Anna Jansson: Tuhopolttaja

Jungstedt maalailee kirjoissaan laajempaa kuvaa Gotlannista kuin Jansson. Janssonin tyyli on tätä osin parempi: juoni pysyy enemmän keskiössä.

Kaikissa muissa sarjoissa Jungstedt hakkaa Janssonin mennen tullen. Juoni oli vähän kökkö, suorastaan vähän outo.

Anna Jansson: Tuhopolttaja (Dans på glödande kol 2013) Gummerus, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom
Arvio: *** Se huonompi Gotlanti-dekkaristi

Lars Kepler: Vainooja

Kirja oli erittäin jännittävä rikosromaani. Luin tätä kun olin iltaisin yksin. Terassin verhoja tuli pidettyä suljettuna vähän normaalia enemmän. Kepler osaa jotenkin rakennella juonta niin, että ratkaisun avaimet on kokonaan saatavilla, mutta ei ole mitään reaalista mahdollisuutta ymmärtää kuka syyllinen on. Juoni oli hyvin rakenneltu ja syyllinen oli yllätys.

Päähenkilö Joona Linna näytti jäävän vähän taka-alalle, mutta päätyy taas tapahtumien keskiöön. Loppu Joonan osalta on kyllä aika ylläri!

Lars Kepler: Vainooja (Stalker 2014) Tammi, suom. Kari Koski
Arvio: **** Kamala!

Karin Slaughter: Yli rajan

Slaughterin voisi laittaa samaan lainausestoon itselleni Lehtolaisen kanssa. Amerikkalaisen poliisin aseenkäyttö ja muu toiminta on todella vierasta pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan jäsenelle.

Loppuratkaisu erityisesti jäi ikuisesti mieleen asenteidemme erilaisuudesta. Jos äiti kohtaa aikuisen lapsensa, jonka on joutunut hylkäämään vauvana, niin mitä sitten tehdään. Lapsi on siis tehnyt kaikenlaisia rikoksia. Pohjoismaisessa ratkaisussa lapsi menee vankilaan ja kärsii tuomionsa ja rakentaa suhteen uudelleen äitiinsä ja siskoonsa ja eletään yhdessä elämä loppuun saakka. Amerikkalaisessa ratkaisussa äiti ampuu lapsensa ja lopuksi todetaan, etteihän tässä kuinkaan käynyt.

Karin Slaughter: Yli rajan (Fallen 2011) Tammi, suom. Annukka Kolehmainen
Arvio: * Ihan kamala

Alice Munro: Liian paljon onnea

Tämä tarttui käteen kirjaston juuri palautettujen hyllystä kolmen dekkarin kanssa. Hyvä että tarttui. Pitäisi lukea kaunokirjallisuutta enemmän, mutta usein tuntuu, että haluaa laittaa aivot narikkaan lukiessa. Tämä lienee kaunokirjallisuutta (kirjailijalle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto) ja silti teksti oli rentouttavaa ja samalla koskettavaa. Taidan lukea lisää Munroa.

Tarinat olivat viiltäviä. Omituisia sattumia, mutta sellaisiahan elämässä sattuu...

Alice Munro: Liian paljon onnea (Too much happiness 2009) Tammi, suom. Kristiina Rikman
Arvio: **** Tosi hienoja tarinoita

John Grisham: Calicon Joe

Grishamin kirjoihin voi aina luottaa, niiden laatu pysyy samana vaikka juonet kertovat erilaisista asioista. Nyt oli kuitenkin astuttu ulos koko lakimiesaiheesta, mutta Grisham hoiti silti homman hienosti. En vaan osaa baseballin sääntöjä tarpeeksi hyvin, mutta luulen ymmärtäneeni kirjan juonen.

Loppuratkaisu oli hieno, jopa herkkä. Sellaista en ole koskaan odottanut Grishamilta, mutta ehkä se ei lakimiesaiheisiin olisi sopinutkaan...

John Grisham: Calicon Joe (Calico Joe 2012) WSOY, suom. Hilkka Pekkanen
Arvio: *** Virkistävän erilainen Grisham

Donna Leom: Kultamuna

Leonin kirjat muistuttaa paljon toisiaan, mutta tämä pääjuoni oli todella erilainen. Kultamunan olemus oli niin surullinen, että tekee pahaa, että joku voisi kohdella omaa lastaan siten.

Brunetti pohtii paljon asioita tutkinnan lomassa. Ehkä perinteinen "kovan linjan poliisi", joita amerikkalaiset meille esittävät, todella tarvitsee tällaisia inhimillisä poliiseja vastapainoksi.

Donna Leom: Kultamuna (The golden egg 2013) Otava, suom. Kajamari Sivill
Arvio: *** Järkyttävä juoni

Alexander McCall Smith: Limpopon yksityisetsiväkoulu, Mma Ramotswe tutkii

Tämä oli nyt se puuttuva kirja jonka mainitsin kirjoituksessani 30.8.2015. Kirjasarjan juonen kannalta tämä oli erittäin tärkeä kirja ja on sääli että juuri tämä jäi väliin, koska kirjan suurin yllätys paljastui liian aikaisin.

Tammi voisi kohta julkaista erikseen kirjan otsikolla Botswanan viisaudet, niin paljon hyviä ja positiivisia ajatuksia mma Ramotswen suuhun on kirjoitettu. Mma Ramotswen pitäisikin olla kaikkien downsiftaajien esikuva.

Alexander McCall Smith: Limpopon yksityisetsiväkoulu, Mma Ramotswe tutkii (The Limpopo academy of private detection 2012) Tammi, suom. Outi Järvinen
Arvio: *** Ihan iloinen

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Kirjan juoni oli taas sitä normaalia Lehtolaista: epäuskottava juoni ja huonot henkilöhahmot sekä kaiken kruununa totuttuun tapaan maailman huonoimmat hahmon nimet. Kenen sukunimi on Pulma?

Pitäisi varmaan kysyä kirjastosta jotain lainausestoa Lehtolaiseen itselleni. Jossain takaraivossani on käsitys että alkupään tuotanto on hyvää, lähinna kai Kun luulit unohtaneesi ja Jonakin onnellisena päivänä. Sen takia aina luen uusimman Lehtolaisen ajatuksella, jos vaikka se olisi muuttunut paremmaksi...

Leena Lehtolainen: Surunpotku (2015) Tammi
Arvio: * Ihan paska

Jo Nesbø: Verta lumella

Harvemmin kirjan minä-kertojana on palkkamurhaaja, joka tapetaan kirjan lopussa. Se on nimittäin kahdella tapaa epäuskottavaa: kirjoituskyvyttömyyden ja kuoleman. Yleensähän palkkamurhaaja-tyyppisiin ammatteihin ajautuu tyyppejä, jotka lopettaa koulun kesken lukihäiriön takia. Miten sellainen muka kirjoittaisi tarinaa muistiin. Toinen asia on minä-kertojan kuolema. Eihän silloin voi kirjoittaa omasta kuolemastaan.

Molemmat em. syyt kertovat vain, että olen tosikko, enkä haluaisi antaa kirjailijalle liikaa vapauksia...

Jo Nesbø: Verta lumella (Blod på snø 2015) Johnny Kniga, suom. Outi Menna
Arvio: **** Karmiva

Alexander McCall Smith: Pienten muutosten kauneussalonki, Mma Ramotswe tutkii

Mysteerit ovat niin ihanan viattomia ja ratkaisut niin ihanan itsestäänselviä. Parasta on myös se että maalaisjärki menee aina oikeuden edelle.

Isot muutokset omassa elämässäni ovat näemmä aiheuttaneet sen, että olen jättänyt ainakin yhden mma Ramotswen lukematta. Täytyypä korjata tilanne.

Alexander McCall Smith: Pienten muutosten kauneussalonki, Mma Ramotswe tutkii (The minor adjustment beauty salon 2013) Otava, suom. Outi Järvinen
Arvio: **** Ihanan viaton

Jari Tervo: Revontultentie

Vaikken koskaan ole pitänyt Tervon persoonasta niin kirjoittaa hän kyllä osaa. Vaikka tämä oli jatko-osa Esikoiselle niin kirja toimii ihan hyvin erikseenkin.

Minä-kertoja on jo aikuisuuden kynnyksellä, mutta ajautuu kommunistien maskotiksi. Tapahtumat Berliinissä ovat niin älyttömiä, että olikin parempi jättää ne kesken.

Kaikessa järjettömyydessään nimenomaan Esmen tarina kruunaa kirjan.

Jari Tervo: Revontultentie (2014) WSOY
Arvio: **** Ihan hyvä

Håkan Nesser: Yksinäiset

Juoni muistuttaa hiukan liikaa "Todistettavasti syyllinen" -sarjaa: takaumia ja eri näkökulmia samaan tilanteeseen. Taidan olla vähän kyllästynyt Barbarottiin.

Håkan Nesser: Yksinäiset (De ensamma 2010) Tammi, suom. Päivi Kivelä
Arvio: *** Hiukan epäuskottava

Marko Hautala: Kuokkamummo

Kadun, että ikinä tartuin tähän.

Kirjan sinänsä yliluonnollisille kauhuelementeille löytyy selitys, joka ei ole kylläkään tästä maailmasta. Paha saa palkkansa eikä oikein muulla ole väliäkään.

Marko Hautala: Kuokkamummo (2014) Tammi
Arvio: **** Hirvittävää kauhua

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika

Sinänsä varmaan ihan ok kirja, mutta jätti kaikessa kamaluudessaan suuhun vähän kauhun maun.

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika (Skuggpojken 2013) Otava, suom. Maija Kauhanen
Arvio: *** Liian kamala

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Nappasin tämän ihan umpimähkään kirjaston juuri palautettujen hyllystä. Kirjan nimestä tuli mieleen Johanna Sinisalon "Enkelten verta" -kirja muutaman vuoden takaa. Takakansiteksteistä kuitenkin ymmärsin, ettei tässä kirjassa kyse ollut varsinaisesti mehiläisten kuolemasta. Kirjan tyyli toi mieleen Niall Griffithsin kirjat. Jotain samaa päähenkilöissä onkin. He molemmat edustavat englantilaisten alistaman kansan pohjasakkaa.

Juoni oli hyvä, tai siis kamala. Hyvä kirjana, kamala elämäntarinana. Ehkä kaikkein tärkein kirjan herättämä ajatus on Marnien heittämä ajatus kirjan lopulla siitä, miten ketään ei kiinnosta kuinka vanhemmat laiminlyövät lapsiaan, mutta heti jos joku murhaa nuo vanhemmat niin silloin lapset muuttuvat tärkeiksi.

Erityisesti rakastin Nellyn kieltä. Varmasti englantilaisten pukudraamojen jäljiltä saattaa puhuakin noin, mutta suomentaja Raudaskoski on saanut siirrettyä tuon tunnelman hienosti omaan kieleemme.

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema (The death of bees 2013) Moreeni, suom. Seppo Raudaskoski
Arvio: **** Kerrassaan mahtava!

Jarkko Sipilä: Mies kuumasta

Tarinassa oli aineksia johonkin suurempaan: entinen baskiterroristi pakeni menneisyyttään Lauttasaareen. Jotenkin tarina lässähti pitkin matkaa, mutta onneksi loppuratkaisu oli sitä mitä pitikin, vaikkei ollutkaan sitä mitä odotettiin.

Sipilä sentään uskaltaa tarttua poliisinkin korruptioon. Kun jonain päivänä Jari Aarnio -tapaus on loppuunkäsitelty, toivottavasti, Sipiläkin uskaltaa mennä pitemmälle ja kirjoittaa myös johtavissa asemissa olevien poliisien korruptiosta.

Jarkko Sipilä: Mies kuumasta (2015) Crime Time
Arvio: *** Loppuratkaisu pelasti

Harri Nykänen: Leijonakuningas

Luotan vaan aina Harri Nykäsen nimeen ja luulen näistä kirjoista liikoja. Juoni on ihan OK, mutta keskitytään hiukan liikaa Kafkan naissuhteisiin, joista on jo käynyt ilmi että Ariel on varsinainen sika!

Nykyisessä tilanteessa voisi olla hyvä jos puututtaisiin enemmän poliisin moraalin (vrt. Aarnio), mutta aika varovaisesti Nykänenkin poliisin korruptioon puuttuu.

Harri Nykänen: Leijonakuningas (2013) Crime Time
Arvio: *** Samaa ku ennenki

Jo Nesbø: Isänsä poika

Kirjan juoni on karmiva, mutta mahdollinen. Puistattaa ihan ajatella että tällaista voisi sattua niinkin vähän korruptoituneessa maassa kuin Norja.

Puolen välin kohdilla aloin miettimään että Kefasilla on yllättävän karu menneisyys "hyväksi poliisiksi". Sekin ongelma, onneksi, selvisi ennen loppuratkaisua.

Jo Nesbø: Isänsä poika (Sønnen 2014) Johnny Kniga, suom. Outi Menna
Arvio: **** Taattua tavaraa

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Kirja tutustuttaa lukijan tetrojen maailmaan. Kyse ei ole geometriasta vaan neliraajahalvantuneista. Yksi keskeinen teema on, saako ihminen itse päättää koska elämänsä lopettaa. Itselläni on asiasta vankkumaton mielipide ja aina minua jaksaa hämmästyttää miten jotkut ihmiset kokevat sen loukkauksena.

Juoni oli hyvä, ei kovin arvaamaton. Tätä olisi lukenut enemmänkin.

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää (Me before you 2012) Gummerus, suom. Heli Naski
Arvio: *** Ei kovin yllättävä

Camilla Grebe & Paul Leander-Engström: Pietarin kapellimestari

Hyvin rakenneltu ja uskottava juoni. Voin ihan kuvitella, että Tom Blixeniä tulee lisää.

Oli kerrankin virkistävää lukea dekkaria, joka kertoo Pietarin sijaan Moskovasta ja jonka henkilöt eivät ole suomalaisia tai inkerinsuomalaisia vaan ihan aitoja ruotsalaisia. Kirjan juoni ei myöskään käsitellyt sitä tavallista trafiikkia Suomen ja Venäjän välillä vaan ihan vaan venäläistä talouselämää.

Camilla Grebe & Paul Leander-Engström: Pietarin kapellimestari (Dirigenten från Sankt Petersburg 2013) Gummerus, suom. Pekka Marjamäki
Arvio: **** Tosi hyvä

John Grisham: Perintö

Kirja on ihan sitä tavallista Grishamia: loppuun asti mietitty juoni ja paljon yksityiskohtia.

Tällä kertaa jäin miettimään kirjan tapahtuma-aikaa: muutaman vuoden "On aika tappaa" -tapahtumien jälkeen. Olisi jollain tavalla loogisempaa kirjoittaa nykypäivästä kuin 1980-luvusta. Voi kuitenkin olla, että tuo aika oli herkullisempaa rotu-asioista kirjoittamiseen kuin nykypäivä. Olen miettinyt tätä ennenkin, mutta internet, some ja kännykät ovat kyllä muuttaneet maailmaa niin paljon, että kirjojen juonetkin väkisin muuttuisivat. Eivätkä välttämättä parempaan suuntaan...

John Grisham: Perintö (Sycamore row 2013) WSOY suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: **** Tuttu ja turvallinen

Harri Nykänen: Mullasta maan

Olen vannoutunut Harri Nykäs-fani mutta nyt taisi kalahtaa kirves kiveen. Kirja yritti olla vähän tavallista jännempi dekkari, muttei oikein ollut kuin kökkö.

Harri Nykänen: Mullasta maan (2014) Crime time
Arvio: ** Eipä kovin kummonen

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Hassua miten suomalainen nainen pystyy samaistumaan japanilaisen miehen kokemuksiin vaikka ikäeroakin on sukupolven verran.

Kirjan teema on selvittää menneet ja päästä eteenpäin. Se on hyvin selvästi näkyvillä ja välillä voisi olla uskottavampaa hiukan kyseenalaistaa enemmän tuota menneiden kaivelua. Mutta muuten kirjan tarina on hyvä ja hyvin kerrottu.

Helsinkiä koskeva pätkä tietenkin vilisee virheitä (vai oletteko koskaan nähneet Helsingin asemalla "asemamiehiä"). Muuten Murakami kirjoittaa Helsingistä, yksinäisyydestä ja yksin olemisesta hienosti. Chisun tekstiä lainatakseni:
Mä halusin olla
vapaa ja yksin
mut joku sarvipäinen
lisäs siihen -äinen
musta tuli
vapaa ja yksinäinen.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet (Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi 2013) Tammi, suom. Raisa Porrasmaa
Arvio: **** Mahtava kirja

Mari Jungstedt: Neljäs uhri

Jungstedtia vaivaa sama tauti kuin dekkaristeja vaivaa kun kirjoja on tullut jo liian monta. Seuraava kirja ei tuo mitään lisäarvoa enää asioihin. Tässä kai pitäisi olla kiinnostunut Karinin ja Knutaksen suhteen etenemisestä, mutta sekin liikkuu eteenpäin niin hitaasti kirja kirjalta, ettei oikein jaksa.

Mari Jungstedt: Neljäs uhri (Det fjärde offret 2011) Otava, suom. Emmi Jäkkö
Arvio: ** Tylsä

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi - Tulen ja jään laulu - osa 5 nide 2

Kirja alkaa lopettelemaan langanpäitä ja ehkä alkaa valmistella joidenkin lankojen yhteensolmimista. Siitä on yli viisi vuotta aikaa kun olen lukenut edellisen osan (Korppien kestit) eli oli välillä vähän vaikea muistaa mihin esim. Cersei jäi, mutta kyllä asiat palasi taas mieleen. Jonain päivänä kun kaksi viimeistäkin osaa on kirjoitettu ja käännetty suomeksi, täytynee alkaa koko sarja vielä kerran alusta ja lukea se saman tien loppuun asti.

Koko kirjan ajan hoetaan taas talvesta ja siihen varautumisesta. Se paljastanee että vaikkei loppu varsinaisesti vielä ole lähellä niin siihen valmistaudutaan jo kovaa vauhtia.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1 - Tulen ja jään laulu - osa 5 nide 2 (A dance with dragons 2011) Kirjava, suom. Satu Hlinovsky
Arvio: *** Loppu häämöttää jo

Tuomas Vimma: Firman mies

Vimma elää jossain sovinistisessä kuplassaan, joka on muuttunut jo todella epäuskottavaksi kolmannen kirjan myötä.

Tämän kirjan ainoa arvo olisi teevee-sarja, jossa annettaisiin alasta juuri näin ruusuinen kuva. Muuta arvoa on vaikea nähdä. Välillä tuntuu ettei Vimma voi tietää rakennusalasta mitään kun maalailee tällaisia tarinoita. Jotain hän tietää kuitenkin kantakaupungin saneerausbisneksestä, se on selvää. Kukaan maallikko ei nimittäin pystyisi luettelemaan tällaisia määriä luksus-saneerauskamaa.

Eli seuraavan rakennusalan työntekijä-imago-kampanjan suunnittelija: Vimmalta vaan teevee-oikeudet ja sarja käsikirjoitettavaksi. Siitä se lähtee!

Tuomas Vimma: Firman mies (2014) Gummerus
Arvio: ** Samaa tuubaa

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja

Olen aina pitänyt mielensäpahoittajan tyylissä siitä kaiken arvostelusta ilman varsinaista pessimismin makua. Nytkin oli näitä arvosteltavia kohteita, joista sanottiin "Kyllä ei", mutta aika paljon oli sellasta positiivisuuttakin: sivistynyt lättähattu ja suhde Kolehmaiseen. En tiedä mikä tässä on Kyrölle tullut, mutta mielensäpahoittaja lakkaa olemasta uskottava jos se lakkaa pahottamasta mielensä.

Toivoisin, että sloganeista "tolkulla pärjää" ja "tavallinen riittää" tulisi yhtä suosittuja kuin vaikka "elämä on". Varsinkin tuo "tavallinen riittää" on hyvä ohjenuora tässä individualismin ja downsiftaamisen maailmassa.

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja (2014) WSOY
Arvio: *** Liika positiivinen

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Kirjassa oli paljon asioita joihin oli helppo samaistua: tuore vanhemmuus, Suomi ulkomaalaisen silmin, tiedejulkaisujen saatavuus ja validiointi. Murheet, joita Alinalla kirjan alussa pienen lapsen äitinä oli, olivat niin tuttuja omasta elämästä. Monet ulkomaalaiset tutut ovat nostaneet samoja asioita esille Suomen systeemin käsittämättömyyksistä kuin Joekin. Onhan apurahajärjestelmässä jotain pielessä jos pääaine pitää valita väitösaiheen vierestä sen takia, että on mahdollista saada paremmin apurahoja. Itse olen joutunut hakkaamaan päätäni seinään nimenomaan tuon tiedejulkaisujen saatavuuden takia. Mitä hyötyä on maksaa maltaita tietokannasta jossa on 1000 eri julkaisua, jos niistä vaan neljännes on arvostettuja ja vaan 10 aiheeltaan tarpeellisia.

Kirjan juoni on hyvä. Se on kirjoitettu todella hyvin ja jännitys pysyy korkealla vain noustakseen välillä vielä lisää. Ihan lopussa käytetään jo Stephen Kingin Carriessä käyettyä nostatusmenetelmää: paljastetaan loppuratkaisun kauheudesta pieni siivu ja sitten palataan asioihin ennen sitä. Lukija on aivan koukussa eikä voi lopettaa lukemista vaan joutuu lukemaan ja arvailemaan loppuratkaisun koko kuvaa.

Huonointa kirjassa on tuo loppuratkaisu. Se on siis kirjoitettu hyvin, mutta sisältö mättää. Melkein mikä tahansa muu ratkaisu olisi ollut parempi:
-Miriam murhaajana
-ei murhaa mutta riita ja tiet lopullisesti erilleen
-yhteiseloa.
Viides tähti puuttuu loppuratkaisun takia. John Irvingillä on just tällaisia ratkaisuja muuten hyvissä kirjoissaan.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014) Tammi
Arvio: **** Tosi hyvä

Seppo Jokinen: Mustat sydämet

Ilmeisesti Jokinen on kalunnut Tampereen rikokset jo loppuun kun taas on pitänyt lähteä ulkomaille rikollisjahtiin. Olisi vaan pysynyt kotimaassa. Hienoa kuitenkin on, että Australia on kuvattu ilmeisesti ihan oikein kun Jokinen on siellä vuosia asunutkin.

Tarina Australiassa on oikeastaan aika huono: uskottava mutta tylsä. Tampereelta käsin pyöritetty sivujuoni sen sijaan oli ihan ok.

Seppo Jokinen: Mustat sydämet (2014) Crime Time
Arvio: *** Vähän pliisu

Jarkko Sipilä: Luupuisto

Sipilän juonet sinänsä eivät ole kovin kummoisia, mutta se kaikki muu siinä ympärillä on erittäin viihdyttävää. Sipilä tuntee erityisesti pääkaupunkiseudun poliisin niin hyvin, että pystyy kommentoimaan poliisihallinnon viimeisiä virheitä erityisen kärkevästi.

Kirjan nimenä "luupuisto" kuvaa aika huonosti yhtä luurankoa ja yhtä ylimääräistä luunpalasta.

Jarkko Sipilä: Luupuisto (2014) Crime Time
Arvio: **** Virkistävä

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1 - Tulen ja jään laulu - osa 5 nide 1

TV-sarjan jälkeen kirjojenkin lukeminen sai taas uutta potkua. Sopivasti tämä kirja jatkuu suunnilleen siitä, mihin tv-sarja jäi. Sarja antoi myös kasvot hahmoille. Kaikille paitsi Vuorelle. Gregor Cleganea on näyttellyt kolme eri näyttelijää eli siitä ei mitään kasvoja voi jäädä mieleen.

Kirjat ovat paljon seikkaperäisempia ja yksityiskohtaisempia kuin TV-sarja. Nyt niitä taas jopa arvostaa uudella tavalla kun on nähnyt TV-sarjassa tehdyt oikaisut.

George R. R. Martin: Lohikäärmetanssi 1 - Tulen ja jään laulu - osa 5 nide 1 (A dance with dragons 2011) Kirjava, suom. Satu Hlinovsky
Arvio: **** Niin jännä, niin jännä

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Kirja paljastaa hyvin niitä sudenkuoppia, joiden takia itse olen mieluummin pysytellyt uudisrakentamisen puolella, koska korjauskohteet aiheuttaisit mahahaavan, istuisi sitä millä puolella pöytää tahansa. Kirjassa kerrotaan erittäin hyvin miksi oikea rakentaminen ei ole mitään tositeevee-kamaa. Ei sitä jaksaisi katsoa kuin ammattilaiset ja niistäkin puolet olisi aina eri mieltä.

Sisustus-tositeeveestä annetaan aika karmea kuva, mutta luultavasti aika todenmukainen. Odotin koko ajan loppuratkaisua, jossa kukaan ei saa rahojaan kun tuotantoyhtiö tekee oharit, mutta loppu olikin ihan tyhmä.

Tuomas Vimma: Ruutukymppi (2013) Gummerus
Arvio: *** Pliisu loppu

John Grisham: Valamiehet

Tämä kirja toimii kohdallani kuin lohturuoka jollain muulla. Siis lohtukirja. Kansanterveyden ja -sivityksenkin kannalta olisi parempi korvata lohturuoka kirjalla. Tätä terveysinnovaatiota voivat soveltaa ainoastaan sellaiset ihmiset, jotka saavat kirjojen lukemisesta iloa. Lisäksi on varma, ettei juuri tämä kirja välttämättä toimi kellään muulla. Jokaisella on omat lohtukirjansa ja jokainen pystyy varmasti nimeämään niitä vaikka unissaan.

"Valamiehet" on tyypillistä Grishamia: äärimmäisen ovela juoni jossa lukija harhautuu luulemaan vaikka mitä matkan varrella. Yllättävän hyvin tämäkin kirja on kestänyt aikaa...

John Grisham: Valamiehet (The runaway jury 1996) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: *** Vähän liian tuttu juoni

Pirjo Houni, Maria Romantschuk: Ei, rouva presidentti

Jostain syystä Romantschuk oli jäänyt mieleeni jo jostain kymmenen vuoden takaa. Näin kirjan kirjaston uutuushyllyssä ja nappasin mukaan.

Kirja on napakka kuvaus Tarja Halosen ensimmäisestä presidenttikaudesta ja toisen alkupuolesta. En ole koskaan oikein uskonut että Tarja Halonen olisi sellainen tuittupää kuin lehdistö hänestä maalasi. Tuittupää ehkä, muttei niin tuittupää. Mutta ilman tuittupäisyyttään ei hän luultavasti olisi ikinä presidentiksi eikä varsinkaan koko kansan rakastamaksi presidentiksi päätynytkään. Niinistöhän kiukuttelee ihan eri tavalla...

Pirjo Houni, Maria Romantschuk: Ei, rouva presidentti (2014) Otava
Arvio: *** Ihan jännä

Agatha Christie: Kortit pöydällä

Poirot ei ollut ihan terässä, mutta se saattoi kyllä olla murhatunkin vika. Hän oli nimittäin järjestänyt murhansa niin että paikalla oli neljä erilaista (sala)poliisia. Poirot joutui toimimaan ikään kuin ryhmän jäsenenä eikä se sovi alkuunkaan Poirotin egolle.

Juonen kannalta olisi ollut tärkeää ymmärtää bridgen säännöt. Osaan monenlaisia korttipelejä moskasta pokeriin, mutta bridge on jäänyt opettelematta. Luultavasti syykin on selvä. Se vaatisi muitakin asiaan vihkiytyneitä pelikaveriksi ja on vaikea perustella vaikean korttipelin monimutkaisten sääntöjen opettelua pelkästään kiinnostuksella Agatha Christieen. Vilkaisin nopeasti wikipediasta bridgen sääntöjä ja aika monimutkaiselta vaikuttaa, jopa moskaan verrattuna...

Agatha Christie: Kortit pöydällä (Cards on the table 1936) WSOY, suom. Aune Suomalainen
Arvio: *** Vähän pliisu Poirot

Tuomas Lius: Härkäjuoksu

En tiedä miksi tämä oli kirjahyllyssäni. Oikein hävettää, että olen säilyttänyt rakkaassa hyllyssäni tällaista kuraa. Nyt tämä taitaa päästä roskiin.

Molemmat päähenkilöt oli huonoja: toinen erittäin epämiellyttävä ja toinen supersankari, jollaisia ei oikeassa elämässä ole. Tarinaan liittyi myös myrrysnainen ja loppuratkaisun järjesti presidentti! Tiedän että kirjoissa on tapana laittaa mutkat suoriksi, mutta tässä oikeusvaltion periaatteet mureni sellaiseksi hiekaksi, että täytyy ihan ihmetellä mistä Lius tätä oikein keksii.

Tuomas Lius: Härkäjuoksu (2011) Like
Arvio: * Uskomatonta ja epäuskottavaa shittiä

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa

Olen lukenut tämän vaikka kuinka monta kertaa ja nähnyt telkustakin ainakin pari kertaa. Silti, vaikka murhaajan muistinkin, pysyi tunnelma koko ajan katossa. Christie osaa kertakaikkiaan rakentaa juonen!

Vaikka kyseessä on Hercule Poirot-tarina, niin kertoja oli eri kuin yleensä ja se loi oman, naisellisen, näkökulman tähän tarinaan.

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa (Murder in Mesopotamia 1936) WSOY
Arvio: **** Aivan mahtavaa aivojumppaa