Kirja oli tosi hämmentävä sekotus syömishäiriötä ja Viron historiaa. Ilmeisesti tämäkin oli sitä "auto-fiktiota". Olisi kiva tietää, että mikä oli sitä fiktiota ja mikä totta.
Kertoja Anna kertoo miten äitinsä, Katariina päätyi Suomeen naimisiin ja miten hän itse koki "ulkomaalaisuutensa" Suomessa. Ei syömishäiriöön ole varmaan yhtä syytä, mutta voisin kuvitella että nuo äidin vaatimukset sopeutumisesta ovat olleet merkittävä tekijä: ei saanut olla "virolainen" eikä erilainen. Minua hämmensi bulimarektikon tapa hahmottaa asioita: viinaa ja huumeitakin voi käyttää kunhan ne estävät seuraavan syömissession. Tuntuu aika nurinkuriselta.
Kirjassa käsiteltiin virolaisuutta, venäläisyyttä ja suomalaisuutta hyvin negatiivisesti. On toisaalta hyvä nähdä sekin, miten virolaiset suhtautuivat ja suhtautuvat Suomeen ja suomalaisiin. Ei Suomi varmaan ollut helppo asuinpaikka 1980-luvulla virolaiselle. Toivottavasti nykyisin automaattisesti huoraksi leimaaminen on jo lopetettu.
Kirja käsitteli Viron historiaa hyvin samalla tavoin kuin "Puhdistus". Toisaalta sitä se kai tarkoittaa, jos kirjoittaa auto-fiktiota. Samoja teemoja toistuu väkisinkin.
Sofi Oksanen: Stalinin lehmät (2003) WSOY
Arvio: *** Ihan jees
29.4.2009
27.4.2009
Atiq Rahimi: Unen ja kauhun labyrintti
Kirja kertoo periaatteessa Kabulista vuonna 1979. Päähenkilö Farhad on yliopisto-opiskelija, joka ei hyväksy uutta neuvostomielistä hallintoa.
Itse tarina on kuitenkin absurdi sekoitus unta, totta ja kauhua. Vallanpitäjien suorastaan kafkamainen ote alamaisiinsa sekoitettuna unen ja valveen rajamailla käytyihin keskusteluihin on mieletön tarina. Kafkamaisella tavalla Yahya-poika on varma, että Farhad on hänen isänsä. Mahnaz taas huolehtii pojastaan ja veljestään vaikka hänen pitäisi mennä lankonsa kanssa naimisiin.
Jos "Maata ja tuhkaa" oli edes jollain tavalla johdonmukainen niin tämä ei ole: lukija ei voi olla oikein koskaan varma, onko kyse unesta vai valveesta, päähenkilö muuttaa mieltään jatkuvasti ja olosuhteet ovat käsittämättömät.
Parasta kirjassa on sanojen selitykset. Kaikki vieraskieliset sanat ja erisnimet selitetään alaviitteissä. Kun lukee kulttuurista, joka ei ole kovin tuttu niin on todella hienoa, että on nähty vaivaa käännöksessä.
Atiq Rahimi: Unen ja kauhun labyrintti (Les mille maisons du rêve et de la terreur 2002) Like, suom. Päivi Sinikka Kosonen
Arvio: ***** Käsittämätön, mutta suosittelen silti
Itse tarina on kuitenkin absurdi sekoitus unta, totta ja kauhua. Vallanpitäjien suorastaan kafkamainen ote alamaisiinsa sekoitettuna unen ja valveen rajamailla käytyihin keskusteluihin on mieletön tarina. Kafkamaisella tavalla Yahya-poika on varma, että Farhad on hänen isänsä. Mahnaz taas huolehtii pojastaan ja veljestään vaikka hänen pitäisi mennä lankonsa kanssa naimisiin.
Jos "Maata ja tuhkaa" oli edes jollain tavalla johdonmukainen niin tämä ei ole: lukija ei voi olla oikein koskaan varma, onko kyse unesta vai valveesta, päähenkilö muuttaa mieltään jatkuvasti ja olosuhteet ovat käsittämättömät.
Parasta kirjassa on sanojen selitykset. Kaikki vieraskieliset sanat ja erisnimet selitetään alaviitteissä. Kun lukee kulttuurista, joka ei ole kovin tuttu niin on todella hienoa, että on nähty vaivaa käännöksessä.
Atiq Rahimi: Unen ja kauhun labyrintti (Les mille maisons du rêve et de la terreur 2002) Like, suom. Päivi Sinikka Kosonen
Arvio: ***** Käsittämätön, mutta suosittelen silti
24.4.2009
Atiq Rahimi: Maata ja tuhkaa - afganistanilainen tarina
Kirja oli lyhyt tarina vanhan miehen, Dastaguirin, matkasta poikansa, Muradin, luokse kertomaan, että muu perhe Muradin poikaa lukuunottamatta on kuollut venäläisten pommituksessa. Lisäksi Muradin poika Jassin oli tullut kuuroksi.
Eniten huomiota kiinnitti kohta ihan lopussa, jossa Dastaguir pohtii miksei Murad tullut omaistensa hautajaisiin, jos kerran tiesi tapahtuneesta. Hän melkein syytti Muradia. Mitään empatiaa ei ollut isän puolelta olemassa.
Jassin pisti myös ajattelemaan lapsen tapaa hahmottaa maailmaa. Jassin nimittäin ajatteli, että hyökkäys pisti ihmiset lopettamaan puhumisen.
Kirjassa puhutaan myös tarinasta nimeltä "Shahnameh", jossa on henkilö nimeltä Sohrab. Sohrab oli Jassinin sankari. Myös Hosseinin kirjassa "Leijapoika", tarinalla on tärkeä rooli, saahan Hassanin poika nimekseen Sohrab.
Atiq Rahimi: Maata ja tuhkaa - afganistanilainen tarina (Khâhestar-o-khâk 2000) Like, ranskan kielestä suomentanut Kristina Haataja
Arvio: **** Lyhyt, mutta koskettava
Eniten huomiota kiinnitti kohta ihan lopussa, jossa Dastaguir pohtii miksei Murad tullut omaistensa hautajaisiin, jos kerran tiesi tapahtuneesta. Hän melkein syytti Muradia. Mitään empatiaa ei ollut isän puolelta olemassa.
Jassin pisti myös ajattelemaan lapsen tapaa hahmottaa maailmaa. Jassin nimittäin ajatteli, että hyökkäys pisti ihmiset lopettamaan puhumisen.
Kirjassa puhutaan myös tarinasta nimeltä "Shahnameh", jossa on henkilö nimeltä Sohrab. Sohrab oli Jassinin sankari. Myös Hosseinin kirjassa "Leijapoika", tarinalla on tärkeä rooli, saahan Hassanin poika nimekseen Sohrab.
Atiq Rahimi: Maata ja tuhkaa - afganistanilainen tarina (Khâhestar-o-khâk 2000) Like, ranskan kielestä suomentanut Kristina Haataja
Arvio: **** Lyhyt, mutta koskettava
21.4.2009
Stephenie Meyer: Houkutus
Lainasin tämän vain siksi, että kaikkialla puhutaan Meyerin kirjoista ja leffasta ja vaikka mistä. Hypetys ei taida olla ihan turhaa, mutta olen vähän liian vanha tällaiseen: "Oi, sitten hän käänsi päätään ja katsoi suoraan minuun. Sydäntäni ihan kouristi..." Siitäkin huolimatta kirja oli vaikuttava.
Juoni oli hieno: vampyyri, joka yrittää olla ilman ihmisverta ja elää ihan normaalia elämää, kohtaa ihmisen johon rakastuu. Aiheesta olisi voinut repiä hiukan monipuolisemmankin juonen ja toisaalta aika pian oli selvää, että Bellakin haluaa vampyyriksi. On aika helppo nähdä mitä tulevat kirjat pitävät sisällään, mutta sitä on kai turha enää spekuloida kun ne on jo saatavilla.
Suomennos oli kuin Tuija Lehtisen kirjoista takavuosina (se taitaa kyllä tarkoittaa 1980-lukua, taisin olla ala-asteella silloin). Suomennos oli siis sellanen teinijuttu, että ihan hirvitti. Saattaa kuitenkin olla että suomennos onkin vain uskollinen alkuperäisteokselle... Ohinmaa voisi kyllä miettiä hiukan sanojaan, esim. "pyöröportaat" antaa Googlella vain 50 hakutulosta kun "kierreportaat" antaa jo 19800 tulosta. Voihan ne "pyöröportaat" olla jotenkin poliittisesti korrektimpi ilmaisu, mutta huono joka tapauksessa.
Jotain tässä kirjassa kuitenkin oli koska luin sen 48 tunnin sisällä vaikka kävin töissä ja salillakin pari kertaa. Taisin siis pistää tähän kaiken liikenevän vapaa-ajan. Laitoin seuraavatkin kirjat varaukseen, toivottavasti saan ne pian. En malttaisi odottaa enää.
Stephenie Meyer: Houkutus (Twilight 2005) WSOY, suom. Tiina Ohinmaa
Arvio: **** Olen koukussa
Juoni oli hieno: vampyyri, joka yrittää olla ilman ihmisverta ja elää ihan normaalia elämää, kohtaa ihmisen johon rakastuu. Aiheesta olisi voinut repiä hiukan monipuolisemmankin juonen ja toisaalta aika pian oli selvää, että Bellakin haluaa vampyyriksi. On aika helppo nähdä mitä tulevat kirjat pitävät sisällään, mutta sitä on kai turha enää spekuloida kun ne on jo saatavilla.
Suomennos oli kuin Tuija Lehtisen kirjoista takavuosina (se taitaa kyllä tarkoittaa 1980-lukua, taisin olla ala-asteella silloin). Suomennos oli siis sellanen teinijuttu, että ihan hirvitti. Saattaa kuitenkin olla että suomennos onkin vain uskollinen alkuperäisteokselle... Ohinmaa voisi kyllä miettiä hiukan sanojaan, esim. "pyöröportaat" antaa Googlella vain 50 hakutulosta kun "kierreportaat" antaa jo 19800 tulosta. Voihan ne "pyöröportaat" olla jotenkin poliittisesti korrektimpi ilmaisu, mutta huono joka tapauksessa.
Jotain tässä kirjassa kuitenkin oli koska luin sen 48 tunnin sisällä vaikka kävin töissä ja salillakin pari kertaa. Taisin siis pistää tähän kaiken liikenevän vapaa-ajan. Laitoin seuraavatkin kirjat varaukseen, toivottavasti saan ne pian. En malttaisi odottaa enää.
Stephenie Meyer: Houkutus (Twilight 2005) WSOY, suom. Tiina Ohinmaa
Arvio: **** Olen koukussa
19.4.2009
Tarja Laitiainen: Taksi Kabuliin
Laitianen on toiminut Suomen (kiertävänä) suurlähettiläänä Afganistanissa vuosina 2002-2005 ja kertoo tässä kirjassa kokemuksistaan Kabulissa ja vähän muuallakin. Kaikkien lukemieni Afganistan-aiheisten kirjojen jälkeen tämä oli näkökulmaltaan erittäin tervetullut. Suomalainen diplomaatti kun näkee asiat toisin kuin englantilainen toimittaja (Jason Burke) tai amerikkalainen kampaaja (Deborah Rogriguez).
Laitiainen kertoo positiivisesti naisten aseman parantumisesta ja turvallisuuden kehittymisestä Kabulissa. Samalla hän tuo kuitenkin esille, että amerikkalaisten oma käytös heikentää turvallisuustilannetta ja ettei nykyinen hallinto ota oikein tosissaan naisen aseman parantamista. Ehkä tilanne oikeasti on parantunut talebanien jäljiltä, mutta tällä hetkellä asiat muuttuvat enää hitaasti.
Oli hienoa lukea naisten pääsystä parlamenttiin, mutta toisaalta tuntuu, että Kabulissa voisi naisilla olla vaikka kaikki valta, mutta maaseudulla naisten asema on ihan yhtä huono kuin ennenkin...
Tarja Laitiainen: Taksi Kabuliin (2006) Otava
Arvio: *** Hyvin informatiivinen
Laitiainen kertoo positiivisesti naisten aseman parantumisesta ja turvallisuuden kehittymisestä Kabulissa. Samalla hän tuo kuitenkin esille, että amerikkalaisten oma käytös heikentää turvallisuustilannetta ja ettei nykyinen hallinto ota oikein tosissaan naisen aseman parantamista. Ehkä tilanne oikeasti on parantunut talebanien jäljiltä, mutta tällä hetkellä asiat muuttuvat enää hitaasti.
Oli hienoa lukea naisten pääsystä parlamenttiin, mutta toisaalta tuntuu, että Kabulissa voisi naisilla olla vaikka kaikki valta, mutta maaseudulla naisten asema on ihan yhtä huono kuin ennenkin...
Tarja Laitiainen: Taksi Kabuliin (2006) Otava
Arvio: *** Hyvin informatiivinen
Heli Laaksonen: Lukkosulaa ja lumpeenkukkia
Näytelmii o ain aika vaikia lukke. Ne on paree kuulla ja nährä. Luin tän ny kumminki ku oon näit Laaksose kirjoi ennenki lukenu.
Juan oli aika huano, mutt jutu ol hyvii. Sekatavarkaupp oli saatu kytkykaupas ja tavara oli "mikä tuli miäle" -järjestyksess: näkkileipp ja pöytäimurei ja viikate ja suruadressi.
Toi Laaksose murre ov vaa nii merkillist nykysi. Se ku muutt Laitlaa ni se o alkanu tunkee sellast ylimääräst ässä sanoje loppu. Se o kamala kuulost. Olsis pysyny vaa siin entisess mikä kuulost halikkolaisestki iha hyvält.
Heli Laaksonen: Lukkosulaa ja lumpeenkukkia (2008) Otava
Arvio: *** Niill jokka tiätä mikä o Helsingi kauneim paikk (laitur 25)
Juan oli aika huano, mutt jutu ol hyvii. Sekatavarkaupp oli saatu kytkykaupas ja tavara oli "mikä tuli miäle" -järjestyksess: näkkileipp ja pöytäimurei ja viikate ja suruadressi.
Toi Laaksose murre ov vaa nii merkillist nykysi. Se ku muutt Laitlaa ni se o alkanu tunkee sellast ylimääräst ässä sanoje loppu. Se o kamala kuulost. Olsis pysyny vaa siin entisess mikä kuulost halikkolaisestki iha hyvält.
Heli Laaksonen: Lukkosulaa ja lumpeenkukkia (2008) Otava
Arvio: *** Niill jokka tiätä mikä o Helsingi kauneim paikk (laitur 25)
13.4.2009
Jason Burke: Matkalla Kandahariin - Yhteenottojen keskellä islamilaisessa maailmassa
Kirjan kirjoittaja on englantilainen toimittaja, joka yrittää ymmärtää radikaalia islamismia. Burke matkustaa ympäri islamilaista maailmaa ja käyttäytyy aika pelkäämättömästi. Ehkä toimittajia kohdellaan kaikilla "puolilla" paremmin kuin muita ulkomaalaisia. Ainakin jos tuo "puoli" on kiinnostunut suuren yleisön mielipiteestä.
Burke tuo voimakkaasti esille ajatuksen, ettei al-Qaeda ole mikään organisaatio tai edes verkosto. Se on ajattelutapa islamilaisessa maailmassa, jota Bushin aloittama "terrorismin vastainen sota" vain vahvistaa. Olen täsmälleen samaa mieltä asiasta. Mielestäni ei ole niin kovin tärkeää saada Osama bin Laden kiinni, vaan parantaa ihmisten elinoloja niin, ettei al-Qaeda -ajattelulle ole tarvetta. Siihen ei kuulu länsimaiden ristiretkimäinen valloittaminen vaan ihmisten olojen parantaminen heidän omista lähtökohdistaan. Kuitenkin Taleban-hallinnon alasajo Afganistanissa oli tarpeen.
Burke kertoo yksitysikohtaisesti julmista tapoista, jotka tapahtuvat länsimaiden mittapuun mukaan täysin syyttä. En usko, että pelkästään islamilaisuus aiheuttaa tällaiset teot. Siihen liittyy myös vanha kulttuuri ja oppimattomien ihmisten halu näyttää valtaansa. Uskon vakaasti, että länsimaat pystyisivät elämään islamilaisen maailman kanssa sovussa. Siihen tarvitaan koulutusta ja erityisesti naisten koulutusta. Jos joku hiukankaan pohtii asioita laajemmin, hän kyllä ymmärtää, ettei raiskauksen uhrin kuoliaaksi kivittämisessä ole mitään järkeä.
Burken kirja herättää paljon ajatuksia ja näyttää myös, että kaikki ovat loppujen lopuksi "vain ihmisiä", joilla kaikilla on omat, ristiriitaisetkin, syynsä taistella. Koko islamilaisen maailman syyllistäminen on täysin tarpeetonta. Jos ymmärrettäisiin mistä radikaalien islamisti-taistelijoiden ajatukset kumpuavat, voitaisiin terroristi-iskutkin välttää tehokkaammin. Kun George W. Bush puhui "ristiretkestä", on helppo ymmärtää mikä siinä pistää vihaksi.
Jason Burke: Matkalla Kandahariin - Yhteenottojen keskellä islamilaisessa maailmassa (On the road to Kandahar. Travels through conflict in the Islamic world 2006) Basam books, suom. Tero Valkonen
Arvio: *** Hyvin valaiseva
Burke tuo voimakkaasti esille ajatuksen, ettei al-Qaeda ole mikään organisaatio tai edes verkosto. Se on ajattelutapa islamilaisessa maailmassa, jota Bushin aloittama "terrorismin vastainen sota" vain vahvistaa. Olen täsmälleen samaa mieltä asiasta. Mielestäni ei ole niin kovin tärkeää saada Osama bin Laden kiinni, vaan parantaa ihmisten elinoloja niin, ettei al-Qaeda -ajattelulle ole tarvetta. Siihen ei kuulu länsimaiden ristiretkimäinen valloittaminen vaan ihmisten olojen parantaminen heidän omista lähtökohdistaan. Kuitenkin Taleban-hallinnon alasajo Afganistanissa oli tarpeen.
Burke kertoo yksitysikohtaisesti julmista tapoista, jotka tapahtuvat länsimaiden mittapuun mukaan täysin syyttä. En usko, että pelkästään islamilaisuus aiheuttaa tällaiset teot. Siihen liittyy myös vanha kulttuuri ja oppimattomien ihmisten halu näyttää valtaansa. Uskon vakaasti, että länsimaat pystyisivät elämään islamilaisen maailman kanssa sovussa. Siihen tarvitaan koulutusta ja erityisesti naisten koulutusta. Jos joku hiukankaan pohtii asioita laajemmin, hän kyllä ymmärtää, ettei raiskauksen uhrin kuoliaaksi kivittämisessä ole mitään järkeä.
Burken kirja herättää paljon ajatuksia ja näyttää myös, että kaikki ovat loppujen lopuksi "vain ihmisiä", joilla kaikilla on omat, ristiriitaisetkin, syynsä taistella. Koko islamilaisen maailman syyllistäminen on täysin tarpeetonta. Jos ymmärrettäisiin mistä radikaalien islamisti-taistelijoiden ajatukset kumpuavat, voitaisiin terroristi-iskutkin välttää tehokkaammin. Kun George W. Bush puhui "ristiretkestä", on helppo ymmärtää mikä siinä pistää vihaksi.
Jason Burke: Matkalla Kandahariin - Yhteenottojen keskellä islamilaisessa maailmassa (On the road to Kandahar. Travels through conflict in the Islamic world 2006) Basam books, suom. Tero Valkonen
Arvio: *** Hyvin valaiseva
11.4.2009
Deborah Rodriguez ja Kristin Ohlson: Kabulin kauneuskoulu
Rodriguez on hyvin erilainen kirjailija kuin esim. Hosseini. Rodriguez menee mitään tietämättömänä kampaajana Afganistaniin ja oppii pikkuhiljaa kantapään kautta kuinka Afganistanissa on elettävä, jos aikoo pysyä hengissä.
"Kauneutta ilman rajoja" kuulostaa aluksi hölmöltä idealta, mutta kauneussalonki saattaa olla Afganistanin naisille ainoa hyväksyttävä yrittäjyyden muoto. Rodriguez perustaa kauneuskoulun Kabuliin ja opettaa kampaajia ja näiden opettajia hyvällä menestyksellä. Kouluun tulevien naisten tarinat ovat järkyttäviä: teiniraskauksia (tietenkin avioliitossa), raiskauksia, väkivaltaa ja alistamista. Toisaalta sekin järkyttää perheen miestä, jos vaimo alkaa tienata enemmän kuin mies.
En oikein pidä Rodriguezin tyylistä elää ja ratkaista ongelmia. Mikään ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Kabulin kauneuskoululla on merkitystä. Kirja tuo esiin myös sen, että naisten tilanne Kabulissa huononee taas amerikkalaisista ja rauhanturvaajista huolimatta. Muualla Afganistanissa tilanne ei ehkä edes parantunutkaan missään kohtaa.
Deborah Rodriguez ja Kristin Ohlson: Kabulin kauneuskoulu (The Kabul Beauty School 2007) WSOY, suom. Marja Helanen-Ahtola
Arvio: *** Suruisa tarina
"Kauneutta ilman rajoja" kuulostaa aluksi hölmöltä idealta, mutta kauneussalonki saattaa olla Afganistanin naisille ainoa hyväksyttävä yrittäjyyden muoto. Rodriguez perustaa kauneuskoulun Kabuliin ja opettaa kampaajia ja näiden opettajia hyvällä menestyksellä. Kouluun tulevien naisten tarinat ovat järkyttäviä: teiniraskauksia (tietenkin avioliitossa), raiskauksia, väkivaltaa ja alistamista. Toisaalta sekin järkyttää perheen miestä, jos vaimo alkaa tienata enemmän kuin mies.
En oikein pidä Rodriguezin tyylistä elää ja ratkaista ongelmia. Mikään ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että Kabulin kauneuskoululla on merkitystä. Kirja tuo esiin myös sen, että naisten tilanne Kabulissa huononee taas amerikkalaisista ja rauhanturvaajista huolimatta. Muualla Afganistanissa tilanne ei ehkä edes parantunutkaan missään kohtaa.
Deborah Rodriguez ja Kristin Ohlson: Kabulin kauneuskoulu (The Kabul Beauty School 2007) WSOY, suom. Marja Helanen-Ahtola
Arvio: *** Suruisa tarina
7.4.2009
Khaled Hosseini: Leijapoika
Tämän kirjan tilanteet tuntuivat jo paljon tutummilta kuin Hosseinin "Tuhat loistavaa aurinkoa" -kirjassa. Olenhan lukenut "Kabulin kirjakauppiaan" ja Burken "Matkalla Kandahariinkin" on melkein luettu.
"Leijapoika" kertoo kahdesta pojasta, Amirista ja Hassanista, jotka kasvavat yhdestä. Hazara Hassan vain on pataani Amirin palvelija. Amir kilpailee aina isänsä suosiosta Hassanin kanssa edes oikein käsittämättä miksi. Poikien tiet eroavat Amirin petoksen takia ja Amir pakenee neuvosto-miehittäjää isänsä kanssa Pakistanin kautta Yhdysvaltoihin 1970-luvun lopussa. Siellä Amir menee naimisiin ja hänen isänsä kuolee.
Amir saa puhelun menneisyydestä Rahim Khanilta ja lähtee lopulta Kabuliin etsimään Hassanin orpoa Sohrab-poikaa viedäkseen hänet orpokotiin Peshawariin. Lopulta Sohrab lähtee Amirin kanssa kotiin.
Kirjan tarina oli kuin Lollywood-elokuvasta. Kirjassakin on kohta, jossa Amir ajattelee, että jos tämä olisi Lollywood-elokuvaa niin sitten... Ainoa tarinan käänne joka ei sopinut siihen muottiin, oli että Amir aikoi todella viedä Sohrabin orpokotiin eikä adoptoida. Vasta melkein pakon edessä hän tekee tällaisen Lollywood-päätöksen. No Lollywood-tyylisessä kirjassa olisi varmaankin ollut onnellisempi loppu. Sitä paitsi Rahim Khan jäi kadoksiin. Aidossa Lollywood-tarinassa niin ei varmaankaan tapahtuisi.
Kirjan alku kertoo 1970-luvun ylemmän keskiluokan varsin maallisesta arjesta Kabulissa. Perheessä jossa ei ole naisia, ei edes huomaa että ollaan muslimimaassa; juodaan viinaa, ei pahemmin rukoilla, juhlitaan. Isot luokkaerot, hyväntekeväisyys ja lampaiden teurastus uhrimielessä muistuttavat ettei olla Euroopassa.
Amerikkaan muuton jälkeen yhteisö pitää kiinni joistain perinteistä. Esim. Amir kyllä pääsee naimisiin Sorayansa kanssa, mutta periaatteessa hän ei saa edes puhua Sorayan kanssa ennen kihlausta. Aika hankalaahan se on puolisoa valita itse, jos naimattomat tytöt saavat puhua tai näyttäytyä vain omassa kodissaan vain omien läheistensä kanssa.
Talibanien säännöt taas tuntuvat täysin mielivaltaisilta ja tekopyhiltä. Vaikea sanoa paljonko niistä on "islamia" ja paljonko jotain muuta.
Täytyy kuitenkin muistaa, että tämä kirja on vain romaani. Toisaalta kirjailija on asunut lapsena Kabulissa ja aikuisena Amerikassa ja hänellä oli Hazara-palvelija ystävänä ollessaan lapsi. Jotain pohjaa asiaan Hosseinilta siis löytyy. Voikin miettiä, että miten sama mies pystyi kirjoittamaan kirjan "Tuhat loistavaa aurinkoa". Siitä hänellä ei voinut olla omia kokemuksia.
Khaled Hosseini: Leijapoika (The kite runner 2003) Otava, suom. Erkki Jukarainen
Arvio: *** Koskettava
"Leijapoika" kertoo kahdesta pojasta, Amirista ja Hassanista, jotka kasvavat yhdestä. Hazara Hassan vain on pataani Amirin palvelija. Amir kilpailee aina isänsä suosiosta Hassanin kanssa edes oikein käsittämättä miksi. Poikien tiet eroavat Amirin petoksen takia ja Amir pakenee neuvosto-miehittäjää isänsä kanssa Pakistanin kautta Yhdysvaltoihin 1970-luvun lopussa. Siellä Amir menee naimisiin ja hänen isänsä kuolee.
Amir saa puhelun menneisyydestä Rahim Khanilta ja lähtee lopulta Kabuliin etsimään Hassanin orpoa Sohrab-poikaa viedäkseen hänet orpokotiin Peshawariin. Lopulta Sohrab lähtee Amirin kanssa kotiin.
Kirjan tarina oli kuin Lollywood-elokuvasta. Kirjassakin on kohta, jossa Amir ajattelee, että jos tämä olisi Lollywood-elokuvaa niin sitten... Ainoa tarinan käänne joka ei sopinut siihen muottiin, oli että Amir aikoi todella viedä Sohrabin orpokotiin eikä adoptoida. Vasta melkein pakon edessä hän tekee tällaisen Lollywood-päätöksen. No Lollywood-tyylisessä kirjassa olisi varmaankin ollut onnellisempi loppu. Sitä paitsi Rahim Khan jäi kadoksiin. Aidossa Lollywood-tarinassa niin ei varmaankaan tapahtuisi.
Kirjan alku kertoo 1970-luvun ylemmän keskiluokan varsin maallisesta arjesta Kabulissa. Perheessä jossa ei ole naisia, ei edes huomaa että ollaan muslimimaassa; juodaan viinaa, ei pahemmin rukoilla, juhlitaan. Isot luokkaerot, hyväntekeväisyys ja lampaiden teurastus uhrimielessä muistuttavat ettei olla Euroopassa.
Amerikkaan muuton jälkeen yhteisö pitää kiinni joistain perinteistä. Esim. Amir kyllä pääsee naimisiin Sorayansa kanssa, mutta periaatteessa hän ei saa edes puhua Sorayan kanssa ennen kihlausta. Aika hankalaahan se on puolisoa valita itse, jos naimattomat tytöt saavat puhua tai näyttäytyä vain omassa kodissaan vain omien läheistensä kanssa.
Talibanien säännöt taas tuntuvat täysin mielivaltaisilta ja tekopyhiltä. Vaikea sanoa paljonko niistä on "islamia" ja paljonko jotain muuta.
Täytyy kuitenkin muistaa, että tämä kirja on vain romaani. Toisaalta kirjailija on asunut lapsena Kabulissa ja aikuisena Amerikassa ja hänellä oli Hazara-palvelija ystävänä ollessaan lapsi. Jotain pohjaa asiaan Hosseinilta siis löytyy. Voikin miettiä, että miten sama mies pystyi kirjoittamaan kirjan "Tuhat loistavaa aurinkoa". Siitä hänellä ei voinut olla omia kokemuksia.
Khaled Hosseini: Leijapoika (The kite runner 2003) Otava, suom. Erkki Jukarainen
Arvio: *** Koskettava
2.4.2009
Elina Halttunen: Saaressa kaikki hyvin
Halttusen aikaisemmat teot kannattaisi jättää liepeestä pois: ei "Blondi tuli taloon" tai "Kotikatu" ole mitään meriittejä minun silmissäni. Melkein jätin kirjan lainaamatta niiden takia.
Kirja oli vähän niin kuin laimeampi versio Lehtolaisen "Kun luulit unohtaneesi" -kirjasta. Tässäkin käydään läpi päähenkilön lapsuutta isovanhempien kanssa vähän niin kuin Katjankin elämää Lehtolaisen kirjassa. Tämän kirjan ongelma on vain se, että mitään kovin merkittävää ei melkein 300 sadan sivun lukemisen jälkeen paljastu, toisin kuin Lehtolaisella.
Hahmot olivat hyviä ja erityisesti Moffan murre oli hienoa luettavaa, vaikka en sen oikeellisuudesta mitään osaa sanoakaan. Paras hahmo oli Mommo kaikessa temperamenttisuudessaan. Kirjan takatekstissä puhutaan Tantesteristä, joka lienee kuitenkin Tant Ester. Anteeksiantamaton virhe takatekstissä!
Elina Halttunen: Saaressa kaikki hyvin (2009) Teos
Arvio: *** Lupaava
Kirja oli vähän niin kuin laimeampi versio Lehtolaisen "Kun luulit unohtaneesi" -kirjasta. Tässäkin käydään läpi päähenkilön lapsuutta isovanhempien kanssa vähän niin kuin Katjankin elämää Lehtolaisen kirjassa. Tämän kirjan ongelma on vain se, että mitään kovin merkittävää ei melkein 300 sadan sivun lukemisen jälkeen paljastu, toisin kuin Lehtolaisella.
Hahmot olivat hyviä ja erityisesti Moffan murre oli hienoa luettavaa, vaikka en sen oikeellisuudesta mitään osaa sanoakaan. Paras hahmo oli Mommo kaikessa temperamenttisuudessaan. Kirjan takatekstissä puhutaan Tantesteristä, joka lienee kuitenkin Tant Ester. Anteeksiantamaton virhe takatekstissä!
Elina Halttunen: Saaressa kaikki hyvin (2009) Teos
Arvio: *** Lupaava
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)