Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja

Olen aina pitänyt mielensäpahoittajan tyylissä siitä kaiken arvostelusta ilman varsinaista pessimismin makua. Nytkin oli näitä arvosteltavia kohteita, joista sanottiin "Kyllä ei", mutta aika paljon oli sellasta positiivisuuttakin: sivistynyt lättähattu ja suhde Kolehmaiseen. En tiedä mikä tässä on Kyrölle tullut, mutta mielensäpahoittaja lakkaa olemasta uskottava jos se lakkaa pahottamasta mielensä.

Toivoisin, että sloganeista "tolkulla pärjää" ja "tavallinen riittää" tulisi yhtä suosittuja kuin vaikka "elämä on". Varsinkin tuo "tavallinen riittää" on hyvä ohjenuora tässä individualismin ja downsiftaamisen maailmassa.

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja (2014) WSOY
Arvio: *** Liika positiivinen

Tuomas Kyrö: Kunkku

Alkuasetelma kirjaan on hersyvän hauska: monarkiassa nimeltä Suomi pudotetaan kunkku pois paikaltaan. Kirjassa seurataan kunkun elämää toimeentulotuella ja niitä unelmia, joita pudotetulla kunkulla on. Samalla käydään läpi menneisyyttä kunkun syntymästä alkaen kohti valtakunnan menetystä.

Kunkun unelmat ovat ihanan tavallisia: yhteinen joulu perheen kesken. Perheenjäsenten halut ovat hiukan toisenlaisia: ex-vaimo haluaa takaisin kuningattareksi ja toinen tytär etsii itseään ja makaa sohvalla.

Kyrön kekseliäisyys Suomen asioiden suhteen on briljanttia, erityisesti pidin Gallen-Kallelan maalaamasta freskosta, jossa kunkun esi-isä taistelee Tšingis-kaanin kanssa. Yksityiskohdat muistakin maista ovat hauskoja, esimerkkinä eteläinen naapuri, joka on käynyt Neuvostoliiton kanssa sekä talvi- että jatkosodan. Ruotsin tilanne on vain niin epätoivoinen, että meinaa surku tulla.

Siinä maailmassa, josta Miika Nousiainen kirjoitti "Vadelmavenepakolaisen", on pitkä matka tähän maailmaan, jossa ruotsalainen haaveilisi pääsystä salmiakkivenepakolaiseksi Suomeen.

Tuomas Kyrö: Kunkku (2013) Siltala
Arvio: **** Hersyvä

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tässä kirjassa päähenkilö on paljon omatoimisempi ja reippaampi kuin edellisen kirjan päähenkilö vaikka kyse onkin samasta hahmosta. Kyrön tarkkanäköisyys on hienoa. Kyrön sukupolvihan on juuri niitä (meitä), jotka ostavat kaupasta bataattia ja dissaavat perunaa, minkä kerkiää. Periaatteessahan aika moni 80+-vuotias voisi kirjoittaa juuri näitä juttuja, mutta he eivät pysty arvostelemaan nykymenoa näin nykymenon mukaisella kielellä.

Meille kelle tahansa tekisi hyvää lukea vanhoja reseptikirjoja ja tehdä jokainen ruoka siitä järjestyksessä. Näin tutustuttaisiin vanhoihin, perinteisiin asioihin ja niitsä voisi valita parhaat reseptit jokapäiväiseen käyttöön.

Täytynee kokeilla!

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (2012) WSOY
Arvio: **** Hulvaton

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tarinat ovat hyviä ja loppuunasti mietittyjä. Päähenkilö on erittäin tarkkanäköinen ympäristön huomioitsija. Olin pelottavan monta kertaa täysin samaa mieltä mielensäpahoittajan kanssa.

Termi "pahoittaa mielensä" saa tässä paljon syvemmän merkityksen kuin sillä oli aiemmin mielessäni. "Kyllä minä niin mieleni pahoitin, että sen mielen pahoitin vaikken mitään tehnyt" mielensäpahoittaja toteaa loukattuaan miniäänsä sanomalla lapsenlapselleen että kai nakki on enemmän eläin kuin miniän tarjoama kalkkuna.

Erityisesti tarina "Likhtistä" kosketti minua, vaikken jahtimakkarasta välitäkään. Mihin me "likhtiä" tarvitaan, miksei merkintä voi olla "kevyt" ja miksei se lue paketissa tarpeeksi isolla?

Hassu yksityiskohta oli Raivo Ruusna, jonka Kyrö mainitsee jossain välissä. Tätä ennen lukemassani kirjassa "Skoudena Stadissa" Sillanpääkin mainitsee saman roiston. Piti oikein googlata ko. herraa kun se tuli kaksi kertaa vastaan näin lyhyen ajan sisällä.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja (2010) WSOY
Arvio: **** Vaan niin hauska