Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja

Olen aina pitänyt mielensäpahoittajan tyylissä siitä kaiken arvostelusta ilman varsinaista pessimismin makua. Nytkin oli näitä arvosteltavia kohteita, joista sanottiin "Kyllä ei", mutta aika paljon oli sellasta positiivisuuttakin: sivistynyt lättähattu ja suhde Kolehmaiseen. En tiedä mikä tässä on Kyrölle tullut, mutta mielensäpahoittaja lakkaa olemasta uskottava jos se lakkaa pahottamasta mielensä.

Toivoisin, että sloganeista "tolkulla pärjää" ja "tavallinen riittää" tulisi yhtä suosittuja kuin vaikka "elämä on". Varsinkin tuo "tavallinen riittää" on hyvä ohjenuora tässä individualismin ja downsiftaamisen maailmassa.

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja (2014) WSOY
Arvio: *** Liika positiivinen

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Kirjassa oli paljon asioita joihin oli helppo samaistua: tuore vanhemmuus, Suomi ulkomaalaisen silmin, tiedejulkaisujen saatavuus ja validiointi. Murheet, joita Alinalla kirjan alussa pienen lapsen äitinä oli, olivat niin tuttuja omasta elämästä. Monet ulkomaalaiset tutut ovat nostaneet samoja asioita esille Suomen systeemin käsittämättömyyksistä kuin Joekin. Onhan apurahajärjestelmässä jotain pielessä jos pääaine pitää valita väitösaiheen vierestä sen takia, että on mahdollista saada paremmin apurahoja. Itse olen joutunut hakkaamaan päätäni seinään nimenomaan tuon tiedejulkaisujen saatavuuden takia. Mitä hyötyä on maksaa maltaita tietokannasta jossa on 1000 eri julkaisua, jos niistä vaan neljännes on arvostettuja ja vaan 10 aiheeltaan tarpeellisia.

Kirjan juoni on hyvä. Se on kirjoitettu todella hyvin ja jännitys pysyy korkealla vain noustakseen välillä vielä lisää. Ihan lopussa käytetään jo Stephen Kingin Carriessä käyettyä nostatusmenetelmää: paljastetaan loppuratkaisun kauheudesta pieni siivu ja sitten palataan asioihin ennen sitä. Lukija on aivan koukussa eikä voi lopettaa lukemista vaan joutuu lukemaan ja arvailemaan loppuratkaisun koko kuvaa.

Huonointa kirjassa on tuo loppuratkaisu. Se on siis kirjoitettu hyvin, mutta sisältö mättää. Melkein mikä tahansa muu ratkaisu olisi ollut parempi:
-Miriam murhaajana
-ei murhaa mutta riita ja tiet lopullisesti erilleen
-yhteiseloa.
Viides tähti puuttuu loppuratkaisun takia. John Irvingillä on just tällaisia ratkaisuja muuten hyvissä kirjoissaan.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014) Tammi
Arvio: **** Tosi hyvä

Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Ilmeisesti Jokinen on kalunnut Tampereen rikokset jo loppuun kun taas on pitänyt lähteä ulkomaille rikollisjahtiin. Olisi vaan pysynyt kotimaassa. Hienoa kuitenkin on, että Australia on kuvattu ilmeisesti ihan oikein kun Jokinen on siellä vuosia asunutkin.

Tarina Australiassa on oikeastaan aika huono: uskottava mutta tylsä. Tampereelta käsin pyöritetty sivujuoni sen sijaan oli ihan ok.

Seppo Jokinen: Mustat sydämet (2014) Crime Time
Arvio: *** Vähän pliisu

Jarkko Sipilä: Luupuisto

Sipilän juonet sinänsä eivät ole kovin kummoisia, mutta se kaikki muu siinä ympärillä on erittäin viihdyttävää. Sipilä tuntee erityisesti pääkaupunkiseudun poliisin niin hyvin, että pystyy kommentoimaan poliisihallinnon viimeisiä virheitä erityisen kärkevästi.

Kirjan nimenä "luupuisto" kuvaa aika huonosti yhtä luurankoa ja yhtä ylimääräistä luunpalasta.

Jarkko Sipilä: Luupuisto (2014) Crime Time
Arvio: **** Virkistävä

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1 - Tulen ja jään laulu - osa 5 nide 1

TV-sarjan jälkeen kirjojenkin lukeminen sai taas uutta potkua. Sopivasti tämä kirja jatkuu suunnilleen siitä, mihin tv-sarja jäi. Sarja antoi myös kasvot hahmoille. Kaikille paitsi Vuorelle. Gregor Cleganea on näyttellyt kolme eri näyttelijää eli siitä ei mitään kasvoja voi jäädä mieleen.

Kirjat ovat paljon seikkaperäisempia ja yksityiskohtaisempia kuin TV-sarja. Nyt niitä taas jopa arvostaa uudella tavalla kun on nähnyt TV-sarjassa tehdyt oikaisut.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1 - Tulen ja jään laulu - osa 5 nide 1 (A dance with dragons 2011) Kirjava, suom. Satu Hlinovsky
Arvio: **** Niin jännä, niin jännä

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Kirja paljastaa hyvin niitä sudenkuoppia, joiden takia itse olen mieluummin pysytellyt uudisrakentamisen puolella, koska korjauskohteet aiheuttaisit mahahaavan, istuisi sitä millä puolella pöytää tahansa. Kirjassa kerrotaan erittäin hyvin miksi oikea rakentaminen ei ole mitään tositeevee-kamaa. Ei sitä jaksaisi katsoa kuin ammattilaiset ja niistäkin puolet olisi aina eri mieltä.

Sisustus-tositeeveestä annetaan aika karmea kuva, mutta luultavasti aika todenmukainen. Odotin koko ajan loppuratkaisua, jossa kukaan ei saa rahojaan kun tuotantoyhtiö tekee oharit, mutta loppu olikin ihan tyhmä.

Tuomas Vimma: Ruutukymppi (2013) Gummerus
Arvio: *** Pliisu loppu

John Grisham: Valamiehet

Tämä kirja toimii kohdallani kuin lohturuoka jollain muulla. Siis lohtukirja. Kansanterveyden ja -sivityksenkin kannalta olisi parempi korvata lohturuoka kirjalla. Tätä terveysinnovaatiota voivat soveltaa ainoastaan sellaiset ihmiset, jotka saavat kirjojen lukemisesta iloa. Lisäksi on varma, ettei juuri tämä kirja välttämättä toimi kellään muulla. Jokaisella on omat lohtukirjansa ja jokainen pystyy varmasti nimeämään niitä vaikka unissaan.

"Valamiehet" on tyypillistä Grishamia: äärimmäisen ovela juoni jossa lukija harhautuu luulemaan vaikka mitä matkan varrella. Yllättävän hyvin tämäkin kirja on kestänyt aikaa...

John Grisham: Valamiehet (The runaway jury 1996) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: *** Vähän liian tuttu juoni