Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja

Kirjan juoni oli hyvä ja kivasti rakenneltu, lukijalle tiputeltiin vihjeitä niin että juuri ja juuri saattoi päätellä murhaajan vain hetkeä ennen poliisia.

Tämän hienon lukukokemuksen oli kuitenkin pilannut kaksi henkilöä: Jaana Nikula ja tuntematon häirikkö. Nikula on aloittanut lukukokemuksen torpedoimisen kirjoitusvirheillään. Ihan sellaista peruskauraa, josta osa lienee automaattisen oikoluvun seurausta. Sanat sinänsä ovat siis ihan oikeita suomen kielen sanoja ja asiayhteydestä on helppo nähdä se oikea sana vain yhtä kirjainta muuttamalla. On myös katu "Gustavsbrogatan", joka on seuraavalla sivulla "Gustavsborgsgatan" ja vähän myöhemmin "Gustavsbergsgatan". Oli pakko tarkistaa: Västeråsissa on vain "Gustavsborgsgatan". Tuo tuntematon härikkö taas oli alleviivannut nämä kaikki virheet. Osa olisi varmasti mennyt pikalukuni ohi, mutta kun ne oli alleviivattu niin silloin pieninkin Nikulan moka tuli huomatuksi.

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja (Det fördolda 2010) Bazar, suom. Jaana Nikula
Arvio: ** Karmea suomennos

Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin

"Haudanhiljaisesta" oli jäänyt jo hiukan ahdistunut olo, joka vaan paheni kun päähenkilö Erlendur ei poistunut rikospaikalta lähes viikkoon. Tilanne oli oikeastaan aika absurdi.

En voi sille mitään, että vertaan kaikkea skandinaavista dekkarikirjallisuutta Mankelliin. Tällä kertaa yhtäläisyydet Erlendurin ja Wallanderin ja varsinkin Eva Lindin ja Lindan välillä olivat silmiinpistäviä. Molemmat tyttäret ovat päämäärättömiä ja äitiensä ohjailemia.

Juonen rakentelu on ärsyttävää kun itse päättelin asioita 100 sivua aikaisemmin kuin poliiseille väännettiin ne rautalangasta. Tämä on kyllä vähän ristiriitaista, koska esim. Poirotissa minua ärsyttää juuri se ettei ratkaisua kertakaikkiaan ole mahdollista päätellä itse.

Arnaldur Indriðason: Ääni kuin enkelin (Röddin 2003) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: *** Ahdistava

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista

Etsin kirjastosta Arnaldurin teoksia I-kirjaimen kohdalta. Tulipahan nyt opittua että ne ovat A-kirjaimen kohdalla. Vahingosta viisastuneena vaihdoin myös edellisten kirjoituksieni tägit oikeaksi.

Kirjan asetelma on "Ilman johtolankaa"-henkinen vanha luuranko, josta ei tiedetä mitään. Lisäjännitystä asiaan tuo, että luita ei kaiva ylös mikään tehokas rikospaikkatutkimusryhmä vaan arkeologit, jotka kaivavat kuin Iisakin kirkkoa.

Lukijaa häiritsee koko ajan tunne että poliisit eivät ehdi selvittää kaikkea mitä pitäisi tai edes kuunnella todistajia loppuun. Siitä tulee lukijallekin stressaava olo. Toisaalta on kummallista, että tällaiseen yleensäkään löytyisi resursseja.

Kirja avaa myös Reykjavikin historiaa toisen maailman sodan aikana. Kirjassa mainitaan, että sodan aikana oli asuntopula, joka johtui siitä, että Britannia ja jenkit työllistivät paikallisia. Wikipedian mukaan Britannia oli kuitenkin miehittäjä. Asian merkitys siis vaihtuu katsantokannasta riippuen.

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista (Grafarþögn 2001) Blue moon, suom. Seija Holopainen
Arvio: **** Jännä

Anna Jansson: Kalpeat ja kuolleet

Jos Janssonin esikoinen ammensi skandinaavisesta mytologiasta, niin tässä käytettiin Välimeren mausteyrtti-mytologiaa apuna. Hahmot, päähenkilöä myöten, alkavat olla paremmin hahmottuvia kuin edellisessä.

Juonessa on taas päähenkilölle fataaleja piirteitä, mutta kuten tiedämme, Maria jatkaa uraansa vielä kymmenen vuoden jälkeenkin eli lukijan ei tarvitse turhaan pelätä. En oikein tiedä kannattaako näitä dekkaristien harjoituskappaleita lukea, mutta ehkä niistä seuraavista saa enempi irti jos on taustat tiedossa.

Anna Jansson: Kalpeat ja kuolleet (Alla de stillsamma döda 2001) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: ** Jo vähän parempi

Anna Jansson: Vaitelias jumala

Tämä Janssonin esikoinen on niin esikoinen kuin olla voi. Tällä ei olisi ikinä noustu pinnalle. Tekstin vioista on turha syyttää pelkästään kirjailijaa, kääntäjälläkin lienee näppinsä pelissä...

Monissa kohdissa kerronnan tempo muuttuu ihan yhtäkkiä: ensin mennään sekunti sekunnilta ja sitten, samassa kappaleessa, vain yhden pisteen erottamana, ollaankin jo tunnin päässä. Sellanen ei vaan toimi.

Päähenkilö Maria Wern muistuttaa aika paljon Lehtolaisen Maria Kalliota, muutenkin siis kuin etunimeltään.

Anna Jansson: Vaitelias jumala (Stum sitter goden 2000) Gummerus, suom. Jaana Nikula
Arvio: * Ihan raakile

Sara Gruen: Vettä elefanteille

En olisi lainannut ja lukenut tätä jollen olisi nähnyt elokuvaa varsin erikoisissa olosuhteissa. Kirja toimii kuitenkin hyvin ilman elokuvaakin. Nuo "varsin erikoiset" olosuhteet voi mennä kuka tahansa kokeilemaan Kauniaisiin Bio Graniin.

Kirja kertoo amerikkalaisesta junasirkuksesta ja sirkusmaailman karmeudesta ja karuudesta. Oikeasti se on tietenkin rakkaustarina, jolla on onnellinen loppu.

Muista lapsena fiiliksen, joka tuli kun mentiin sirkukseen: hevosten, maakellarin, hattaran ja paahtuvan pop cornin haju, huonot penkit, kovan äänen ja sen että se oli jotain täysin arjesta poikkeavaa. Samanlaiset asiat olivat vallallaan jo 60 vuotta aiemmin ison meren takana. Silloin sirkukseen liittyivät myös oheisohjelmateltat ja eläinnäyttely, niitä ei aseman kentällä koskaan näkynyt minun lapsuudessani...

Sara Gruen: Vettä elefanteille (Water for elephants 2006) Bazar, suom. Anna-Maija Viitanen
Arvio: *** Ihan kiva pikku kirja

J. K. Rowling: Harry Potter -sarja

Olen näköjään jättänyt blogini päivittämisen aika vähiin viime aikoina. Toisaalta en ole juuri mitään uutta lukenutkaan. Elämässä on ollut kaikenlaisia muutoksia ja lopulta huomasin tehneeni kardinaalimunauksista suurimman: jätin hakematta varaamani kirjan kirjastosta. Syy oli tietenkin yksinkertainen, unohdin. Tällaisessa elämän muutostilanteessa en kaivannut lisäjännitystä kirjojen uusista käänteistä vaan aloin lukea Harry Pottereita taas uudelleen, lähinnä kahdesta syystä: tiesin tarkalleen mitä niissä tapahtuisi (kaikki jännitys oli siis turvallista) ja toisaalta koska ne olivat saatavilla (kirjahyllyssä).

Jotkut ihmettelee miksi jaksan lukea samoja kirjoja aina vaan uudelleen, mutta hyvistä kirjoista löytyy aina uusia tasoja ja jopa teemoja. Tästäkin Potter-sarjasta esiin pompsahtelee uusia asioita, ei tietenkään samanlaisia kuin Sinuhesta tai Monte Cristosta, mutta kuitenkin.

Tällä kertaa mieleen jäin erilaisuuden hyväksyntä koskien kotitonttuja, jättiläisiä, jästisyntyisiä, Hagridin eläimiä... Jos asiaa oikein lähtee pohtimaan niin se oli välillä jopa liian päälleliimattua niin kuin näissä teineille suunnatuissa kirjoissa usein on tapana.

Jätän arvioinnin tekemättä, koska tämä kirjoitushan ei koske yksittäistä kirjaa vaan seitsemää, jotka ovat aika eritasoisia.

Tuomas Vimma: Raksa

En nyt väitä, että tämä olisi hyvä kirja. Se on silti niin hyödyllinen, että se kannattaa lukea ja niille joille tämä ei ole hyödyllinen, tämä on hauska!

Kirja käsittelee rakentamisen tilaa Suomessa, kohdistaen huomion erityisesti saneeraus-bisnekseen Helsingissä. Jo pelkkä sana "saneeraus" on vähän epäilyttävä. En tiedä mistä se johtuu, mutta minusta sana "korjaus" on parempi kun puhutaan suurista muutoksista ja "remontti" kun puhutaan pienestä pintaremontista. Jos mainitaan sana "saneeraus" niin ajattelen välittömästi vilunkipeliä.

Kirja valottaa hiukan tapoja, joilla erilaiset vilunkifirmat sitä vilunkia harrastavat. Hyvä uhri on asiaatuntematon, hyväuskoinen, halvinta urakoitsijaa hakeva "kertarakennuttaja". "Rakennuttaja" on tässä yhteydessä aika iso sana kun tilaaja on pihalla kuin lumiukko.

Mutta jos aiot rakennuttaa omakotitalon, teettää remontin tai korjauttaa autotallin katon, niin kannattaa lukea tämä. Niille rakennusalan ammattilaisille, jotka jo tuntevat nämä systeemit niin kirja on muuten vaan hauska tarina omalta alaltamme!

Tätä voi käyttää myös oppikirjana, jos aikoo ruveta harrastamaan kuittikauppaa tai diilaamaan jugoslavialaisia työmiehiä Suomeen.

Tuomas Vimma: Raksa (2011) Gummerus
Arvio: *** Hyödyllistä(kö?)

Henning Mankell: Likainen enkeli

Haluaisin lukea Mankellilta uusia kirjoja Wallanderista, mutta koska niitä ei ole niin tyydyn sitten niihin Mankelleihin, jotka julkaistaan. Toisaalta Mankell saattaa olla ihan turhaan hyvän dekkaristin maineessa, ehkä hän jo ansaitsisi myös hyvän kirjailijan tittelin. Nämä ei-dekkarit ei ole ihan huippuja, mutta ihan hyviä.

Tarina oli mielenkiintoinen, mutta toivoisin tehtävän lisää historian tutkimusta, jotta voitaisiin selvittää kuka Maputon ruotsalainen veronmaksaja oikein oli oikeasti. Hienon tarinan Mankell on kuitenkin rakentanut pienen kehystarinan pätkän ympärille.

Henning Mankell: Likainen enkeli (Minnet av en smutsig ängel 2011) Otava, suom. Kari Koski
Arvio: *** Ihan jees

Kalle Päätalo: Myrskyn jälkeen

En usko että Päätalo tajusi itse miten huonosti kirjoitti ajoittain. Koillismaa-sarjan alku oli hyvä, mutta tämä neljäs osa ei tarjoa ainakaan naislukijalle enää mitään kiinnostavaa.

En kiellä etteikö elämä selkosella sodan jälkeen ollut juuri sellaista kuin Päätalo kuvaa, mutta vain katsottuna sodan käyneen miehen näkökulmasta. Naisnäkökulmaa yritetään tuoda esiin, muttei kovin uskottavasti.

Kaikki nais-hahmot jäävät ohuiksi. Heillä on ominaisuuksia, mutta yleensä vain muutama:
-Irja Mäkinen: itkuinen, heikko
-Elma Sammalsuo: luotettava, kaiken kestävä
-Hilja Sääskilampi: yksinkertainen, hyväuskoinen
-Ahma-Juuson Iita: ovela.

Päätalo kirjoitti miehistä miehille ja naiset jäävät tarinoissa vain taustalle!

Kalle Päätalo: Myrskyn jälkeen (1965) Gummerus
Arvio: ** Melkein huono

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Kirjan lähtöasetelma oli niin yksinkertainen, että oli helppo arvata mihin suuntaan juoni kehittyy. Siitä huolimatta Nousiaisen kerrontatapa on vaan niin hulvaton, että juonen ennalta-arvattavuus ei haittaa.

Kirjassa törmää helsinkiläinen rucola-pizza pikkukaupungin hirvipaistiin ja siinä välissä mietitään autojen huippunopeuksia (kaikkihan tietää että sen pystyy päättelemään nopusmittarin maksimista) ja kaikkea mitä me 1970-luvun lapset ihmeteltiin.

Miika Nousiainen: Metsäjätti (2011) Otava
Arvio: **** Tosi hyvä, taas!

John Grisham: Tunnustus

Grisham käsittelee tällä kertaa kuolemanrangaistusta vähän eri hengessä kuin "Kammiossa". Siinähän ei jäänyt paljoa epäselvää kuolemaantuomitun syyllisyydestä, kuolemanrangaistuksen oikeutuksesta enemmänkin. Tässä tapauksessa tuomittu on jo alunperinkin syytön eikä kuolemantuomion täytäntöönpanoa estä edes oikean murhaajan tunnustus.

Vastakkainasettelu mustien ja valkoisten välillä on esillä niin kuin monesti aiemminkin. Enää puuttui että kaikki olisi sattunut alunperin Clantonissa.

Kirjan tarina on alusta asti ennalta-arvattava, mutta silti juoni jaksaa kiinnostaa loppuun saakka.

John Grisham: Tunnustus (The confession 2010) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: **** Varmaa Grishamia

Patricia Cornwell: Kuolleiden satama - Kay Scarpettan tutkimuksia

Tiedän ettei tämän kirjan tarina ole totta, mutta uskon että tarinan viitekehys sinällään on. Kirja on hyvä esimerkki siitä, mikä länsimaissa on vikana. Nimittäin, että hankitaan tietoa ja korjataan seurausta, mutta jätetään syy kokonaan tutkimatta ja jopa pahennetaan sitä.

Varsinainen teema kirjassa taisi olla omaisten oikeus hankkia jälkeläisiä kuolleelle. Ajatus ei ole ikinä edes pälkähtänyt päähäni, niin sairas ja makaaberi se on. No ei siitä sen enempää.

Varsinainen paradoksi on kuolinsyyntutkinta. Sinänsähän on ihan ok haluta tietää kuolinsyy, murhaaja tai yksityiskohtia vihollisen käyttämistä aseista. Scarpettan maailmassa käytetään käsittämättömästi rahaa kuolinsyyntutkintaan ja muuhun tiedusteluun, jotta löydetään murhaaja tai sarjamurhaaja. Tuon tiedonhankinnan ympärille on rakennettu mieletön infrastruktuuri, joka työllistää tuhansia ihmisiä ja kuluttaa rahaa, koko ajan. Jos kaikki panostukset laitettaisiin toimivaan yhteiskuntaan, jossa kaikki tarvitsevat saisivat terveyden- ja sairaanhoitoa, sosiaaliapua ja terapiaa, ei olisikaan enää sarjamurhia tutkittavaksi eikä rahaa tuolle kuoleman ympärille rakennetulle infralle enää tarvittaisi.

Länsimaissa olisi paljon opittavaa kehittyvien maiden yhteisöllisyydestä!

Juonessakin oli vikaa: tässä luotiin Scarpetalle ihan uutta menneisyyttä. Se jos mikä on aina huono veto kirjailijalta.

Patricia Cornwell: Kuolleiden satama - Kay Scarpettan tutkimuksia (Port mortuary 2010) Otava, suom. Ilkka Rekiaro

Arvio: * Tosi huono

Josh Pachter (toim.): Top science fiction 2

Lainasin tämän sci-fi-himossani ja tämä oli hieno valinta. Pitänee saada jostain myös 1-osa.

Tarinat ovat pääosin hyvin vanhoja, jopa 1930-luvulta. Oma suosikkini oli van Vogtin "Eläviä kuvia", jossa tietyllä tavalla ennustettiin video-on-demand jo 1970-luvulla. Toinen hieno tarina oli Carrin "Hyppyheikki". Sitä sietäisi miettiä ennen kuin muille planeetoille lähdetään jos vaikka Williamsonin "Kosminen kiitolinja" joskus toteutuisi.

Josh Pachter (toim.), Isaac Asimov, Ray Bradbury, L. Sprague de Camp, Terry Carr, Alan Dean Foster, Ursula K. LeGuin, Barry N. Malzberg, Larry Niven, Doris Piserchia, Brian Stableford, A. E. van Vogt, Jack Williamson: Top science fiction 2 (1984) Jalava, suom. Matti Rosvall
Arvio: **** Virkistävä

Liza Marklund: Panttivanki

Marklund oli sotkenut juonikuvionsa niin pahasti, että Annikan mies Thomas piti tappaa. Sekin jäi puolitiehen. Tästä on hyvä jatkaa taas jonain päivänä, jos Thomas halutaan takasin kehiin.

Juoni oli epäuskottava koska haluttiin koko ajan välttää vaikutelmaa että Ruotsin valtio maksaa panttivankien lunnaat, ettei kukaan vaan saa vääriä vaikutteita. Marklund on huono ja mää oon hölmö kun tartuin taas yhteen Annika-seikkailuun.

Liza Marklund: Panttivanki (Du gamla, du fria 2011) Otava, suom. Päivi Kivelä ja Kari Koski
Arvio: * Tosi huono

Lotte & Søren Hammer: Saastat

Lainasin kirjan Kympin Bestseller-hyllystä. Olin ihan varma että olin jo lukenut joko tämän tai jotain muuta samoilta kirjoittajilta. Piti tarkistaa omasta blogista etten ollut. Silti takateksti ja kansikuva tuntuivat tutulta.

No juoni toisti voimakkaasti Mankellin Wallanderin ja Roslund/Hellströmin Grensin tunnelmia. Juoni oli kuin Mankellilta suoraan: alussa esitetään todella makaaberi rikos, jonka ratkeaminen muuttuu vaan koko ajan vaikeammaksi olosuhteiden takia.

En tiedä miten tiukka lainsäädäntö Tanskassa on pedofiilejä kohtaan. Kirjassa annetaan ymmärtää sen olevan aivan liian löysä. Toinen ääripää taitaa olla Miami, jossa määritellään kuinka lähellä lapsia tuomionsa kärsineet pedofiilit saavat asua (he asuvat siis käytännössä sillan alla). En tunne mitään sympatiaa pedofiilejä kohtaan, mutta joku tolkku pitäisi olla. Tuomioiden pitäisi olla sellaisia, että sen kärsittyään tuomio olisi todella kärsitty.

Lotte & Søren Hammer: Saastat (Svinehunde 2010) Bazar, suom. Sanna Manninen
Arvio: ** Tuttu tyyli

Johan Theorin: Verikallio

On hämmentävää miten Theorin pitää tasonsa yllä kirja kirjan jälkeen. Lukemani ruotsalaiset dekkarit ovat olleet pääsääntöisesti hyviä, mutta Theorin on vaan koko ajan pykälää korkeammalla.

Tarinassa ei ole poliisi-päähenkilöä, ei edes harrastelijasalapoliisia. On vaan ihmisä, jotka tahtomattaan joutuvat tapahtumien keskipisteeseen.

Kirjat eivät varsinaisesti muodosta mitään jatkumoa, mutta ovat sitä silti. Osaltaan on samoja henkilöitä ja samoja tarinoita mytologiasta. Keijukaiset ja peikot olivat tässä se "juttu". Menneisyyttäkin perattiin ihan entiseen malliin.

Tapa, jolla Theorin kuvaa Öölannin luontoa, on parasta matkailumainosta Öölannille mitä olla voi. Luonto on karu, mutta samalla kaunis. Ympäristöä ei pilaa mikään teollisuuslaitos vaan kivilouhos, joka ei maisemaa oikeastaan edes pilaa. Se tunnustetaan osana alueen historiaa ja se on osaltaan paljastanut uutta kauneutta, verikallion. Osaisimmepa mekin suhtautua historiaamme näin.

Johan Theorin: Verikallio (Blodläge 2010) Tammi, suom. Outi Menna
Arvio: ***** Taso säilyy

Jari Tervo: Layla

Sain vihdoin tämän käsiini pitkän odottelun jälkeen ja heti alusta asti odotukset oli korkealla. Tapahtumia seurataan kurdiperheessä Istanbulissa ja syrjäytyneen naisen ympärillä Helsingissä.

Tapahtumat kurdiperheessä tuntuvat käsittämättömiltä. Olen aina ajatellut, että nimenomaan kurdit ovat uhreja ilman omaa valtiota. Kurditytöt taitaa kuitenkin olla ihan eri suuruusluokan uhreja. Enkä oikeastaan tarkoita tässä edes "kurdeja" vaan "islamilaisia kurdeja". Palaan taas vanhaan aiheeseeni, etten voi suvaita kulttuuria joka ei suvaitse kaikkia.

Suhtaudun Turkin EU-jäsenyyteen neutraalisti, mutta esim. kurdit tuovat kyllä siihen ihan oman juonteensa. Toisaalta naivisti voisi uskoa, että kurdien asema voisi parantua Turkissa, jos Turkki olisi EU:ssa. Eihän romanien asemassakaan muutosta näy, vaikka Romania ja Bulgaria otettiin jäseniksi.

Tervo tuo esille myös suomalaisen ja turkkilaisen kulttuurin samanlaisuuksia. Me täällä Suomessa tuomitsemme "kunniamurhat" ja samalla Suomessa tehdään nk. "laajennettuja itsemurhia", jotka kohdistuvat ihan pieniinkin lapsiin. Yhteiskuntana ne tietenkin tuomitaan, mutta tehdäänkö yhteiskunnassa tarpeeksi sen eteen, että näihin tilanteisiin ei päädyttäisi...

Kirjassa siis käsitellään ihmiskauppaa, suomalaista prostituutiota, kiristystä ja muukalaisvihamielisyyttä, vain muutamia mainitakseni. Kirjan loppuhuipennus oli hyvä ja kekseliäs. Tervo olisi kuitenkin voinut lopettaa siihen. Sen jälkeiset tapahtumat ovat turhia ja jotenkin liian surullisia. Ehkä tarkoitus on osoittaa että "rikos ei kannata".

Jari Tervo: Layla (2011) WSOY Arvio: **** Kandee lukea

David Eddings: Rivan kuningatar - Belgarionin taru 4

Tässä kirjassa velhous saa entistä suuremman roolin. Ce'Nedrakin saadaan velhouden piiriin pikku amuletin avulla.

Vaikka alussa Garion on päähenkilö niin Rivan kuningatar - siis Ce'Nedra - onkin tässä se aikaansaavin hahmo. Kaikki tapahtumat ovat kuitenkin vain valmistelua seuraavaa kirjaa varten, jossa kaikki ratkennee.

David Eddings: Rivan kuningatar - Belgarionin taru 4 (Castle of Wizardly 1984) Karisto, suom. Tarmo Haarala
Arvio: *** Juoni kasvaa

Esko Laulajainen: Oopperakaupungin murhat

Esko Laulajaisen kannattaisi keskittyä vaikka niihin maantiedon kirjoihin, joita joskus kirjoitti. Tämä dekkari on huonompi kuin voisi edes kuvitellakaan. Juoni on huono, henkilöt on vielä huonompia ja kerronta on kuin ala-aste-ikäisen kouluaineesta.

Esko Laulajainen: Oopperakaupungin murhat (2011) Edico
Arvio: * Huonoakin huonompi