28.9.2008

Mika Waltari: Jumalaa paossa

Tämä Waltarin esikoisjulkaisu on suorastaan huono. Se on tilaustyö merimieslähetykselle ja Waltari kirjoitti sen 17-vuotiaana. Siinä on 72 sivua ja sen lukemiseen meni alle tunti. En anna sille tähtiä, koska ei tämä ole varsinaisesti mikään teos.

Kirja on alleviivaava ja niin julkaisijalleen tehty kuin olla voi. Päähenkilö Aarne Tammi naureskelee äitinsä ja ihastuksensa "jumallilisuudelle" ja karkaa merille. Vietettyään neljä vuotta holtitonta merimieselämää, hän törmää Australiassa suomalaiseen mermiespappiin ja tulee uskoon. Hän palaa Suomeen ja alkaa kunnon elämän.

Kirjan alussa Waltari itse kommentoi kirjoittamistaan ja toteaa, että tilaajat halusivat poistaa kaiken elämän eli "aistillisuuden" hengen pois. Näin Waltari tekikin. Luulen kuitenkin, ettei tuo "aistillisuus" tässä mitään erityistä lisäjännitystä olisi merkinnyt.

En mitenkään tahdo väheksyä merimieslähetystä. Nykyäänhän he auttavat monia muitakin suomalaisia kuin vain merimiehiä ja minäkin olen monet kerrat nauttinut Hampurin merimieskirkon saunan löylyistä. Ehkä 1920-luvulla tällaiselle kirjalle oli tosiaan tilausta. Otettiinhan kirjasta kuitenkin ilmeisesti 3000 kappaleen painos.

Mika Waltari: Jumalaa paossa (1925) Suomen merimieslähetysseura
Arvio: * Huono

Mika Waltari: Fine van Brooklyn

En ole lukenut Waltarilta aikaisemmin muuta kuin historiallisia romaaneja. Tätä lainatessani kirjastohoitaja sanoi, että siinä onkin sitten vähän sellaista erilaista naiskuvaa. En oikein tiennyt mitä tästä huomautuksesta olisi pitänyt ajatella.

Kirja kertoo viattomasta, suomalaisesta tiedemiehestä, joka asuu Pariisissa mutta lähtee lomalle Bretagneen, Carnaciin. Siellä hän tapaa sattumalta tytön, Finen, joka pyörittää päähenkilön pikkusormensa ympärille onnettomin seurauksin.

Finen hahmo on kaunis, manipuloiva ja niin määrätietoinen. Hahmossa on paljon samaa kuin Neferneferneferissä, mutta tietenkin paljon laimeampana. Voin kuvitella, että 1940-luvun Suomessa tämän kirjan teksti on ollut uskaliasta. Nykylukijaa se vähän naurattaakin. Uskaliain sana koko kirjassa on "aistillinen". No ajat muuttuvat.

Lukemassani painoksessa kirjan sivut ovat paksuja, melkein kuin kartonkia ja fonttikin on vanhahtavaa. Se tuo jotenkin tuon aikaeron paremmin esille kuin jos olisi lukenut uusintapainoksen viime vuosilta.

Mika Waltari: Fine van Brooklyn (1942) WSOY
Arvio: *** Lukemisen arvoinen

21.9.2008

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella

Tämä oli tosi kummallinen tapaus: kirja oli tosi hyvä, mutta monilta osa-alueiltaan kertakaikkiaan huono.

Juoni oli selkeää jatkoa Larssonin edelliselle. Lisbeth Salander oli varmasti edelleenkin paras hahmo. Mikael Blomkvist jäi jopa vähän taka-alalle. Edellisessä kirjassa puhuttiin miehistä jotka vihaavat naisia. Tässä näitä naisia vihaavia miehiä etsittiin ja rangaistiin. Lopussa tietenkin Lisbeth jää henkiin. Mistä se kolmas kirja olisi muuten kirjoitettu...

Lukiessa tuli monta kertaa mieleen, että joku lanka joka oli jo katkaistu edellisessä kirjassa, jatkuikin yhtäkkiä. Joko se on tahallista, jolloin se on tosi ärsyttävää, tai vain kirjailijan tapa saada juoneen uusia käänteitä tosi tökeröllä tavalla. Ärsyttävää joka tapauksessa.

Suomennos oli tosi kurja. Epäjohdonmukaisuuksia ihan vilisi: ensin Lisbeth osti sähkömiehenteippiä ja seuraavaksi hän käytti ilmastointiteippiä. Tällaisia pikkulapsuksia oli jatkuvasti.

Mutta kyllä itse kirjailijallakin oli omituisia juttuja. Noin kolmasosa kaikista roistoista oli nimensä puolesta suomen sukuisia. Eräskin kaveri oli virolainen, jolla oli suomen kansalaisuus, mutta oli muuttanut 1970-luvulla Ruotsiin. Ei varmaankaan ihan mahdoton tarina, mutta melko epätodennäköinen. Melkein kaikilla kirjan henkilöillä oli Applen kone, johon Lisbeth oli tehnyt Exploreriin asennettavan vakoiluohjelman. Tuskin niissä koneissä Microsoftin ohjelmia käytettiin.

Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden 2006) WSOY, suom. Marja Kyrö
Arvio: *** Ristiriitainen, vangitsi ja ärsytti

20.9.2008

E. Annie Proulx: Lyhyt kantama, kertomuksia Wyomingista

Ensimmäinen tarina "Puoleksi nyljetty härkä" oli samalla tavalla kamala kuin Stephen Kingin "Cujo". Ajattelin sen kertomuksen jäkeen, ettei ole hyväksi lukea tätä kirjaa yksin pimeän aikaan. Siitä eteenpäin tarinat eivät olleet enää niin pelottavia, mutta mukaansa tempaavia kuitenkin. Kokoelman viimeinen tarina, "Brokeback Mountain", on varmasti näistä kuuluisin vaikkei ehkä kuitenkaan paras. Suosikkini oli "Kannukset".

Kaikki tarinat sijoittuvat Wyomingin maaseudulle eri aikakausina. En ole koskaan ajatellut seutua millään tavalla, mutta tämän kirjan jälkeen yhdistän sen aina rancheihin ja karjanhoitoon. Hassua ovat ongelmat, joita siellä on: liittovaltio vaatii sitä ja tätä ja toisaalta maksaa korvauksia tästä ja tuosta. Tuttua täälläkin!

Annie Proulx: Lyhyt kantama, kertomuksia Wyomingista (Close Range: Wyoming Stories 1999) Otava, suom. Marja Alopaeus
Arvio: **** Mahtavia tarinoita

16.9.2008

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä

Jos arvostelin Elenaa muutama päivä sitten "vaaleaksi", niin tässä kirjassa oli se mikä Elenasta puuttui: ääriviivat ja särmät. Tarina on rauhallinen ja polveileva. Siitä puuttuu sellainen tehokkuus ja kaiken merkityksellisyys, joka leimaa nykyajan elämää ja kirjoja.

Augoston tavoite päästä kotikylään on tarinan taustalla koko ajan. Tarinassa viisihenkinen fado-orkesteri on menossa Oportoon osallistuakseen kilpailuun ja mennäkseen sitten Ajudaan, Augoston ja Fernandon kotikylään. Lopuksi Augosto löytää vanhan rakkautensa Ajudosta ja ymmärtää totuuden isästäänkin.

Kirjan loppupuolella aloin pelkäämään, että tämä loppuu pian. Se on kai merkki hyvästä kirjasta.

Joel Haahtela: Tule risteykseen seitsemältä (2002) Otava
Arvio: **** Loistava

15.9.2008

John Grisham: Päämies

Tätä vuotta ehtikin kulua yllättävän pitkään ennen kuin palasin vanhan Grisham-kokoelman pariin. En ole mitenkään ylpeä ko. kokoelmasta, mutta se on tarpeellinen. Tällaisina päivinä kun makaa flunssan kourissa kotona, ei todellakaan tarvita mitään vaikeaa. Kirja jonka on lukenut monta kertaa ja nähnyt elokuvanakin, on tarpeeksi helppo. Ei yllätyksiä, ei uusia asioita...

Kirjan juonihan on nerokas, joskin detaljeiltaan joskus vähän epäuskottava. Tällä lukukerralla kiinnitin erityistä huomiota huonoon suomennokseen. Tottakai sitä pitäisi verrata ensin alkuteokseen, mutta laitan nämä virheet nyt kuitenkin suomentajan piikkiin: ei kukaan 8-vuotias sanoisi "nyt en tajua" ja "iäkkäänpuoleinen naisihminen" oli seuraavassa kappaleessa "vanha harppu".

Muuten pidän kirjassa erityisesti kohtauksesta Mamma Loven kotona, jossa syödään valkosipulileipää, pinaattilasagnea ja persikkajäätelöä. Kyse taitaa olla Viisikko-ilmiöstä.

John Grisham: Päämies (The Client 1993) WSOY, suom. Irmeli Ruuska
Arvio: ** Varma

14.9.2008

Joel Haahtela: Elena

On hassua miten maailmassa on kirjoja ja kirjoja. Jopa jotkut huonot kirjat herättävät ajatuksia ja jäävät mieleen. Tämä kirja ei varsinaisesti ole huono, se on vain jotenkin liian "vaalea".

Luettuani tämän ja tuijoteltuani kirjan kantta tarpeeksi kauan, tulin vakuuttuneeksi että tämä ei ole ensimmäinen kerta kuin luin tätä kirjaa. Missään kohtaa juonta ei kuitenkaan tullut tunne, että olen jo lukenut tämän tai että tietäisin mitä seuraavaksi tapahtuu. Luulen että olen aloittanut tämän lukemisen joskus muutama vuosi sitten ja lopettanut kesken, koska mielenkiinto on vaan lopahtanut. Tällä kertaa vietin aikaani flunssassa ja nukuin aina välillä lukemisen lomassa. Ehkä juuri sellaiseen tämä onkin sopiva kirja: hidas, filosofinen ja yllätyksetön.

Kirjan päähenkilö näkee puistossa Elenan ja alkaa odottaa hänen näkemistään. Kesäksi Elena katoaa, mutta päähenkilö löytää hänet saarelta, pikkuhotellista, jossa hän on kerrossiivoojana. Kaupunkiin palattuaan päähenkilö valottaa vähän omaakin elämäänsä ja käy ilmi, että hän on kahdeksankymmenen. Elena on ilmeisesti melko nuori. Kirjan lopussa päähenkilö tapaa Elenan ja käy nopean keskustelun, joka käsittelee lähinna päähenkilön kuollutta vaimoa.

Kirja koostuu ultralyhyistä kappaleista, lyhyimmät ovat alle sivun mittaisia. Juuri noissa lyhyimmissä kappaleissa on muutama ajatus, jotka tuovat mieleen Paolo Coelhon tavan kirjoittaa. En siis tarkoita verrata tässä Haahtelaa ja Coelhoa, mutta suunta on molemmilla sama...

Tämä kirja on kuunneltavissa Kotilieden sivulla 31.10. asti.

Joel Haahtela: Elena (2003) Otava
Arvio: * Aika mitäänsanomaton

5.9.2008

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa

Siinä missä "Äidin pikku pyöveli" käsitteli äiti-lapsi -suhdetta, tämä käsittelee parisuhdetta. Tarinat ovat taas todella karmivia. Jotenkin kuitenkin se, että parisuhde on tietyllä tavalla itseaiheutettu, toisin kuin äiti-lapsi -suhde, tekee tarinoista pahempia.

Kitupiikki ja Kiittämättömät lapsemme olivat ehkä parhaita ja todellisimpia. Vanhemmat saattavat kuvitella kohtelevansa lapsia hyvin, mutta lasten elämä on yhtä helvettiä. Tarinassa lapset kostivat välinpitämättömyydellä, mikä oli vähintäänkin oikein. Vanhemmat eivät vaan ymmärtäneet sitäkään.

Claire Castillon: Pieni sydän jaksaa rakastaa (On n´empêche pas un petit coeur d´aimer 2007) Gummerus, suom. Lotta Toivanen
Arvio: *** Vielä karmivampi kuin edellinen

4.9.2008

Henning Mankell: Kiinalainen

Kirjan alku ja ensimmäinen neljännes oli hyvä ja erittäin lupaava: 19 ruumista pienessä, talvisessa kylässä. Ilmaan nousi iso kysymys tapahtumien kulusta ja ennen kaikkea niiden syystä. Sitten jäädään pikkuhiljaa kauemmas poliisitutkinnasta ja aletaan seurata ihan muiden ihmisten toimia. Lopulta selviää, että tappojen syyt juontuvat 140 vuoden taakse Amerikkaan. Kaiken kukkuraksi poliisi pitää syyllisenä viatonta miestä ja oikeat syylliset tapetaan poliisin tietämättä.

Kirjassa käydään läpi Kiinan poliittista ja taloudellista tilannetta ihan liiankin kanssa. Jos tämä on olevinaan dekkari, niin ei tuollaista sivukaupalla jaksa. Toisaalta jos tämä on kannanotto Kiinan tilanteeseen niin tapot olivat vähän turhia.

En tiedä luenko näitä Mankelleita enää, jos trendi on tämä. Kaiken kukkuraksi tämä oli melkoinen tiiliskivi, tulee vähän le Carrén tuotanto mieleen: paksuja dekkareita, joissa politiikka on tärkeässä roolissa.

Henning Mankell: Kiinalainen (Kinesen 2008) Otava, suom. Laura Jänisniemi
Arvio: ** Pitkäveteinen