Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Ei pitäisi lukea kirjojen takakansien tekstejä, ne painottavat juonta väärällä tavalla ja luovat vääriä odotuksia. Taas luin ja taas petyin. Takatekstin mukaan kirjan päähenkilöt Abdullah ja Pari ovat toistensa elämän tärkeimmät henkilöt kunnes heidät erotetaan. Tämä on osaltaan totta, mutta Pari on vasta muutaman vuoden ikäinen kun heidät erotetaan. Ei sen ikäinen kovin pitkää aikaa sure tai edes muista veljeään. Takakannen teksti olisi ollut sopivavampi tilanteeseen, jossa Pari olisi ollut vaikka 10-vuotias.

Toinen ongelma on Otavan markkinointi, kirjan kannessa mainostettiin "romaanin Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa tekijältä". Jos joku on lukenut jo nuo kaksi kirjaa ja tunnistaa ne, niin kyllä kirjailijan nimikin on silloin jo jäänyt mieleen eikä noin "halpaa" markkinointikeinoa tarvitse käyttää.

Juoni itsessään oli aluksi yllätyksellinen, mutta muuttui loppua kohden ennalta-arvattavammaksi. Kirja jää selvästi kahden edellisen varjoon.

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat (And the mountains echoed 2013) Otava, suom. Katariina Kaila
Arvio: *** Pettymys

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus

On tietenkin väärin arvostella kirjaa niiden odotusten perusteella, jotka TV-sarja aiheutti. No tilanne on kuitenkin se, että TV-sarja on jo katsottu kun kirjoja vastata käännetään. TV-sarja oli koskettava, mutta samalla myös hiukan sekava. Kirja antoi vastauksia moniin epäselväksi jääneisiin tilanteisiin TV-sarjassa. Saman asian olisi voinut ajaa se, että olisi katsonut TV-sarjan kokonaan uudelleen.

Hesarin kuukausiliitteessä oli vähän aikaa sitten juttu AIDS:n ja HIV:n tulosta Suomeen. Gardell käsittelee samaa asiaa Ruotsin näkökulmasta. "Homorutto" kuulostaa hurjalta, mutta tilanteessa, jossa kukaan ei tiennyt mikä tauti on ja toisaalla se levisi nimenomaan tässä yhdessä yhteisössä, lienee nimityskin perusteltu.

Kirjan varsinainen tarina on Benjaminin ja Rasmuksen rakkaustarina, joka päättyy aikanaan Rasmuksen kuolemaan. Benjamin on jehovan todistaja, jonka syntilistalla joulun vietto on suunnilleen yhtä iso synti kuin homoseksuaalisuus. Luterilaisen nykymittapuun mukaanhan kumpikaan ei ole kovin iso synti.

Odotin koko kirjan ajan, että päästään niihin Benjaminin ja Rasmuksen onnellisen arkielämän hetkiin, joita TV-sarjassa oli. Ei päästy. Kirja loppuu heidän tapaamiseensa ja nuo onnelliset hetket keskittynevät sarjan toiseen osaan. Kolmannen osan nimi on "Kuolema" ja sisältökin on siten helppo arvata.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin - 1. Rakkaus (Torka aldrig tårar utan hanskar - 1. Kärleken 2012) Johnny Kniga, suom. Otto Lappalainen
Arvio: *** Ei tapahtunut oikein mitään

John Grisham: Viimeinen valamies

Toisilta ihmisiltä saattaa loppua maito tai pyykinpesuaine. Multa loppuu kirjat, tai ainakin niiden puute haittaa paljon enemmän kuin satunnainen pyykkäämistauko. Taitaa kertoa arvomaailmasta jotain...

Joskus myös tarvitaan lohtukirjaa ja Grisham soveltuu siihen hyvin: ei liikaa väkivaltaa, ei juurikaan rakkautta, vain se oikeusjuttu ja siihen liittyvä viitetarina. Myös Grishamin luoma Clanton on jo niin tuttu ja turvallinen paikka.

Tässä ehkä ainoa oikeasti koskettava tarina on neiti Callien ja hänen poikansa Samin surullinen tarina.

John Grisham: Viimeinen valamies (The last juror 2004) WSOY, suom. Jorma-Veikko Sappinen
Arvio: *** Niin turvallinen

Jo Nesbø: Veritimantit

Juoni oli todella kekseliäs, mutta eräällä tavalla jo niin nähty. Ensin on murha ja murhaajaa etsitään uhrin henkilökohtaisesta elämästä. Sitten tulee lisää murhia, pohdinnan jälkeen löytyy kuvio ja päästäänkin sarjamurhaajajahtiin. Kolmas vaihe onkin tajuta, että sarjamurhaaja ei ole murhaaja ollenkaan vaan uhri, joka yritetään lavastaa sarjamurhaajaksi kostoksi ja yksi murhasarjan murha onkin hyvin henkilökohtaisista syistä tehty murha.

Juoni on kyllä nerokas, mutta jotenkin tuntuu, että näinkin on tehty jo monta, monta kertaa. Kirja on kuitenkin kymmenen vuotta vanha ja on vaikea sanoa vaikka tämäntyyppinen juoni olisikin esitelty ensimmäisen kerran juuri tässä kirjassa. Enpä tiedä...

Jo Nesbø: Veritimantit (Marekors 2003) Johnny Kniga, suom. Outi Menna
Arvio: *** Ihan hyvä

Tuomas Kyrö: Kunkku

Alkuasetelma kirjaan on hersyvän hauska: monarkiassa nimeltä Suomi pudotetaan kunkku pois paikaltaan. Kirjassa seurataan kunkun elämää toimeentulotuella ja niitä unelmia, joita pudotetulla kunkulla on. Samalla käydään läpi menneisyyttä kunkun syntymästä alkaen kohti valtakunnan menetystä.

Kunkun unelmat ovat ihanan tavallisia: yhteinen joulu perheen kesken. Perheenjäsenten halut ovat hiukan toisenlaisia: ex-vaimo haluaa takaisin kuningattareksi ja toinen tytär etsii itseään ja makaa sohvalla.

Kyrön kekseliäisyys Suomen asioiden suhteen on briljanttia, erityisesti pidin Gallen-Kallelan maalaamasta freskosta, jossa kunkun esi-isä taistelee Tšingis-kaanin kanssa. Yksityiskohdat muistakin maista ovat hauskoja, esimerkkinä eteläinen naapuri, joka on käynyt Neuvostoliiton kanssa sekä talvi- että jatkosodan. Ruotsin tilanne on vain niin epätoivoinen, että meinaa surku tulla.

Siinä maailmassa, josta Miika Nousiainen kirjoitti "Vadelmavenepakolaisen", on pitkä matka tähän maailmaan, jossa ruotsalainen haaveilisi pääsystä salmiakkivenepakolaiseksi Suomeen.

Tuomas Kyrö: Kunkku (2013) Siltala
Arvio: **** Hersyvä

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Tuntuu, että olen viime aikoina lukenut vain keskinkertaisia tai jopa huonoja kirjoja. Olen ehkä antanut niille neljä tähteä viihdyttävyydestä, mutta mitään mieleenpainuvaa niissä ei ole ollut. Olen vuosien varrella yrittänyt lukea kaikki Agatha Christien dekkarit kutakuinkin kirjoittamisjärjestyksessä, riippumatta siitä olenko lukenut kirjan jo aiemmin. Olen vasta päässyt 1930-luvun alkuun eli paljon on vielä jäljellä.

Varailin Helmetin kautta kirjoja ja muistin vihdoin tarkistaa Christie-listani tilanteen. Huomasin, että Idän pikajuna oli jäänyt jostain syystä väliin ja että ko. kirja löytyy myös omasta hyllystäni. Sillä hetkellä tunsin riemua, jota on vaikeaa selittää. Onhan kirja ollut luettavissa koko ajan hyllyssäni, mutta jotenkin se tuntui pelastavan tämän masentavan kirjasyksyn!

Olen lukenut kirjan monesti ja nähnyt siitä ainakin yhden filmatisoinnin. Muistan siitä aina ruhtinatar Dragomirovin ryppyisyyden ja kreivi Andrenyin uhrautuvaisuuden. Juonessa ei siis ollut mitään yllätyksiä odotettavissa...

Ja silti jaksoin innostua joka kappaleesta. Lukiessa tiesin mitkä yksityiskohdat ovat tärkeitä oikeasti ja mitkä vain siksi että syyllisyys kohdistuisi johonkin määrättyyn henkilöön. Oli erittäin rentouttavaa lukea Poirot-kirjaa, jossa ei tarvitse miettiä ja arvailla vaan antaa vain tekstin soljua.

Teininä pidin kirjoista, joissa oli kaavio-kuvia. Ne olivat kiinnostavia poikkeuksia kaiken sen, sinänsä kiinnostavan, tekstin keskellä. Tässäkin kirjassa on erittäin tärkeää tietää missä järjestyksessä hytit olivat ja toisaalta mistä oli vaunun ulos- ja sisäänkäynti. Sitä varten järjestys oli piirretty nätisti kaavioon:

Loppuratkaisukin oli sinänsä yllättävä, että Poirot aikoi esittää poliisille eri tarinan kuin todellisuus oli. Olen monesti pohtinut pientä puutetta juonessa. Jos kiristyskirje, jossa mainittiin Armstrongin nimi, olisi palanut kokonaan, ei Poirotilla olisi ollut mitään mahdollisuuksia selvittää tarinaa. Minusta Christie jätti ratkaisemisen mahdollisuuden vähän liian ohuen langan varaan.

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express 1933) WSOY, suom. Leena Karro
Arvio: ***** Ehdoton ykkönen

Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa

Alkuinnostuksen jälkeen nämä Jungstedtit vaikuttavat suunnilleen yhtä tylsiltä kuin Liza Marklunditkin kolmen kirjan jälkeen. Juoni oli itseasiassa ihan hyvä, mutta se oli kirjoitettu niin sormella osoittavasti, että murhaaja oli selvillä jo puolenvälin jälkeen vaikka kirjailija ilmeisesti luuli säilyttävänsä salaisuuden loppuun saakka.

Gotlannista maalataan kuitenkin kiintoisa kuva. Yleensä tällainen jatkuva yhden kohteen maalailu alkaa kyllästyttämään, mutta jotenkin Jungstedt saa keskiaikaisen Visbyn kuulostamaan ihan must-kohteelta

Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa (I denna stilla natt 2004) Otava, suom. Leena Peltomaa
Arvio: *** Ei kovin jännä

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu

Odotin jotain Bakhtiarin kaltaista analyysia islamin ja länsimaisen yhteiskunnan yhteentörmäyksestä. Akhtar kertoo kuitenkin pakistanilaisista, jotka elävät omassa yhteisössään Amerikassa. Lasten lisäksi vain muutama aikuinen kaveeraa aidosti "vääräuskoisten" kanssa. Minä-kertojan isä on yksi heistä.

Kirja peilaa islamia suhteessa juutalaisuuteen tavalla, josta ei ainakaan Suomessa paljon puhuta. Tulee väkisin mieleen ajatus, että lopetetaan kouluista uskonnon opetus ja opetetaan sen tilalla uskontotietoutta, jossa käsiteltäisiin aidosti kaikkien uskontojen historiaa ja maailmankatsomusta.

Suomen ja USA:n eroista kertoo myös kirjan nimi. Alkuperäisteoksessa nimi on "amerikkalainen dervissi" ja suomenkielinen nimi taas johtuu yhteen yksityiskohtaan dervissi-tarinassa. Kaipa siinä ajatellaan, että suomalaiselle kelpaa vähän hankalampikin nimi tai että sana "amerikkalainen" viittaa ihan väärään asiaan.

Ayad Akhtar: Appelsiininkuorten katu (American Dervish 2012) Otava, suom. Katariina Kaila
Arvio: ** Aika turha kirja

Jo Nesbø: Suruton

Sana "suruton" on aina ollut mielestäni kiehtova, siinä yhdistyy jotain vanhanaikaista, säädytöntä ja samalla iloista, jossa huomisesta ei tarvitse kantaa huolta. Vasta sanan norjankielinen vastine "sorgenfri" nostaa sanan sille kuuluvalle paikalle tarkoittamaan melko neutraalia tilaa, jossa ei kuitenkaan ole surua.

Nesbøn tarina on hyvin toisenlainen kuin esim. Sipilän "Valepoliisi". Pokkariversiossa on yli 500 sivua, jotka on painettu tiukkaan pientä tekstiä. Juoneen siis mahtuu paljon enemmän tapahtumia ja käänteitä. Juoni mahtuu olemaan paljon monisäikeisempi kuin Sipilällä. Tämän kappaleen hohtoa lisäsi vielä koiran hampaan jäljet kannessa...

Juonessa on muutama aika ohut kohta. Esim. tapa jolla murhaajaksi epäilty poliisi nostetaan nopeasti takaisin mukaan tutkintaan poliisina, on epäuskottava. En usko etä se olisi mahdollista missään maassa, korkeintaan elokuvissa.

Jo Nesbø: Suruton (Sorgenfri 2002) WSOY, suom. Outi Menna
Arvio: **** Hyvä

Jarkko Sipilä: Valepoliisi

Jonotin tätä kuukausikausia kirjaston listalla, hain sen eräänä päivänä töiden jälkeen ja olin lukenut kirjan samana iltana yhdentoista maissa. Taisin syödäkin siinä välissä. Tämä kaikki kertoo toisaalta siitä, että kirja oli hyvä, mutta toisaalta myös siitä että kirja on äärimmäisen lyhyt. Sivuja on lähes kolmesataa ja fonttikin aika pientä, mutta silti jotenkin harvaan ladottuna.

Tapahtumat olivat taas hyvin tavanomaisia, ainoana poikkeuksena amerikkalaisen poliisiorganisaation tuppautuminen mukaan.

Sipilälle tekisi välillä hyvää "hypätä pois laatikosta" ja kirjoittaa jotain ihan muuta. Rikollisuudesta löytyy varmasti myös muita näkökulmia kuin iänikuinen Takamäki-Suhonen -teema. Esim. Nykänen on kirjoittanut ammattitappajasta, joka noudatti tarkkaa etiikkaa ja Rönkä taas rakennusurakoitsijasta, joka puuhaili kaikenlaista muutakin, mutta tiukan moraalinsa aitaamana. Molemmat oikeinkin hyviä teemoja. Toivon, että Sipilä lopettaisi nämä helpot ratkaisut ja siirtyisi uusille urille.

Jarkko Sipilä: Valepoliisi (2013) Crime time
Arvio: ** Liian lyhyt

Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna

Kirjastovirkailija kertoi jo vuosia sitten tämän kirjan tehneen häneen niin suuren vaikutuksen, että hän oli lähtenyt vastaavalle matkalle Istanbuliin lukion jälkeen. Jäin jo silloin miettimään, mikä kirjassa nyt niin ihmeellistä on.

On kirjassa jotain koukuttavaa, koska lukiessa itsekin pohdin koko ajan miten matkan voisi toteuttaa vaikken olekaan juuri ylioppilaaksipäässyt nuori kirjailija. Toisaalta tarina on hyvin ajaton. Nykyään matkaa ei välttämättä tarvitsisi tehdä junalla, mutta se olisi silti järkevää jos haluaa tavata uusia ihmisiä. Vaikka tarina on ajaton, huomaa silti ajan kulumisen. Waltari kutsuu erästä nautintoainetta "bieriksi" ja Bulgariassa kansa on "epäloogillista". No kieli kehittyy koko ajan ja 1920-luvulla se oli tuollaista. On kuitenkin vaikeaa uskoa, että tämä on kirjoitettu vain muutama vuosi "Jumalaa paossa" jälkeen. Niin suuri on ero.

Tarinan sävy on tumma ja vähän odottavakin. Merkittävätkin tapahtumat Waltari kirjoittaa tasaisemmaksi ja välillä tuntuu, että vaikka tapahtuisi mitä, niin kirjailija ei olisi tyytyväinen.

Mika Waltari: Yksinäisen miehen juna (1929)
Arvio: *** Melankolinen

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Heikkisen esikoiskirja tuo mieleen Turkka Hautalan monestakin syystä: nuori kirjailija, kotiseutu-angsti, murre. Murre oli siis eri murre, mutta repliikit oli kirjoitettu murteella yhtä kaikki. Varsinaissuomalaisena savon murre "kuullostaa" aina yhtä hauskalta. Jos olisin sitä oikeasti kuullut, en varmaan olisi edes ymmärtänyt.

Päähenkilö Jussi kirjoittaa kirjassa omien esivanhempiensa ja vanhempiensa tiukimmat elämänkohtalot eikä Jussin omakaan elämä taida helpoimmasta päästä olla. Kirja alkaa pikku-Jussin katsoaessa Kekkosen hautajaisia. Aika epäuskottavaa. Itsekin muistan nuo hautajaiset vain hämärästi vaikka olen ilmeisesti kymmenkunta vuotta tuota Jussia vanhempi. Ehkä tällainen yksityiskohta voidaan kaataa kirjailijan vapauden piikkiin, mutta ärsyttävää silti.

Muuten kirja oli hyvä kokonaisuus ja kronologian hypähtelykin toimi hienosti.

Antti Heikkinen: Pihkatappi (2013) Siltala
Arvio: **** Hauska

Jarkko Sipilä ja Scott Stevenson: Rahan metsästäjät

Sipilän kirjoista yleensä odottaa aika paljon. En tiedä miksi tästä oli tullut niin litteä pannukakku kuin oli, mutta Stevenson ei näytä tekevän kovin hyvää Sipilän kyvyille. Odotin koko ajan, että kirja alkaa, muttei se alkanut. Juonta seurataan kahdesta kohtaa koko ajan eikä siitä syntynyt oikein mitään lisäjännitystä. Puolen välin jälkeen pystyi jo päättelemään kuka kuollut mies tarinan lopussa olisi.

Talousjargoni ja Wall Streetin toiminnan kuvaus oli tylsää ja sitä selitettiin vähän turhankin juurta jaksain. Jos on seurannut mitään talousuutisia vuoden 2008 jälkeen, tarinat oli aika tuttua kauraa.

Hahmot oli tosi onttoja, erityisesti kiintiösuomalainen, Sasq. Suomalaisesta tehtiin ahnetta junttia, eikä annettu osoittaa minkään muunlaisia arvoja.

Jarkko Sipilä ja Scott Stevenson: Rahan metsästäjät (2013)
Arvio: ** Pettymys

Jens Lapidus: Lukususelämää

Tämä on Lapiduksen "Stockholm noir"-sarjan viimeinen osa. Kaikki päähenkilöt yhtä ammattitappajaa lukuunottamatta ovat tuttuja, ainakin päällisin puolin, sarjan aiemmista osista. Juoni seurasi suunnilleen samaa kaavaa kuin aiemmat eli ei ollut liian ennalta-arvattava, paljon monimutkaisia suunnitelmia, joista osa onnistuu ja osa menee täysin pieleen. Uutena teemana oli Venäjän mafia ja yhden päähenkilön homoseksuaalisuus.

Pidän Lapiduksen tavasta kirjoittaa. Hän pystyy pyörittämään kolmea eri henkilöä samassa tapahtumakehyksessä kronologisesti ja samalla niin, ettei lukija putoa kärryiltä hetkeksikään. Kirjan nimi johti vähän harhaan: luksuselämää vietettiin kirjassa paljon vähemmän kuin sarjan ensimmäisessä osassa. Kaikki kolme päähenkilöä liittyivät kuitenkin luksukseen: Nataliella olisi ollut siihen periaatteessa mahdollisuus, mutta etninen tausta ja oma haluttomuus erottivat hänet siitä, Martin oli syntynyt luksuselämään, mutta omilla valinnoillaan ajautunut siitä yhä kauemmas ja Jorge unelmoi siitä niin kuin ennenkin, turhaan.

Hauska ykstyiskohta oli Lapiduksen viittaus aiempiin kirjoihinsa Natalien kirjahyllyssä. Muistaakseni II-osassakin viitattiin Lapiduksen kirjoihin "sen lakimiehen kirjoina".

Jens Lapidus: Lukususelämää (Livet deluxe - Stockhom noir III 2011) Like, suom. Jaana Nikula
Arvio: *** Vähän tylsä (ja iso)

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö!

Tällä kertaa katsoin tv-sarjan ensin ja sitten luin kirjan. Yleensähän katson tv-sarjaa kommentoiden jatkuvasti, ettei se noin mennyt eikä kirjassa ollut tällaista kohtausta. Se varmaan liittyy myös mielikuvitukseen: kirjaa lukiessa kuvittelee kohtaukset tietynlaisiksi eikä tv-sarjassa ole toteutettu niitä ainakaan sillä samalla tavalla. Jos kirjan lukee jälkikäteen, tuntuu siltä että kaikki menee niin kuin tv-sarjassa: se mikä on tarkoitus täyttää mielikuvituksella, onkin jo täytetty tv-sarjan luomilla kuvilla. Vähän tylsää.

Kirjan juoni on tiivis kuvaus nuoren kätilön työstä ja vapaa-ajasta nunnien kanssa. Hahmot olivat hyvin samanlaisia kuin tv-sarjassakin, rakkaustarinat vain loistivat poissaolollaan. Ilmeisesti on mahdotonta tehdä tv-sarjaa tai elokuvaa, ellei siihen sullota tiettyä määrää rakkaustarinoita.

Koskettavinta oli 1950-luvun lontoolaisen köyhälistön elämänmyönteisyys hyvin vaikeiden olojen keskellä. Kuusikymmentä vuotta sitten ei ollut e-pillereitä, pyykinpesukonetta tai kunnon lääkkeitä. Sairaalaa pidettiin vain köyhäintalon jatkeena eikö sinne haluttu mennä. Hieno kirja!

Jennifer Worth: Hakekaa kätilö! (Call the midwife - a true story of the East End in the 1950s 2002) Otava, suom. Eija Tervonen
Arvio: **** Niin tuttu

Mika Waltari: Tanssi yli hautojen

Odotin paljon tältä kirjalta. Tämän kirjan myötä aloin pohtia enemmänkin historiallisen romaanin oikeutusta. Joissain kirjoissa keksityt päähenkilöt kelluvat todellisten historiallisten tapahtumien laineilla vaikuttamatta niihin. Waltarin henkilöt taas aikaansaavat nuo laineet ja se tekee koko kirjasta epäuskottavan saman tien.

Tapahtumat sinänsä olivat hyvä kertaus tuohon historian kohtaan, mutta mietin jatkuvasti miten paljon tapahtumista on totta. Kirja meinasi jäädä jopa kesken, mutta skarppasin lopussa ja luin sen loppuun.

Mika Waltari: Tanssi yli hautojen (1944) WSOY
Arvio: *** Ei mitenkään ihmeellinen

Antti Tuuri: Ikitie

En tiedä miksi tämä on jäänyt minulta lukematta. Yleensä olen lukenut Tuurit samantien ja niistä on jäänyt vähän valju maku. Tämä oli ihan toista maata. Tyypillinen tuurimainen ilmaisukin lipsui välillä enemmän normaalin puolelle, mikä lisäsi luettavuutta.

Tarina on erittäin julma ja sivuaa taas sellaista kohtaa historiassa, joka jätettiin kokonaan kertomatta meille 1970-luvun lapsille. On lähes mahdoton ymmärtää mikä sai menestyneet amerikansuomalaiset unelmoimaan paremmasta sosialistisesta yhteiskunnasta ja miten ihmeessä he uskoivat löytävänsä sen Neuvostoliitosta. Tietenkään heillä ei ollut sitä tietoa tulevasta, joka meillä on nyt eikö muutenkaan tieto liikkunut samalla intensiteetillä kuin nykyään.

Ketolan Jussin kohtalo on siksikin epäreilu, ettei hän ollut mikään kommunisti, hän ei vain ollut samaa mieltä Lapuan liikkeen kanssa. Ehkä hiukan epäuskottavaa on, että häntä ei tapettu muiden mukana vaan Kallonen jätti hänet henkiin ja antoi siten mahdollisuuden karata.

Antti Tuuri: Ikitie (2011) Otava
Arvio: **** Vaikuttava

Max Manner: 13. huone

Ei varmaan pitäisi aloittaa trilogian kolmannesta osasta. No näin kuitenkin tein ja lopetinkin Mannerin lukemisen sitten tähän. Aivan liian suuri osa kirjasta käsittelee edellisten osien tapahtumia ja siitä huolimatta kuva niistä jää sekavaksi. Se osa tätä kirjaa, joka rakentaa uutta juonta, on ohut, lyhyt ja täydellisen epäuskottava tekstioksennus.

Harkitsin jo moneen kertaan lopettamista, mutta päätin yrittää. Mannerin uusin kirja näkyy olevan CrimeTimen kustantama. Olen tähän asti pitänyt CT:tä tasokkaana, mutta sekin luulo hävisi tämän kirjan myötä...

Max Manner: 13. huone (2011) Minerva
Arvio: * Ihan paska

Jens Lapidus: Siisti kosto

Tässä pyöritään samoissa ympyröissä kuin edellisessäkin kirjassa, mutta päähenkilöt on vaihtuneet ja edellisen kirjan päähenkilöt pyörii tässä vain juonen reunamilla. Juoni ei rullannut kokaiinin ympärillä, vaan tällä kertaa keskityttiin enemmän yhteiskunnan yleisempiin mätäpaiseisiin.

Lapidus on onnistunut hienosti tekemään kakkos-osan joka hyödyntää edellistä osaa, mutta on samalla tarpeeksi erilainen, jotta kirja ei kärsisi vaikkei olisi edellistä lukenutkaan. En ole kuitenkaan ihan varma kannattaako Palmen murhaa tällaiseen sotkea. Voi kyllä olla, että se on niin olennainen osa ruotsalaista oikeusjärjestelmää, ettei siitä pääse pakoon, jos aikoo käsitellä Tukholman rikollisia.

Yksi päähenkilöistä oli poliisi ja hänen kohdallaan loppuratkaisu oli onnellinen, mutta täysin epäuskottava.

Jens Lapidus: Siisti kosto (Aldrig fucka upp - Stockholm noir II 2008) Like, suom. Anu Koivunen
Arvio: **** Taas mennään

Jens Lapidus: Rahalla saa

En tiedä miksi olen ohittanut Lapiduksen toistuvasti määrätietoisesti joka paikassa. Ehkä olen lukenut kirjailijasta jotain kielteistä tai olen lukenut jostain muusta jotain kielteistä ja yhdistänyt sen Lapidukseen virheellisesti.

Olin "tuhlaamassa" kirjakaupassa lahjakorttiani matkakirjoihin, kun kassan myyjä suositti kokeilemaan Miki-kirjaa. Se on siis sellainen tosi pieni, jota luetaan pystysuuntaan. Sivutkin on kuin raamattupaperia. Olin jo lukenut pari päällimmäisenä ollutta, mutta Lapidus osui käteen kolmantena.

Formaatti on täydellinen: kirjaa voi pitää mukana pienessäkin käsilaukussa ja kirjaa on helppo lukea bussipysäkillä, junassa ja sohvalla. Tämä nimenomainen kirja oli vielä niin jännä, että pohdin voisiko sitä lukea töissäkin, mutten sentään moiseen sortunut...

Juoni oli aluksi sekava, koska seurattiin kolmea hyvin erilaista henkilöä: jugoslaavi-taustainen jääkaappi, chileläistaustainen huumediileri ja ruotsalaistaustainen wannabe. Jo ennen puolta väliä alkoivat juonet takertua toisiinsa. Kun sain kirjan loppuun, ensimmäinen ajatus oli jatko-osan löytäminen. Löysinkin sen sitten saman kirjakaupan laatikosta. Näitä Miki-kirjoja on vaikea löytää kaupasta, koska niitä on vielä aika vähän ja toisaalta ne vie niin vähän tilaa, ettei niitä huomaa kaupassa.

Juonessa oli monia tuttuja teemoja. Esim. poliisin Nova-projekti vaikutti tutulta jostain Sipilän kirjasta. Tarkistin netistä ja huomasinkin että projekti on ihan todellinen. No aina sitä oppii uutta. Toinen tuttu teema oli salakuljetettavan kokaiinin sijoittaminen vielä kasvavien kaalien sisään. Samanlainen tarina on ollut muistaakseni jossain tv:n poliisisarjassa. Erikoista tarinassa oli onnellinen loppu, ainakin jonkun kannalta siis.

Miko-kirjan jälkeen tavallisen kirjan lukeminen on tosi turhauttavaa, koska on tunne että kirja on niin iso, ettei sitä voi ottaa mukaan. Tiedä sitten miten tällaiset kirjat pärjää kirjastossa, koska sivut eivät vaikuta kovin kestäviltä.

Jens Lapidus: Rahalla saa (Snabba cash - Stockholm noir I 2006) Like, suom. Anu Koivunen
Arvio: **** Vei mukanaan