On hämmentävää miten Theorin pitää tasonsa yllä kirja kirjan jälkeen. Lukemani ruotsalaiset dekkarit ovat olleet pääsääntöisesti hyviä, mutta Theorin on vaan koko ajan pykälää korkeammalla.
Tarinassa ei ole poliisi-päähenkilöä, ei edes harrastelijasalapoliisia. On vaan ihmisä, jotka tahtomattaan joutuvat tapahtumien keskipisteeseen.
Kirjat eivät varsinaisesti muodosta mitään jatkumoa, mutta ovat sitä silti. Osaltaan on samoja henkilöitä ja samoja tarinoita mytologiasta. Keijukaiset ja peikot olivat tässä se "juttu". Menneisyyttäkin perattiin ihan entiseen malliin.
Tapa, jolla Theorin kuvaa Öölannin luontoa, on parasta matkailumainosta Öölannille mitä olla voi. Luonto on karu, mutta samalla kaunis. Ympäristöä ei pilaa mikään teollisuuslaitos vaan kivilouhos, joka ei maisemaa oikeastaan edes pilaa. Se tunnustetaan osana alueen historiaa ja se on osaltaan paljastanut uutta kauneutta, verikallion. Osaisimmepa mekin suhtautua historiaamme näin.
Johan Theorin: Verikallio (Blodläge 2010) Tammi, suom. Outi Menna
Arvio: ***** Taso säilyy
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti