hyvin omalaatuinen. Loppujen lopuksi kuitenkin hyvin moraalinen ja oikeudenmukaisuutta hakeva. Nyt kun perheessä on jo kaksi "lasta" sekin vaatii Kärpältä hiukan erilaista suhtautumista rikollisuuteen. Silti Kärppä elää ihan eri maailmassa kuin tällainen helsinkiläinen perusinsinööri. Maantieteelliset paikat ja tapahtumapaikat (rakennustyömaat) on sinällään hyvinkin tuttuja, mutta silti ihan eri maailmasta. Ei minun Helsingissäni lunta kipata mihin sattuu tai rakennustyömaalta varasteta työkaluja vain siitä syystä että se on mahdollista.

Seuraavaa kirjaa odotellessa!

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki(2007) Gummerus
Matti Rönkä: Tuliaiset Moskovasta (2009) Gummerus
Matti Rönkä: Väärän maan vainaja (2011) Gummerus
Arvio: ** Liikaa Rönkää

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Novellikokoelmat ei voi saada viittä tähtee mutt tää sai!

Hautala on todella hyvä kirjoittaja. Nämä novellit on todella lyhyitä, mutta kaikki on niin totta. Joissain oli vähän sellasta sinikkanopolamaista emmäänymmittää-tyyliä, mutta sekin oli usein paikallaan.

Eniten minua kosketti murredialogit, joista pieni lainaus seuraavassa:

-No hei mitä hei äijä hei, ei mittä ihmeempii?
-Ei kummempii. Mitä toine?
-Ei täs. Mitä ei äijä mittä Jonii oo nähny?

Ei ehkä kovin nerokas keskustelu, mutta vastaavaa voi kuulla Salon amiksen pihalla tai Rhodos kebabin pöydän ääressä tälläkin hetkellä...

Tarina nimeltä "Heinä odottaa tekijäänsä" kosketti myös maantieteen takia. Siinä kertoja pysäyttää auton Hajalan jälkeen ja lähtee ojanvartta kohti taivaanrantaa. Sitä seuraavasta maisemakuvauksesta tulee mieleen Hajala junasta katsottuna. Tampereella asuessani tulin usein junalla Turun kautta Saloon ja Hajalan kohdalla alkoi miettiä, että palaa ihan oikasti kotiin. Itkukin meinas tulla silmään...

Turkka Hautala: Kansalliskirja (2012) Gummerus
Arvio: ***** Mahtava