Virpi Hämeen-Anttila: Perijät

Luulin, että tämä kirja olisi ollut jotain muuta kuin näin tavanomainen romaani. En edes oikein tiedä mistä odotukseni olivat näin korkealle nousseet. No kirja oli "vaan" romaani, mutta hyvä sellainen.

Kirjassa punottiin juonta vanhan elektroniikkatehtaan ja sen lähipiirin ympärille. Puoleen väliin asti kaikki oli jännittävää, mutta sitten tajusin mitä lopussa tapahtuisi: Romea ja Julia -tarina Uudenmaan perämetsässä. Kirjassa kypsyteltiin Veeran eroa poikaystävästä ja Tuomaksen eroa tyttöystävästä. Siitä on sitten jo aika helppo päätellä mitä tuleman pitää. Varsinainen juoni pyöri kuitenkin tehtaan ja sen johdon ympärillä, mutta jollain tavalla oli ennalta arvattavaa, että hyvinhän siinäkin käy.

Tämä ei ollut mikään elämää suurempi kirja, mutta voihan sen lukea.

Virpi Hämeen-Anttila: Perijät (2006) Otava
Arvio: ** Pettymys

Pirkko Saisio: Kohtuuttomuus

Ajattelin jo lopettaa lukemisen muutaman sivun jälkeen kun tajusin, että kirjassa ei ole kunnon kappaleita vaan vain muutaman lauseen "kokonaisuuksia". Ne tuntuivat raskailta lukea. Niihin kuitenkin tottui nopeasti ja oikeastaan tämä melkein 600-sivuinen järkäle ei ollutkaan mikään järkäle kun niitä rivinvaihtoja oli käytelty niin isolla kädellä.

Kirja kertoo miehestä, joka ajautuu erikoiseen suhteeseen "Hänen Itsensä" kanssa. "Hän Itse" on persoonallisuushäiriöinen narsisti. Kertoja-päähenkilö jää roikkumaan "Hänen Itsensä" elämään menettäen oman elämänsä kokonaan.

Kirja oli aluksi tavanomainen, mutta loppua kohden se muuttui erikoislaatuisemmaksi. En sano, että kirja oli hyvä. Jotenkin "hyvä" on tässä tilanteessa liian pieni sana. Tämä kirja oli merkittävä.

Ainoa suurempi asiavirhe oli, että "Hintelä" oli ollut kulttuuriattaseana Thaimaassa ja hänen toimialueensa oli kattanut myös Nepalin, Burman sekä Kashmirin ja Jaipurin Intiassa. On aika epätodennäköistä, että Kashmirin alue ja Jaipur kuuluisivat tuollaiseen toimialueeseen, jo ihan maantieteenkin kannalta. Jaipurkin on vain yksi kaupunki ja on luultavaa, että asioita Suomen kulttuuriin liittyvissä asioissa Jaipurin osalta voitaisiin hoitaa yhdessä esim. Delhin kanssa. Voi olla, että olen väärässäkin.

Pirkko Saisio: Kohtuuttomuus (2008) Siltala
Arvio: **** "Hyvä" on tässä yhteydessä vähän pliisu sana

Katri Lipson: Kosmonautti

Kirjalta, joka on saanut HS:n kirjallisuuspalkinnon ja on Finlandia-ehdokas, odottaa ehkä liikoja. Luulen että tämä olisi saanut kolmekin tähteä ilman noita ennakkoasetelmia, mutta niitä ei vaan voi välttää. Yritän lukea uusista kirjoista mahdollisimman paljon tietääkseni uusien kirjojen olemassaolosta ja voidaksenki lukea niitä. Toisaalta varsinaiset arvostelut ja myös ehdokkuudet ja palkinnot asettavat kirjalle vaatimuksia ja liian suuria ennakko-odotuksia.

Kirjan tapahtumat sijoittuivat Murmanskiin ja ilmeisesti neuvostovallan viimeisiin vuosiin. Aika yllättävä valinta suomalaiselle kirjalle. Kirjan päähenkilö on Sergei, joka valitaan TV-dokumenttiin kertomaan kosmonauttihaaveistaan. Kutsunnoissa kuitenkin paljastuu värisokeus. Sergei on jo kaikkien tuntema tuleva kosmonautti ja Kreml miettii kepulikonstia, jolla tämä "sankari" ei paljastuisi epäonnistujaksi. Päätetään tehdä uusi dokumentti, mutta Sergei onkin yhtäkkiä kuollut.

Varsinainen kertomus on kuitenkin Sergein rakkaus musiikinopettajaansa Svetlanaan ja Sergein ystävän Sashan sotkeentuminen siihen kuvioon.

Kirjassa kuvataan kyllä nätistä onnetonta rakkautta, ystävyyttä, yksinäisyyttä, epätoivoa sekä poikien välistä ystävyyttä ja kiintymystä, mutta jotenkin koko kirja on tyhjä: mitään ei viedä loppuun saakka, muttei kuitenkaan edes niin että keskeneräisyys jäisi ärsyttämään. Kirja ei oikein herätä tunteita!

Katri Lipson: Kosmonautti (2008) Tammi
Arvio: ** Ohut

Anna-Maija Elonen: Selviytyjätyyppi

Valitsin kirjan takatekstien perusteella kirjastosta ja se on huono tapa. Harvoin niissä takateksteissä kirjoja haukutaan, vaikka syytä olisikin.

Tarina oli tyhjä kertomus lastenkoti-Kallesta, joka tapaa aikuisena "siskonsa" Eevan. Hahmot olivat epäuskottavia eikä lapsen ahdistuksen kuvaus koskettanut missään kohtaan. Varsinkin loppuratkaisu oli ohut ja älytön.

Anna-Maija Elonen: Selviytyjätyyppi (1997) Otava
Arvio: * Onneton kirja

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät, Mma Ramotswe tutkii

Oli kiva upota taas Mma Ramotswen maailmaan. Tutkitut jutut on dekkarin jutuiksi jälleen kerran vähän turhan yksinkertaisia, mutta Mma Ramotswe ja Mma Makutsi ratkaisevat ne tälläkin kertaa hienosti. Yhdessä jutussa tosin herra Polopetsi vähän auttoi.

Rakastan näitä ilmaisuja, joita Mma Ramotswe käyttää, esim. perinteinen ruumiinrakenne tai edesmennyt. On mukavaa jos kielteisetkin asiat sanotaan nätisti. Ilmeisen tahallisesti hiv:stä tai aids:sta ei puhuta koskaan suoraan. Niiden aiheuttamat ongelmat kuitenkin tuodaan esille niin, ettei lukija luule että ko. asiat olisi kokonaan unohdettu. Niistä ei vaan tehdä pääasiaa.

Tässä kirjassa oli myös hieno huomata, että botswanalainenkin nainen rentoutuu shoppailemalla ja ostamalla liian pieniä, mutta ah niin siroja kenkiä.

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät, Mma Ramotswe tutkii (Blue Shoea and Happiness 2006) Otava, suom. Jaakko Kankaanpää
Arvio: *** Varma

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Nämä Haahtelan kirjat ovat jollain omituisella tavalla "epäkirjoja", ainakin nyt puheena oleva ja "Elena". Tämä oli melko lyhyt ja harvaan painettu. Kirjan kappaleet muistuttavat omituisella tavalla runoja. En osaa selittää tarkemmin.

No tässä kirjassa ei lunta nähty vaan päämäärätöntä haahuilua. Yhtymäkotia "Elenaan" löytyy myös juonesta. Kohtaus, jossa kahvilassa odottava mies istuutuu ventovieraan pöytään, on nyt siis kirjoitettu jo ainakin kahdesti. Toivottavasti kolmatta kertaa ei tule. Tilanne on liian epäuskottava missä päin Eurooppaa tahansa...

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja (2008) Otava
Arvio: ** Unenomainen, taas

Mika Waltari: Appelsiininsiemen

"Surun ja ilon kaupungin" jälkeen odotin ehkä liikaa. Tässä kirjassa oli selkeämpi juoni ja se jakaantui selvästi pidemmälle jaksolle. Silti tässäkin seurattiin tapahtumia monen henkilön kannalta.

Päähenkilö taisi olla Irene, mutta hänen veljensä Kai, isänsä, äitinsä, miehensä ja muutama muu olivat välillä kerronnan keskiössä.
Kirjan kieli oli selkeää, mutta varsinainen dialogi oli sydäntä lämmitävää, tuli ihan mieleen Suomisen Olli. Olen aina kuvitellyt, että Ollin puhetapa elokuvissa oli vaan tahallisen teennäisen reipasta, mutta ehkä se oli silloin tavallista. "Terve vaan!"

Jotkut kirjan ilmiöt ja tapahtumat ovat osaltaan niin totta edelleenkin: nuorison "kapina" vanhempiaan vastaan, vanhempien paheksunta, esiaviollinen seksi, raskaaksitulon pelko, ensimmäinen känni. Välillä kirjan tyyli on vähän holhoava, jopa opettava: Kain mielestä känni ei ollut niin kivaa ja rikkoo viimeisen pullonsa oma-tekemää "likööriä". Tulee vähän mieleen Waltarin "Jumalaa paossa". Nykykirjallisuudessa ei lähdettäisi noin selkeästi osoittamaan. Oli varmaan vaikeata harjoitella viinanjuontia kieltolain aikana.

Helsinki oli tässä kirjassa tosi erilainen kuin nyt: oli dupletteja keskuskeittiötaloissa ja vaikka mitä. Olisi kyllä hieno lukea lisää ajankuvia 1930-luvusta.

Suosikkihahmoni oli Irenen professori-isä, "farsa", joka vähän anteeksipyytäen oli edes olemassa.

Mika Waltari: Appelsiininsiemen (1931) WSOY
Arvio: *** Huonompi kuin odotin, mutta silti ihan jees