Håkan Nesser: Kotiinpaluu

Vaikka Nesserin uusi tuotanto vaikuttaa hyvältä, tämä vanhempi kirja osoitti että taso ei aina ole ollut yhtä korkealla.

Juoni sinänsä oli hyvä, oikeastaan jopa merkillepantava. Kuitenkin päähenkilö Van Veeteren oli aivan liian ärsyttävä ja loppuratkaisu niin outo, etä kirja kokonaisuudessaan ei ollut hyvä. Onhan näitä kärttyisiä vanhoja ukkoja poliiseina nähty, mutta Van Veeteren on kyllä pahin kaikista. Ja on todella ärsyttävää sijoittaa tapahtumat paikkaan, josta ei voi päätellä mitään: ei kaupunkia, ei maata...

Håkan Nesser: Kotiinpaluu (Återkomsten 1995) Tammi, suom. Saara Villa
Arvio: ** Aika huono

Jarkko Sipilä: Suljetuin ovin

Kaikista Sipilän kliseistä ei päästäne koskaan eroon, mutta "Jack Bauer" meni sinne minne kuuluukin eli karhuryhmän ja flashbangin luo unohduksiin. Pisteet siitä!

Juoni oli ihan jännä ja on hauska nähdä montako kertaa Suhosta epäillään rikoksista ennen kuin saa lopullisesti potkut. Sellainen ajatus että viranomaiset rankaisee, jos oikeuslaitos epäonnistuu, on todella pelottava. Ymmärrän kyllä poliisien turhautumisen, mutta kai lakeja, oikeuslaitosta ja rangaistusjärjestelmää pitäisi muuttaa ennen kuin ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Toivottavasti ajatus oli vaan Sipilän aivoissa eikä sellaista oikeasti tapahdu.

Taas kerran luin tämän alle vuorokaudessa. Siis hyvä kirja.

Jarkko Sipilä: Suljetuin ovin (2012) Crime time
Arvio: **** Jännä

Risto Isomäki: Litium 6

Kirjan tieteellinen tausta lienee totta. Poliittinen tilanne on ainakin totta. Terrorismin pelko ja "anti-terrosrismi" aiheuttavat enemmän ihmishenkien ja taloudellisia menetyksiä kuin terrorismi. Myös faktat ydinaseraaka-aineiden saatavuudesta ovat hyvin uskottavia.

Isomäkeläiseen tapaan kirjassa oli taas maailman turhin rakkaustarina ja sen lisäksi liian täydellinen päähenkilö-hahmo: osasi kaikkea, tiesi kaiken ja onnistui kaikessa.

Isomäki kirjoittaa tärkeistä asioista ja kuuluu melkein yleissivistykseen lukea näitä!

Risto Isomäki: Litium 6 (2007) Tammi
Arvio: *** Metka

John Grisham: Lakimiehet

Kirjan nimi todisti Grishamin paluuta juurilleen. Lähes jokainen Grishamin kirja käsittelee lakimiehiä, mutta tämän kirjan nimi on vaan yksinkertaisesti "Lakimiehet". Hienoa ja yksinkertaista!

Kirjassa on tuttuja teemoja: "Petoksesta" tuttu "iso firma", jossa ei tiedetä katujen elämästä mitään ja toisaalta "Kanteiden kuninkaasta" ja muista tuttu joukkokannehomma Learjetteineen. Erilaista oli kuitenkin hyvän palkitseminen, kukaan joukkokannelakimies ei saanut neljääkymmentä prosenttia tuhannesta miljoonakorvauksesta eikä oikeudenkäynnissä varsinaisesti ollut mitään filunkia. Loppu oli onnellinen, muttei kuitenkaan niin onnellinen kuin alkuun vaikutti. Sekin oli uskottavaa.

Voi olla, että Grisham ei enää ikinä saa "Firmaa" tai "Pelikaanimuistiota" kiinni, mutta tämäkin suunta on ihan hyvä. Ehkä Grisham on muuttumassa jotenkin pehmeämmäksi.

John Grisham: Lakimiehet (The litigators 2011) WSOY, suom. Kimmo Paukku
Arvio: *** Ihan hyvä

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

Edellisen Lehtolaisen arvostelussa mainitsin sarjan seuraavan kirjan lainausmerkeissä. Se oli turhaa vähättelyä, muttei kovin kaukana totuudesta. Tämä kirjaa toistaa taas Ilves-klisettä ja muita Lehtolaisen maneereja.

Juoni punoo edellisten kirjojen avonaiset langanpäät yhteen, jopa niin nätisti että se on epäuskottavaa. Ei kirjan lopussa kaikkien hyvisten tarvitse olla samalla mökillä, jotta loppu olisi onnellinen, eikä pahisten yli tarvitse sentään autolla ajaa. Hoh-hoijaa.

Enää olisi puuttunut, että Hiljan isäkin olisi ollut katuvaisena mukana, mutta olihan Hiljan mieleen jo jäänyt ajatus, että hän voisi auttaa isäänsä parantumaan...

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut (2012) Tammi
Arvio: ** Toivottavasti viimeinen

Kalle Päätalo: Mustan lumen talvi

En olisi välttämättä edes lukenut tätä Koillismaa-sarjan päätösosaa, mutta sain kirjan ja päätin sen sitten myös lukea.

Päätalo kirjoittaa periaatteessa ihan hyvin. Teksti on sujuvaa, suunniteltua ja ristiriidatonta. Aiheet vaan ovat huonoja. Varsinkin Nestorin jutut oli usein vähän liikaa, mutta toisaalta Nestori oli ainoita oikeasti kiinnostavia hahmoja. Teuvo olisi voinut olla kiinnostava, mutta siinä kohtaa kun Teuvo suostuu lähtemään Helsinkiin ilman sen suurempaa kalabaliikkia, hänkin muuttuu liian ennalta-arvattavaksi.

Kalle Päätalo: Mustan lumen talvi (1969) Gummerus
Arvio: * Aika huono

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki, Tuliaiset Moskovasta, Väärän maan vainaja

Ei varmaan pitäis lukee näitä dekkareita tälleen putkeen kun ne alkaa vähän puuduttaan. No nää olikin nyt sitten tässä.

Viktor Kärppä on dekkarin päähenkilönä hyvin omalaatuinen. Loppujen lopuksi kuitenkin hyvin moraalinen ja oikeudenmukaisuutta hakeva. Nyt kun perheessä on jo kaksi "lasta" sekin vaatii Kärpältä hiukan erilaista suhtautumista rikollisuuteen. Silti Kärppä elää ihan eri maailmassa kuin tällainen helsinkiläinen perusinsinööri. Maantieteelliset paikat ja tapahtumapaikat (rakennustyömaat) on sinällään hyvinkin tuttuja, mutta silti ihan eri maailmasta. Ei minun Helsingissäni lunta kipata mihin sattuu tai rakennustyömaalta varasteta työkaluja vain siitä syystä että se on mahdollista.

Seuraavaa kirjaa odotellessa!

Matti Rönkä: Isä, poika ja paha henki(2007) Gummerus
Matti Rönkä: Tuliaiset Moskovasta (2009) Gummerus
Matti Rönkä: Väärän maan vainaja (2011) Gummerus
Arvio: ** Liikaa Rönkää

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Novellikokoelmat ei voi saada viittä tähtee mutt tää sai!

Hautala on todella hyvä kirjoittaja. Nämä novellit on todella lyhyitä, mutta kaikki on niin totta. Joissain oli vähän sellasta sinikkanopolamaista emmäänymmittää-tyyliä, mutta sekin oli usein paikallaan.

Eniten minua kosketti murredialogit, joista pieni lainaus seuraavassa:

-No hei mitä hei äijä hei, ei mittä ihmeempii?
-Ei kummempii. Mitä toine?
-Ei täs. Mitä ei äijä mittä Jonii oo nähny?

Ei ehkä kovin nerokas keskustelu, mutta vastaavaa voi kuulla Salon amiksen pihalla tai Rhodos kebabin pöydän ääressä tälläkin hetkellä...

Tarina nimeltä "Heinä odottaa tekijäänsä" kosketti myös maantieteen takia. Siinä kertoja pysäyttää auton Hajalan jälkeen ja lähtee ojanvartta kohti taivaanrantaa. Sitä seuraavasta maisemakuvauksesta tulee mieleen Hajala junasta katsottuna. Tampereella asuessani tulin usein junalla Turun kautta Saloon ja Hajalan kohdalla alkoi miettiä, että palaa ihan oikasti kotiin. Itkukin meinas tulla silmään...

Turkka Hautala: Kansalliskirja (2012) Gummerus
Arvio: ***** Mahtava

M. J. Grath: Jään muisti

Arktiksella elää Wikipedian mukaan vain 670 000 ihmistä, reilun Helsingin verran siis. Silti kun lukee alueesta niin se vaikuttaa alueena hyvin suurelta ja keskenään erilaiselta. Pinta-alaltaan Arktis (maa-ala) onkin reilun Euroopan kokoinen. On siis väärin tägätä tämä arvostelu Arktikselle, mutta aihe on kiehtova ja toivon että lukijat saavat tägistä enemmän hyötyä kuin pelkästä "Nunavutista".

Kirja on ihan puhdasverinen dekkari, jossa on sivujuonteena ympäristönsuojelu ja ilmastonmuutos. Maailma muistuttaa paljon Høegin Grönlantia, mikä ei tietenkään ole ihme, jos miettii tapahtumapaikkaa. Høegin "Lumen tajun" kaltaiset ongelmat Tanskan hallitsemispolitiikan ympärillä nousevat esiin tässäkin, mutta paljon, paljon vähemmän. Voi olla että kanadalaisten politiikka inuiittien suhteen on järkevämpää kuin tanskalaisten vastaava.

Kirjassa käytetään paljon inuktitun kielen sanoja, jotka on kuitenkin yleensä käännettykin. Kieli vaikuttaa hauskalta. Kirjan lopussa on pieniä käännösesimerkkejä: "qinmiq" tarkoittaa koiraa ja "qinmiqtuqtuq" ajamista koiravaljakolla. Yleensähän tuktuk käsitetään hiukan erilaiseksi ajamiseksi. Hauska yhteensattuma silti!

Kirjan juoni oli hyvä, hienosti rakennettu ja ennen kaikkea uskottava.

M. J. Grath: Jään muisti (White heat 2011) Like, suom. Anu Nyyssönen
Arvio: **** Hyvin virkistävä

Anna Jansson: Hopealantti

Jos edellisen Janssonin juoni oli hiukan ennalta-arvattava niin tämä oli sitä jo ihan kympillä. Syyllisen pystyi päättelemään sulkemalla pois kaikki muut ihmiset, jotka oli ylipäätään mainittu kirjassa. Tylsää!

Janssonin yleistiedosta kertoo Anselmin tarina Suomen talvisodasta. Anselm oli ollut vapaaehtoisena mukana ja polttanut suomalaisten sotilaiden ruumiita, koska jäiseen maahan ei voinut hautojakaan kaivaa. Vainajien keuhkoista oli kuulunut "huuto" polton alussa. Sinällään ihan traumaattinen tarina, mutta hyvin vaikea uskoa.

Anna Jansson: Hopealantti (Silverkronan 2003) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: *** Pliisu

Anna Jansson: Loputon uni

Dekkareita on oikeastaan kahdenlaisia: niitä joiden juonta voi arvailla itsekin, koska kaikki vinkit annetaan myös lukijalle ja niitä joissa juoni vain soljuu eteenpäin ja koko ajan selviää uusia asioita niin ettei lukijalla ole oikeastaan mitään mahdollisuuksia tietää ratkaisua. Tämä kirja oli siitä kummallinen, että varsinaisen syyllisen arvaaminen oli hankalaa, mutta motiivi oli helppo arvata jo aikaisessa vaiheessa vaikka kirjan poliisit eivät sitä tajunneetkaan. Ehkä Jansson kirjoittaa vähän liian helppoja juonia.

Kaiken kaikkiaan päähenkilö-Marian tilanne alkaa nyt olla sellainen, että lukijakin toivoo jo hänen ottavan avioeron. Merkillistä. Mitäs se oikein minulle kuuluu...

Anna Jansson: Loputon uni (Må döden sova 2002) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: *** Tavallinen

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla

Luulo ei ole tiedon väärti. Viime kirjaa arvostellessani kuvittelin että Elínborg jatkaa Erlendurin viitoittamalla tiellä. No tämä kirja kuvaa samaa ajanjaksoa kuin edellinenkin, mutta Sigurður Olin näkökulmasta. Sigurður Oli ei ole lempihahmoni, mutta kirjan juoni oli hyvä ja sen rakentamiseen tarvittiin juuri Siggen kaltainen ihminen.

Minua kyllä huolestuttaa kovin, samoin kuin Eva Lindiäkin, missä Erlendur on. Miksi Arnaldur on kirjoittanut kaksi kirjaa, joissa Erlendur vain vaeltelee jäätiköllä ja etsiskelee itseään. Islanniksi on julkaistu kaksi kirjaa lisää ja minä vaan toivon että Holopaisen Seijalla on aikaisempi niistä jo työn alla.

Arnaldur Indriðason: Jyrkänteen reunalla (Svörtuloft 2009) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Pitkästä aikaa tosi hyvä

David Eddings: Kohtalon täyttymys - Belgarionin taru 5

Kirja keskittyy alussa taas Ce'Nedran edesottamuksiin. Lopussa Garion tekee sen mitä pitikin, mutta siihen johtavat tapahtumat eivät ole kovin ennalta-arvattavia.

En tiedä, onko minulta mennyt tietynlainen "kasvatuksellisuus" ohi aiemmista kirjoista, mutta tässä se tuntui erityisen vahvana. Siitä seuraakin pohdinta kirjojen kohderyhmästä. Tiedän että nämä on suunnattu teineille, mutta nuo "kasvatukselliset" piirteet viittaavat jopa lapsiin kohderyhmänä. Tuo "kasvatuksellisuus" on siis sitä, että kun Ce'Nedra toimii ajattelemattomasti niin hänen ystävänsä melkein kuolee...

Taitaa olla niin, että lasten (tai edes nuorten) fantasia ei sovi minulle. Täytyy keskittyä jatkossa aikuisten fantasiaan.

David Eddings: Kohtalon täyttymys - Belgarionin taru 5 (Enchanters' end game 1984) Karisto, suom. Tarmo Haarala
Arvio: ** Onneton

Ken McClure: Luovuttaja

Kirjan juoni oli oivaltava ja siitä olisi kai voinut kirjoittaa ihan hyväkin kirjan. McClure ei ollut kuitenkaan siihen pystynyt.

Hahmot olivat huonoja ja varsinkin päähenkilö jäi pelkäksi ääriviivaksi. Kaiken kaikkiaan henkilöitä olisi pitänyt taustoittaa paljon enemmän ja luoda niille elämä, jotta tarinaa olisi voinut pitää edes jännittävänä.

Ne kohdat, joiden oli tarkoitus olla jännittäviä, olivat vain epämääräistä koheltamista Mr. Beanin hengessä, jota vihaan yli kaiken.

Ken McClure: Luovuttaja (Donor 1998) Moreeni, suom. Leila Soikkonen
Arvio: * Huono

Håkan Nesser: Kokonaan toinen juttu

Nesserin "Sukujuhlat" oli jo vakuuttava, mutta tämä oli vielä parempi. Pitkästä aikaa dekkari, jonka juoni oli tarkkaan mietitty ja kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava.

Nesserin poliisihahmot ovat uskottavia, eivät mitään jännittäviä hahmoja, joilla on muutama luuranko kaapissa vaan ihan tavallisia ihmisiä. Mariannen osuus Barabarottin elämässä on jotenkin liian hyvää ollakseen totta, mutta kai sekin siitä muuttuu ajan myötä.

Käännöksessä oli pikku juttu joka häiritsi: "marskimaa". On tietenkin ihan mahdollista, että suo Ranskassa oli nimenomaan marskimaata, mutta todennäköisempää on että oikea käännös monessa kohtaa olisi silti ollut suo tai suomainen. Joka tapauksessa suomentaja käytti "marskimaata" hyvin päälleliimatusti.

Håkan Nesser: Kokonaan toinen juttu (En helt annan historia 2007) Tammi, suom. Saara Villa
Arvio: **** Virkistävä

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä

Erlendur poistui kuvasta viime kirjan lopuksi eikä tule takaisin ainakaan tämän kirjan aikana. Päähenkilönä jatkaa ihan luontevasti Elínborg. Sigurður Oli on hahmona ällöttävä, siitä tulee mieleen se omahyväinen ******inen, joka näytteli Martin Beckin "apulaista" tv-sarjassa. Näyttelijän nimi taitaa olla Mikael Persbrandt. Tämä vuodatus siis siksi, että on hieno valinta Arnaldurilta valita Elínborg jatkamaan Erlendurin jalanjäljillä eikä sellasta omahyväistä *******sta kuin Sigurður Oli on.

Varsinainen juoni on aika tavallinen, mutta kerrankin Arnaldur tuo esille Islannin maantieteen sille kuuluvalla tavalla: harvaanasuttu maa, jonka pienet kaukaiset kylät ovat todella pieniä ja kaukaisia...

Arnaldur Indriðason: Sameissa vesissä (Myrká 2008) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: *** Pliisu

Arnaldur Indriðason: Hyytävä kylmyys

Pitkästä aikaa oikein vanhanaikainen salapoliisijuoni: selvä itsemurha, jota ei sen enempää pitäisi edes kaivella mutta jossa Erlenduria häiritsee jokin. Siinä sitten lopulta löytyy kuolintapa ja ihan loppujen lopuksi murha, jonka tekijä on tietenkin se jota aina ensiksi tulisi epäillä!

Kirjaan tuo myös oman lisänsä Erlendurin poika, joka ilmaantuu ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kuvioihin. Erlendurinkin on pakko alkaa antaa periksi omille kummituksilleen...

Arnaldur Indriðason: Hyytävä kylmyys (Harðskafi 2007) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Todella hieno juonenrakentelu

Arnaldur Indriðason: Mies järvessä

Kirja kuvailee mielenkiintoisella tavalla Islannin asemaa kylmässä sodassa. En ollut koskaan edes ajatellut, että Islannilla olisi ollut jonkinlainen merkitys tilanteessa. No ehkä Islannilla ei varsinaisesti ollut merkitystä muille, mutta muilla oli merkitystä Islannille.

Vaikka Islanti on kaukana Suomesta niin on se aika samanlaisia käänteitä kokenut kuin vaikka Suomi. Sosialismia kannattavat opiskelijat saivat stipendin Leipzigiin ja tulivat takaisin pettyneinä tai vakoojina, vähän kärjistäen sanottuna. Sikäli Islannin tilanne oli vielä mielenkiintoisempi, että Yhdysvaltojen tukikohta houkutteli väkisinkin neuvostovakoojia liepeilleen.

Käsitelty murha liittyi kuitenkin enemmän rakkauteen ja politiikka oli vaan sivujuonne.

Arnaldur Indriðason: Mies järvessä (Kleifarvatn 2004) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: *** Mielenkiintoinen

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja

Kirjan juoni oli hyvä ja kivasti rakenneltu, lukijalle tiputeltiin vihjeitä niin että juuri ja juuri saattoi päätellä murhaajan vain hetkeä ennen poliisia.

Tämän hienon lukukokemuksen oli kuitenkin pilannut kaksi henkilöä: Jaana Nikula ja tuntematon häirikkö. Nikula on aloittanut lukukokemuksen torpedoimisen kirjoitusvirheillään. Ihan sellaista peruskauraa, josta osa lienee automaattisen oikoluvun seurausta. Sanat sinänsä ovat siis ihan oikeita suomen kielen sanoja ja asiayhteydestä on helppo nähdä se oikea sana vain yhtä kirjainta muuttamalla. On myös katu "Gustavsbrogatan", joka on seuraavalla sivulla "Gustavsborgsgatan" ja vähän myöhemmin "Gustavsbergsgatan". Oli pakko tarkistaa: Västeråsissa on vain "Gustavsborgsgatan". Tuo tuntematon härikkö taas oli alleviivannut nämä kaikki virheet. Osa olisi varmasti mennyt pikalukuni ohi, mutta kun ne oli alleviivattu niin silloin pieninkin Nikulan moka tuli huomatuksi.

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja (Det fördolda 2010) Bazar, suom. Jaana Nikula
Arvio: ** Karmea suomennos

Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin

"Haudanhiljaisesta" oli jäänyt jo hiukan ahdistunut olo, joka vaan paheni kun päähenkilö Erlendur ei poistunut rikospaikalta lähes viikkoon. Tilanne oli oikeastaan aika absurdi.

En voi sille mitään, että vertaan kaikkea skandinaavista dekkarikirjallisuutta Mankelliin. Tällä kertaa yhtäläisyydet Erlendurin ja Wallanderin ja varsinkin Eva Lindin ja Lindan välillä olivat silmiinpistäviä. Molemmat tyttäret ovat päämäärättömiä ja äitiensä ohjailemia.

Juonen rakentelu on ärsyttävää kun itse päättelin asioita 100 sivua aikaisemmin kuin poliiseille väännettiin ne rautalangasta. Tämä on kyllä vähän ristiriitaista, koska esim. Poirotissa minua ärsyttää juuri se ettei ratkaisua kertakaikkiaan ole mahdollista päätellä itse.

Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin (Röddin 2003) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: *** Ahdistava