Tiedän ettei tämän kirjan tarina ole totta, mutta uskon että tarinan viitekehys sinällään on. Kirja on hyvä esimerkki siitä, mikä länsimaissa on vikana. Nimittäin, että hankitaan tietoa ja korjataan seurausta, mutta jätetään syy kokonaan tutkimatta ja jopa pahennetaan sitä.
Varsinainen teema kirjassa taisi olla omaisten oikeus hankkia jälkeläisiä kuolleelle. Ajatus ei ole ikinä edes pälkähtänyt päähäni, niin sairas ja makaaberi se on. No ei siitä sen enempää.
Varsinainen paradoksi on kuolinsyyntutkinta. Sinänsähän on ihan ok haluta tietää kuolinsyy, murhaaja tai yksityiskohtia vihollisen käyttämistä aseista. Scarpettan maailmassa käytetään käsittämättömästi rahaa kuolinsyyntutkintaan ja muuhun tiedusteluun, jotta löydetään murhaaja tai sarjamurhaaja. Tuon tiedonhankinnan ympärille on rakennettu mieletön infrastruktuuri, joka työllistää tuhansia ihmisiä ja kuluttaa rahaa, koko ajan. Jos kaikki panostukset laitettaisiin toimivaan yhteiskuntaan, jossa kaikki tarvitsevat saisivat terveyden- ja sairaanhoitoa, sosiaaliapua ja terapiaa, ei olisikaan enää sarjamurhia tutkittavaksi eikä rahaa tuolle kuoleman ympärille rakennetulle infralle enää tarvittaisi.
Länsimaissa olisi paljon opittavaa kehittyvien maiden yhteisöllisyydestä!
Juonessakin oli vikaa: tässä luotiin Scarpetalle ihan uutta menneisyyttä. Se jos mikä on aina huono veto kirjailijalta.
Patricia Cornwell: Kuolleiden satama - Kay Scarpettan tutkimuksia (Port mortuary 2010) Otava, suom. Ilkka Rekiaro
Arvio: * Tosi huono
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti